maanantai 2. heinäkuuta 2012

Perheen yhteisen ajan puutetta ei huomaakaan

Olen taas lukenut vanhaa KaksPlussaa.
Lapset saavat entistä vähemmän vuorovaikutusta ihmisiltä, jotka rakastavat heitä.
- Kyse ei ole vain lasten kanssa olemiseen jäävästä ajasta, vaan myös siitä, miten rasittuneita ollaan työpäivän jälkeen, jaksetaanko enää jutella ja jankuttaa lasten kanssa. Jos voimat ovat lopussa, mennään siitä, mistä aita on matalin, mikä on hyvin ymmärrettävää. --- On huolestuttavaa, jos vanhemmuudesta menee ilo ja yritetään vai kestää tämä päivä loppuun.
(MLL:n pääsihteerin Mirjam Kallandin haastettelu, KaksPlus 7 - 8 / 2008)
Olin kotiäiti liki kolme vuotta yhtä kyytiä. Välillä tosin tein pieniä töitä tai työntapaisia juttuja. Menin töihin, kun Asla oli vähän päälle kolmevuotias ja Junna hieman alle vuoden ikäinen. Aluksi meillä oli muutaman kuukauden ajan koti-isä ja sitten olimme muutaman kuukauden ajan tavallinen työssäkäyvien vanhempien lapsiperhe.

Ennen lasten hoitoonmenoa murehdin paria asiaa. Ensinnäkin mietin, että on sääli on raijata pikku Junnaa aamulla hoitoon ja iltapäivällä takaisin. Toisekseen huolehdin, että perheen yhteinen aika jää kovin vähäiseksi, kun hoitopäivien myötä lasten nukkumaanmenoaikakin aikaistuu. Siitä, miten lapset pärjäisivät hoidossa, minulla ei ollut pienintäkään huolta.

Perheen yhteistä aikaa meillä oli iltaisin pari tuntia. Olin aivan ällistynyt siitä, miltä se tuntui. Arjessa ei huomannut sitä, että vanhempi-lapsi-aika oli supistunut yli kahdestatoista tunnista pariin - kolmeen tuntiin. Taitaa olla hyvä merkki siitä, miten sopeutuvaisia ihmiset ovat. Minulle kai riitti, että oli tekemistä aamusta iltaan. Jos halusi nähdä, lapsista kyllä huomasi heidän ikävänsä. Jos sitä ei olisi halunnut tai osannut nähdä, se olisi voinut jäädä huomaamatta.

Töitten loputtua jäin kotiin. Lapset olivat siitä hyvin iloisia. Asla osasi kertoakin sen. Kolmevuotias ymmärsi, että äidin ja isän kanssa jäi moni tekeminen tekemättä, kun päivät oltiin hoidossa.

Arkeen hukkuu, unhoittuu

On paitsi hämmästyttävää myös kauhistuttavaa, miten yhteisen perheajan puuttuminen hukkui arkeen. Edes minä, joka olin ollut vuosia kotona, en huomannut, miten vähän aikaa olin lasteni kanssa. Ymmärrän nyt niitä, joiden mielestä on ihan ok, että lapsella on hoitaja puoli kahdekstasta puoli viiteen. Jos sellaista arkea on eletty koko ajan, siihen on sopeuduttu.

Ei kuitenkaan voi olla niin, että on aivan sama, kymmenen tuontia päivässä sinne tai tänne. Jossain sen on pakko näkyä. Luultavasti se näkyy tulevaisuudessa. Näkyykö se lapsen kouluaikaisena tottelemattomuutena, murrosikäisen yksinäisyytenä vai voimattomuutta aikuisen minän kanssa? Ehkä se ei näy päälle päin, mutta aikuiseksi kasvaneen lapsen sisällä se voi tuntua. Toisaalta varmasti on niitäkin vanhempia, jotka osaavat viettää oikeanlaista laatuaikaa lasten kanssa, vaikka yhteiset tunnit ovat vähissä.

Suosittelen kaikille arjen muutosta. Suosittelen, kunhan sitä muistetaan miettiä. Muuten se hukkuu arkeen.

Lukijat