Vauvan pissattaminen

Parin kaverin rohkaisemana kokeilin Junna-vauvan kanssa pissatusta. Aina vaipanvaihdon yhteydessä kannattalin vauvaa lavuaarin yläpuolella. Jos tuli pissa, niin hyvä. Jos ei tullut, niin ei sitten.

Miten kävi? - Kyllä, Junna oppi pissaamaan lavuaariin. Ei aina, mutta vaippapyykkiä oli huomattavasti vähemmän kuin Aslan vauva-aikana. Vaikutti siltä, että vauva ehdollistui pissausasentoon.

Ei vessahätäviestintää

Meillä ei harjoitettu vessahätäviestintää, vaan ainoastaan pissatettiin vaipanvaihdon yhteydessä. Usein tehtiin kyllä niin, että vaippa irrotettiin, jotta vauva pääsee pissalle.

Koska tiesin vauvan kyvyn oppia, tai siis lähinnä ehdollistua, lauloin vauvaa roikottaessani odottelulauluna Pienet sammakot. Vauvan pissatessa sihistelin ja lopuksi kehuin.

Suuri ilo oli se, että kaikkavaippoja ei juuri tullut. Se oli kertakaikkisen hämmentävää, sillä en opettanut enkä tarkkaillut kakkahätämerkkejä.

Sain todeta saman kuin nuo mainitsemani pari kaveriani: vauva todellakin välttelee vaippaa! Ja koska minulla - samoin kuin niillä kavereillani - kyseessä ei ollut esikoinen, kokemus oli myös liikuttava. Se, mitä oli elänyt esikoisen kanssa, sai uuden valon. Että vauva todellakin valitsee.

"Merkkejä, merkkejä"

Neuvolan suhtautuminen pissatukseen oli mielenkiintoista. Yritin kertoa terveydenhoitajalle pissatuskokeilustani jo ensimmäisellä käynnillä. Selitin, että kavereideni mukaan siihen ei tarvita vessahätäviestintää.

"Hmm. Mhm", sanoi terkkari ja jatkoi tietojen kirjausta. "...niin kai pitää niitä merkkejä katsella", hän mumisi.

Ja minä olin juuri selittänyt, että kun mitään merkkejä ei tarvitse. Huoh. Pettyneenä annoin asian olla.

Havahdus

Myöhemmillä kerroilla en enää mainostanut pissatusta neuvolassa. Ajattelin, että kylläpä hän sen vielä huomaa. Lopulta terveydenhoitaja alkoikin ihmetellä, kun Junna ei pissannutkaan hänen päälleen. Hän myös näki, miten pissatin vauvan ennen ja jälkeen tutkimusten.

Suurin hämmästys tuli, kun kerran mittailujen jälkeen nostin muutaman kuukauden ikäisen Junnan lavuaarin päälle. Hän kakkasi. Siihen neuvolantäti parahti, että olipa hyvä, että ehdin. Selitin, että ei tässä mistään ehtimisestä ollut kyse. Sen jälkeen meillä oli viimein hyvä keskustelu pissatuksesta.

VVV

Kaveripiirissäni on vain yksi, joka harrastaa vessahätäviestintää. Itse en ole perehtynyt asiaan, mutta haluan kuitenkin mainita, että heillä asia toimii. Meillä käytetty pissatusmetodi on vähän niin kuin vessahätäviestinnän alkeellisempi muoto.

Pidän vessahätäviestintää ihanteellisena tapana tehdä, mutta jostain syystä itselläni ei ollut valmiuksia - tai ehkäpä halua - siihen. Pissatuksesta kuitenkin opin, että siihen nähden jää melkeinpä epäolennaiseksi, mitä vaippoja käyttää. Pissatus on paljon paljon ekologisempaa kuin jatkuva kestovaippojen peseminen. Valitettavasti se ei taida kuitenkaan olla kaupallisesti hyödynnettävissä.

Mäntypintaa

Kävin kesällä Kaapin Jounin kentässä Lemmenjoella. Se on erämainen asuinpaikka, jonka kuuluisin asukas pororuhtinaaksi kutsuttu Kaapin Jouni oli. Nyt paikan omistaa Metsähallitus, joka on kunnostanut kentän. 

Pihan keskellä on vanha päärakennus, joka on alunperin hirsitalo. Kaapin Jounin jälkeläiset remontoivat sen 1960- tai 1970-luvulla. Niinpä talossa on sisällä levypinnat ja ulkona lautavuoraus. Ikkunatkin on vaihdettu. Metsähallituksen mukaan taloa oli enää mahdoton kunnostaa alkuperäiseksi.

Moni on moittinut taloa pilatuksi. Yksi vanha paikallinen poromies sanoi, että se on kuin tatti perunapellossa, täysin sopimaton ja ruma. Minä olen eri mieltä. Perinneasiat ovat arvostuskysymyksiä. Meikäläinen totuus on nyt se, että hirsipintaan asti entisöinti on oikein.

Eletty elämäkin kuuluu historiaan. Kun hävitämme kaikkea sitä, millä "rintamamiestalot on pilattu", hävitämme yhden osan kulttuurihistoriaamme. Siinä sivussa haukumme ne, jotka ovat nuo remontit tehneet. Vaikka kuinka mainitsisimme, että ne on tehty sen ajan parhaan tietämyksen mukaan, se ei moitteitamme peitä.

Kekkosen aikaan

Haluaisin käydä Tamminiemessä, nykyisessä Kekkosmuseossa. Se on vasta peruskorjattu ja ilmeisen hieno talo. Se on myös osoitus uudenlaisesta peruskorjauksesta, jota on kohta edessä paljon. Museoviraston Selja Flinkin (Avotakka 7/2012) mukaan konservointikoulutuksessa käsitellään vielä hyvin vähän moderneja rakennusmateriaaleja. Minähän sanoin; elämme yhtä lauta- ja hirsinostalgiassa.

Museovirasto pyrkii säilyttämään alkuperäiset materiaalit aina kun mahdollista, vaikka niitä pidettäisiin vähäarvoisina. Arvostukset muuttuvat ajan kanssa.
- Voi olla, että tulevaisuudessa joku arvostaa kovasti esimerkiksi 90-luvun vinyylitapettaja, Selja Flink sanoo.

Vasta kävin mummolassani. Se on nyt tyhjillään oleva 1970-luvun talo, jossa asui välillä vierolaisia. He remontoivat taloa, mikä tarkoitti lähinnä seinien ja kattojen maalamista valkoiseksi. - Hieno ja helppo ajatus, mutta lopputulos ei välttämättä näytäkään hyvältä. On sääli, että alkuperäiset, 1970-luvun värikkäät levyseinät eivät enää palaa. Eikä mäntypaneelikatto.

Se, näyttääkö maalausremontti hyvältä, on makuasia. Minusta unelmaväriä olennaisempaa on kokonaistyyli. Jos ikkunanpuitteet ja lattiamatot jäävät entisilleen, seinä näyttävät - no, päällemaalatuilta.

Mäntypaneelien jälkeen

Mäntypaneeleista on ollut puhetta täällä kotonakin. Meillä on 1980-luvun lopun talo, jossa on mäntykatto. Kun ostimme talon, moni ehdotti katon maalaamista, minäkin. Myöhemmin pysähdyin miettimään sitä, mikä on muotia ja mikä tyyliä. Samaa oli miettinyt samanikäisen naapuritalomme uusi asukas muun muassa ovilistoista.

Mäntyiset ikkunanpielet, ovilistat, katot ja seinäpaneelit kuuluu nyt maalata valkoisiksi. Niitä kuuluu katsoa sellaisin silmin, että ne ovat rumat, vanhat ja kuluneet. Niitä katsotaan ihan toisin silmin kuin muovimattojen alta löytyviä lattialankkuja. Ne ovat ihania, patinoituneita, lämpimiä ja aitoja.

Jos myyn tämän talon, myyn sitten, kun patinoituneita mäntypaneeleja arvostetaan. 30 vuodessa syntynyttä väriä ei saa uuteen paneeliin, ei vaikka se olisi kuinka muotia.