Afrikan sarven nälänhätä on puhutellut minua aivan valtavasti. Olen pakottanut itseni miettimään, että lehtikuvien nälkäiset lapset voisivat olla omiani. Siinä olisi voipunut Asla ja elämästään taisteleva Junna. Ei sellaista ajatusta oikein kestä.
Sitten on edessä vaikea kysymys: Mitä tehdä? - Antaa rahaa. Mutta se ei ole minusta reilua, sillä antaisin kuitenkin vain liiastani. Silläkin tosin voitaisiin hankkia ruokaa, joka poistaa nälän. Mutta miten sitten saisin Somalian valtion hallinnon siihen tilaan, että se pitäisi huolta kansalaisistaan?
Hätäapubisnes
Avustustoiminta on nykään isoa liiketotimintaa. Avustuskohteet voivat kilpailuttaa järjestöjä, jotta ne pääsisivät avustamaan. Minä luotan suuriin kansainvälisiin avustusjärjestöihin. Ei siksi, että ne olisivat ainoita luotettavia avustajia, vaan siksi, että pienten järjestöjen lisäytyminen muuttaa avustustoiminnan rakennetta valtavasti. Toisaalta minua ärsyttää vallan suunnattomasti se, miten paljon Punainen risti, Unicef tai Kirkon ulkomaanapu mainostavat toimintaansa. Siihen menee hulluna rahaa.
Ehkä minun hommani ei olekaan korjata, vaan muuttaa. Jospa en miettisikään lahjoitussummia, vaan sitä, miten voisin päivittäin toimia niin, että kenenkään ei tarvitsisi kärsiä. Se on vaikeaa, mutta onpahan jotain, mistä itsensä kanssa kilvoitella.
Parempaa kohti voi mennä ostamalla reilun kaupan kahvia, mutta ei sekään ole mikään hyvin opastettu oikotie. Mietittäväksi jää vielä, mistä tulee kahvipaketin alumiini. Entä väriaineet? Tai paketin sulkemiseen käytetty liima? Mitä polttoainetta käytti se laiva, jonka kanssa kahvirahtisopimus on tehty? Kuljettaako se siinä samalla sotatarvikkeita?
