lauantai 14. joulukuuta 2013

Harmi, että Google ehti ensin

Journalistissa (6/2013) oli keväällä juttu Taistelu Googlea vastaan. Jutussa sanotaan, että Google kylvää kiukkua monissa lehdissä, sillä Google News julkaisee toisten lehtien uutisia.

Minusta se on varsin kätevä palvelu. Harmi, etteivät sanomalehdet ole keksineet sitä itse.

Ymmärrän tekijänoikeusongelman, mutta lehdet eivät ole kovin vahvoilla, jos ne eivät yritä täyttää sitä, mitä yleisö toivoo.

Aivan ykkösasia digitaalisissa palveluissa olisi, että lehdet voisivat tarjoilla lukijalle uutisen yhteydessä myös omia arkistojuttujaan, niin ettei lukijan tarvitsisi heti mennä Googleen sen jälkeen, kun on uutisen lukenut.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Ihastuin Miinus-keittiöön

Puustellin Miinus-keittiö voitti yhden monista sisustusalan palkinnoista, Muoto 2013:n.

Innostuin Miinus-keittiöstä aivan valtavasti. Juuri tuollaista pitää olla tarjolla. Miinuksen tekijät väittävät, että sen jokainen osa on harkittu ekologisin perustein. Runko on biokomposiittia ja sen osat ovat vaihdettavissa ja huollettavissa.

torstai 12. joulukuuta 2013

Koti-isyys ei ole helppo juttu

Kaksplus-lehden päätoimittaja Annina Pennonen kirjoitti keväällä otsikolla Totuus koti-isyydestä.

Kertoi, että oli hienoa, kun hänen miehensä oli koti-isä. Oli hienoa hoksata, että hän itse ei olekaan enää ykkösvanhempi, joka tietää villasukkien ja kurahanskojen paikan. Vahingon tullenkin lapsi halusi isän lohduttamaan.

Petokiistoissa on kyse muusta kuin pedoista

Maa- ja metsätalousministeriö valmistelee ahman kannanhoitosuunnitelmaa. Ahma on Suomen suurpedoista ainoa, jolta kannanhoitosuunnitelma on puuttunut. Vasta sitten, kun on pitkäjänteinen suunnitelma, voidaan tosissaan miettiä, mitä ahman aiheuttamille tuhoille voisi tehdä.

Lappilaisena ympäristönsuojelijana ja metsästäjänä olen aina vähän kahta mieltä petoasioissa. Välillä olen enempi susipuolta, välillä enempi pyyntipuolta ja joskus tallaan niitten välissä.

Ahmapuhe on tylsää

Ahmakeskustelu on vähän tylsää. Ahman rauhoitus on ollut niin täydellistä ja haitat niin lappilaisia, että siitä ei ole tarvinnut suurisuisten lausua mitään.

Aivan toista on puhua susista. Mitä mainioin keskustelu käytiin Ylen Susi-illassa. Siellä keltatukkainen helsinkiläiskirjailija sanoi, että "eiks sinne maalle vois tehdä jotain aitoi, et ne sudet pysyis sit poissa". Monelle keskustelun taso oli siinä sanottu. Kantalappilaisena löysin keskustelusta kuitenkin syvempiä sävyjä. Ja ymmärsin, että pitää olla aikamoiset velhot setvimässä susisolmua, jos se aiotaan saada oiottua.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Anna minulle työ, minä kyllä teen

Kommunismia on helppo haukkua epärealistiseksi järjestelmäksi, mutta kovin realistinen ei ole tämä meidänkään systeemi.

Meillä on hieno peruskoulu. Sen päälle on järjettömät odotukset siitä, millaista väkeä sieltä tulee.
"Suomi rakennettiin apumiehillä, jotka paiskoivat rakennuksilla rankasti hommia, kävivät ehkä välillä lusimassa ja palsivat takaisin laastia tekemään. Nyt näille mihille ei ole enää tilaa eikö työtä: pitää olla vähintään alempi AMK-tutkinto, että pääsee mihinkään, suree Tammi-Moilainen." (Lapin Kansa 23.3.2013)

Tammi-Moilanen on Vanajan vankilan johtaja Kaisa Tammi-Moilanen. Hän on niin oikeassa. Koulunkäynnistä on tullut työnteon este.

Tee tästä nämä hommat

Koulutus takaa useimmille mahdollisuuden hyvään ja tuottavaan työhön, mutta joillekin sopisi paremmin vain mennä töihin, jossa joku kertoo, mitä pitää tehdä. Vaikka koulu olisi kuinka hieno ja pätevä laitos, kaikista ei tule reippaita ja oma-aloitteisia.

Tähän samaan asiaan on mukavasti tarttunut myös elokuvaohjaaja Virpi Suutari. Hänen Hilton-dokkarinsa kuvaa syrjäytyneitä itähelsinkiläisiä nuoria.
On paljon nuoria, joille teoreettinen opetus ja koulunpenkillä hiljaa istuminen eivät luonnistu. (Me 4/2013)
Itse olin koulussa se harva, joka pystyi täyttämään peruskoulumuotin. Luulenpa, että minunlaisen nuoren elämä näyttää opettajasta kamalalta, mutta minkäs hän tekee; ysi tai kymppi on annettava, kun arviointikriteerit niin sanovat. En toivo kenenkään nuoren enää kokevan, että on kunniakasta ahtautua peruskoulumuottiin.

Monelle työ kelpaa

Tänään minulla oli ilo nähdä työssään ihminen, joka tekee mielellään sitä työtä, mitä hänelle on annettu. Talossa asioivien tervehtiminen ei ole hänen ykkösjuttunsa eikä hän ehkä ole sosiaalisessa mielessä ole työnantajansa paras käyntikortti.

Suulas poikani kävi kuitenkin mieheltä kyselemään työnteosta, ja mies selitti tähdellisenä, millainen urakka hänellä oli menossa. Siinä hän oli, työnantajan yksi parhaista käyntikorteista. Tuossa paikassa on annettu hänelle hyvä työ ja saatu hänestä hyvä työntekijä. Tuossa paikassa minä haluan asioida jatkossakin.

Rovaniemellä sosiaaliturvan johtajan Mirja Kankaan lempiaihe (kollegojensa mukaan) on sosiaalinen työllistäminen, mikä tarkoittaa esimerkiksi toimeentulotuen saajien työllistämistä sosiaalisesti. Oulussa sellaista käsittääkseni tehdään.

Paltamossa on ollut täystyöllisyyden kokeilu. Tulokset olivat hyviä, mutta ymmärtääkseni malli jätti vielä kehittämisen varaa. Vaikuttavaa oli, että monelle työ kelpasi. Yllättävä tulos taas oli, että kun työttömät pääsivät työterveyden piiriin, heiltä löytyi piileviä ja hoitamattomia sairauksia. Kansanterveys siis parani. Sallassa on ollut työttömien työllistäjänä Metlan tutkimusasema, joka aiotaan nyt lakkauttaa, kun TE-keskus lopetti työllistämistuet eikä Metlan budjetista sellaista varaa löydy.

Ei tietenkään ole realistista ajatella, että kaikki toimeentulotuen saajat onnistuisivat työssään. Olen kuitenkin varma, että esimerkiksi Oulussa on ihmisiä, jotka ovat onnellisia siitä, että joku näyttää heille työn, jota he voivat tehdä.

Vanhan ajan oppeja

Lopuksi vielä siteeraan Lapin Kansan mielipidepalstalle ahkerasti kirjoittavaa Pentti Ruohosta. Kirjoituksen aihe on Kemijoen rakentaminen ja otsikko "Oppia vanhan ajan nuorisotakuusta".
"Silloin ei työntekoa estäneet ylityökiellot, pyhätyöt tai yötyökiellot. Työtä tehtiin, kun sitä oli tarjolla. --- Tärkeintä oli opetella työntekoa, sopeutua porukkaan ja kokea onnistumisen ahaa-elämyksiä." (LK 16.2.2013)

tiistai 10. joulukuuta 2013

Voi voi, sanoi lehtimies

En voi käsittää, miten tällainen uutinen voi olla olemassa: Susia pelästynyt hevonen pudotti koulutytön (Iltalehti).

Jos venäläinen kuvatoimisto hankkii kuvansa Titanic-elokuvasta, Iltalehti etsii uutisensa saduista, tällä kertaa Punahilkasta.

Paljon myöhemmin Iltalehti saikin tehdä uutisen siitä, että se oli tehnyt virheellisen jutun. "Hieman yli 10-vuotias" koulutyttö paljastui 26-vuotiaaksi naiseksi. Vähän muitakin asioita oli pielessä; sudet olivat koiria, joilla oli panta.

Uutistoimittaja äänessä

Parhaat oppini uutistyöhön olen saanut STT:ssä. Kas, sehän onkin UUTIStoimisto. Ykkösohje on, että uutisen pitää olla luotettava. Sen sisältö pitää tarkistaa vähintään kahdesta lähteestä. Kiireellisessä uutisoinnissa on eri säännöt, sillä niissä lähteet tarkastetaan jälkikäteen.

Tuo koulutyttö-susi-uutinen hävettää minua. Meitä on paljon toimittajia, jotka emme halua tuollaisia kirjoittaa. Valitettavasti jotkut haluavat suoltaa juttuja nopeasti, mutta vielä valitettavampaa on, että kaikkia toimittajia ei perehdytetä työhön kunnolla. Kaikissa toimituksissa ei ole edes mietitty sitä, mikä on uutinen tai millainen sen pitää olla.

Parhaimmillaan uutistoimitus on niin varma osaamisestaan, että työn periaatteet ovat julkisia. Julkinen on myös STT-Lehtikuvan tyylikirja.

Peitset tanassa

Jos et ole vielä kuullut Nazisin taistelusta, perehdy ihmeessä. Jos olet jo kuullut, olet varmasti naurusi jo hotkaissut. Nazisin taistelusta löytyy perustietoa täältä.

Sehän oli MTV3:n käännösvirhe, jonka pohjalla oli natsit (engl. Nazis). Moni toimittaja katsoo käännösvirheen olleen lopultakin hauska, inhimillinen kämmi. Mutta on se myös hyvä esimerkki siitä, että uutistoimittajan rutiineihin kuuluu tarkistaa, ettei kirjoita täysiä pöljyyksiä. - Siis jos työnantaja ei ole vetänyt kuristuspankaa liian tiukille.

Nazisin taistelu oli hauskaa, mutta varsin nolon uutiskämmin perässä saamme palata Iltalehteen. Viime tammikuun uutisessa sanottiin, että Perussuomalaisten Matti Putkonen luuli Pekka Haavistoa kokoomuslaiseksi.

Häpeällistä ei ole se, että toimittaja mokasi ("niitähän sattuu"), vaan se, että moka paljastaa toimittajan asenteen. Jos perussuomalaisen puheessa kuulostaa olevan virhe, niin SEHÄN ON VIRHE. Linkittämässäni uutisessa oikaisu on kirjoitettu alkuperäiseen juttupohjaan, joten näyttää siltä, että se on julkaistu samana päivänä. Oikeasti oikaisu tuli usean päivän, muistaakseni jopa viikon viiveellä.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Onkohan Kemijärvi maaseutua vai kaupunkia

Kemijärveläinen Kari Väänänen pääsi linnanjuhlissa otsikoihin, kun sanoi ymmärtävänsä vähän mielenosoittajiakin. Tosin Väänänenhän ei kommentoidessaan tiennyt, mitä kaikkea Tampere-talon ulkopuolella tapahtuikaan.

Väänänen kuvaili juhlamieltä siihen malliin, että onhan se kiva päästä matkustamaan kaupunkiin. Puhui varmaan kaikkien mettäperäläisten puolesta.

Väänänen on muuten kerran valittu Vuoden maaseutukasvoksi. Se on Suomen Kylätoiminnan kunniamaininta.

Siinäpä hyvä vinkkeli siihen, että Kemijärvi on kaupunki, mutta muun Suomen mielestä kaupungin tunnetuin asukas asuu maalla.


maanantai 28. lokakuuta 2013

En ole vielä eronnut kirkosta

Inarin seurakunnassa on eestaasvaiheiden jälkeen lakkautettu tunturipapin virka. Niinhän sitä saatetaan tehdä, jos katsotaan, että vähemmilläkin papeilla pärjätään. Paha vain, että virassa oli mitä tykätyin pappi.

Eipä ole vaikea arvata, mitä moni seurakuntalainen on tehnyt monivuotisen viranlakkauttamisprosessin aikana. En ole kuullut, mitä mieltä itse pappi on ollut kirkostaeroamisista. Tuskin tykkää.

Moni ei ymmärrä, miten pelottavalla tiellä tässä ollaan.

torstai 26. syyskuuta 2013

Saatanpa ostaa pullotettua vettäkin

Kun olin nuori, lopetin karkinsyönnin. Reissasin paljon, ja etsin kaupasta usein kelpoa välipalaa. Tarjontaa oli aika vähän. Ostin joulukiisseelliin tarkoitettuja kuivattuja sekahedelmiä ja vauvan soseita. Etelä-Suomen luomukaupat olivat melkoisia paratiiseja, kun niistä sai ostaa mitä erilaisempia kuivahedelmiä, niinkin herkullisia kuin kuivattuja banaaneja ja ananaksia.

Mietin, että vielä tulee toinenkin aika, ja niin tuli. Parrot's tuli pähkinöineen marketeihin ja meijerit alkoivat tehdä smoothieta. Vauvanvellejäkin saa ostaa aikuisena, kauramaitona.

Vedelläkin tulevaisuus. Uutisen mukaan suomalaiset juovat kymmeniä miljoonia litroja vettä vuodessa.

Meidän omalla Lapin Kansallamme on joskus tapana vetää mutkat suoriksi näissä etelänmaan hömpötyksissä. Lehti tulkitsi pääkirjoituksessaan ulkomaisen pulloveden menekkiä niin, että "hanavesi ei kaikille kuitenkaan kelpaa".

Ostan silloin tällöin pullovääettä ja olen iloinen, että sitä on nykyisin saatavilla. Uskon, ettei suuri kulutus selity vain sillä, ettei hanavesi kelpaa, vaan sillä, että ihmsiet ovat nykyisin enemmän liikkeellä. Minusta on ainakin mukavampi ostaa lapsille pullollinen vettä kuin pullollinen limsaa, jos jano yllättää. Viimeksi se yllätti joulupukin pajakylässä.


Mietin, että onkohan Lapin Kansan pääkirjoittaja matkustellut kuinka paljon? Aseman vessastahan saa edelleen vettä, mutta se maksaa. Sehän ei tietenkään hetkauta heitä, joiden matkustelujuomana on olut.



perjantai 30. elokuuta 2013

Likinäköisyyden uhka

Minusta silmälasit eivät ole kovin kummoinen rajoite elämässä, mutta onnittelen silti heitä, jotka pärjäävät ilman.

Jo Aslan vauva-aikana mietin lapsen näön kehitystä. Päättelin, että jatkuva lähelle katselu ohjaa silmien kehitystä. Ajattelin, että näön kehittymisen kannalta olisi hyväksi olla paljon ulkona.

Uskoin teoriaani, mutta kovin syvälle en siihen paneutunut. Optikolta tosin kysäisin, että voisiko siinä olla perää. Hän totesi, että eipä noilla tunturien saamelaislla paljon likinäköongelmia ole ollut.

Kaivoksissa ihmisiä kiinnostaa raha

Olli Seppälä kirjoitti taannoin, muistaakseni viime keväänä, Kotimaassa, että Talvivaara pyrkii väkisin tämän ajan luonnonsuojelun symboliksi. Hän vertaa sitä Koijärveen.

Minusta Talvivaara on pikemminkin tämän ajan elinkeinopolitiikan symboli. Se on luonnonsuojelupoliitikkojen häpeä siitä, että he uskovat nykyajan suomalaisen teollisuuden olevan vihreää. Pakkohan Vihreiden on sellaiseen uskoa, onhan se ollut hallituspuolue ja pitkään.

Talvivaara on hyvä esimerkki siitä, miten ihmiset vaihtavat puolta omien etujensa mukaan. Kaivosalueen ihmisistä tulee luonnonsuojelijoiden ystäviä, kun asia koskettaa omaa omaisuutta tai hyvinvointia.

Ihmisten karu puoli

Kolarissa tehdän kaivoksiin liittyvää yhteiskunnallista tutkimusta. Hanketta johtaa Metla. Jo tutkimuksen alkuvaiheessa raportoitiin, että ihmisten pääasialliset huolet ovat taloudellisia: Miten minun kiinteistöni arvon käy?

Jos kiinteistön arvo uhkaa laskea, sitä ei parane valitella ääneen. On parempi liittyä luonnonsuojelijoiden kylkeen; olla vähän hiljaa, mutta osoittaa tukensa heidän asialleen. Siinä sovelias kanava ilmaista tyytymättömyyttä.

Ranualta kuulin vastikään sellaisen näkemyksen, että Suhangon kaivoksiin liittyvissä kansalaiskokouksissa on vahva hiljainen enemmistö. Itse en ole Suhanko-kokouksissa käynyt, mutta en helppo uskoa, että äänekkäin joukko ei ole aina enemmistö.

Sivumennen sanoen minusta myös metsäkiistoissa on samaa tarinaa. Ympäristönsuojelujärjestöt ovat "joku joka on aina", ja sen puoleen voi sitten kääntyä omassa asiassa. Ympäristöjärjestöt puolestaan liittoutuvat asiakeskeisesti ihmisten kanssa riippumatta siitä, mitä arvoja ihmiset muutoin kannattavat. Se on toisaalta hienoa, vaikka siihen liittyykin oma pimeä puolensa.

Huomio vielä

Olen entistä enemmän tullut siihen käsitykseen, että Etelä-Suomi ei oikein ymmärrä Lappia. Erityyisesti tämä näkyy Vihreissä. En sano, että he ovat Lappia vastaan, mutta he eivät ymmärrä sitä, että täällä on oma kulttuurinsa, joka vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin ja tapoihin hoitaa asioita. Eteläläisen näkökulmasta on ilmeisesti aina yhtä yllättävää, miten sivistyneet ihmiset voivat osoittautua junteiksi. Minäkin.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Uutisia alueilta

Hesarinen entikäinen, Mikael Pentikäinen,
lausui Iisalmen Sanomille, että alettais vaikka sille,
että Yle ostais maakuntalehdiltä paikallisia uutisia.

No joo. Mmm. Njaa, hmm, joo-o.

Olen tehnyt kolmisen vuotta alueuutisia (silloin tällöin) ja huomannut, että kunnon alueellinen kattavuus saadaan vain alueella. Siitä sen tiedän, että kun omassa työvuorossani on hommia sekä idästä että pohjoisesta, on kauko-orientoituminen itään aina vaikeampaa. On, vaikka fyysisesti matkassa ei olisi suurta eroa, että soittelenko Enontekiölle vai Iisalmeen.

Itä-Suomi ei vain ole mun juttu.

Mutta Lappi on. Ja minulla on Lapista aivan tukuttain uutisaiheita ja näkökulmia, joista voisi tehdä hyvää journalismia.

Media-alalla ei kuitenkaan ole hajuakaan siitä, miten hyvän tuotannon organisoisi järkeväksi liiketoiminnaksi. Sanon niin kuin Juha Sipilä eduskunnasta, että tällä menolla ei yrityselämässä pärjäisi. Journalismi on siinä mielessä vähän niin kuin eduskunta.

Lapin Kansan ansioitunut Lapin-tietäjä, Petteri Holma pukee sen sanoiksi näin: Laaja maa.

Minusta ei ole mitään estettä sille, etteikö paikallis- ja aluetoimitukset voisi tuottaa hyviä ja kattavia uutisia. Työssä kuitenkin tarvitaan jämerää uutisohjausta ja koulutusta, jotta tuotanto on tasalaatuista. Ylen uutisia lukiessa huomaa, miten valtakunnan ja alueuutisten laatu voi olla hyvin erilaista. Niin ei tarvitse olla, mutta työ vaatii hyvää ja hyvää ja hyvää ohjausta.

lauantai 11. toukokuuta 2013

Journalistien autot

Autokuume, autokuume, kesä, autokuume, autokuume, autokuume, kesä.

Lehdillä on monia aiheita, joista  PITÄÄ kirjoittaa joka vuosi.

Autokaupan tilannetta seurataan uutisissa niin kovin tarkoin. Senhän toki ymmärrän, sillä autokauppa on varsin hyvä kertomaan siitä, koska ihmisillä on varaa polttaa rahaa ja koska ei. Se on oikein hyvä mittari siitä, miten kansalla pyyhkii.

Sitä en tajua, miksi autokaupan tilanteesta vedellään sellaisia johtopäätöksiä, että autokauppaa pitää jouduttaa, jos se on hidastunut. Minulle riittävä johtopäätös olisi, että kansantaloudella menee nyt vähän huonommin. Autokaupan vilkastuttaminen tuskin on lääke itse ongelmaan.

Uusien autojen perässä

Veromoka iskee omaan nilkkaan, kirjoittaa emeritustoimittaja Jouko Kurppa Lapin Kansassa. Kurpan mukaan poliitikot ovat hölmöjä, kun eivät tue autokannan uudistamista.

Journalistit kuuluttavat usein oman ammattinsa hienoutta, kriittistä suhtautumista. Sitä voisi soveltaa pyrkimyksiin nuorentaa maan autokantaa.

Hieman ovat harvinaisia perusteelliset jutut siitä, pitäisikö autokantaa uudistaa vai ei. Hyvät esimerkit kuitenkin löytyvät esimerkiksi Kuningaskuluttajalta tai Tiede.fi:ltä. Molemmat jutut ovat niinkin uusia kuin vuodelta 2008.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Toinen potkupyöräilijämme

Kerron vähän poikien pyöräilystä, kun siitä niin paljon kysellään.

Junna aloitti potkupyöräilyn 1 v 8 kk iässä. Sitä ennen hän oli parin kuukauden ajan harjoitellut pyörän käyttöä sisällä. Ajelu oli sellaista, että hän lähinnä käveli pyörä jalkojensa välissä. Hän oli niin innoissaan, että ajeli ensimmäisenä päivänä varmaan puoli kilometriä.

Parin päivän harjoittelun jälkeen hän oppi istumaan satulassa, ja kuukauden kuluttua hän osallistui ensimmäiseen pyöräkilpailuunsa. Poika jaksoi ajaa koko 4-vuotiaden radan.

Kesän hän ajeli oman tahtiinsa, ja muuten taidot olivat karttuneet, mutta käsijarrun käyttö ei aivan sujunut vielä syksylläkään. Hänen piti oikein keskittyä puristamaan kahvaa, jotta jarrutus onnistuu. Keskittyminen ei taas onnistu hurjassa alamäessä, joten eipä häntä ole hurjiin mäkiin päästettykään enää.

Apurattaitta

Kahden oman lapsen ja lukuisten kavereiden lasten myötä uskallan arvioida potkupyöräilyä vähän laajemminkin.

Meitä on useampia kaveriperheitä, joissa pyöräily on aloitettu Islabikes-potkupyörällä 1 - 3-vuotiaina. Toistaiseksi kukaan lapsista ei ole tarvinnut lainkaan apurattaita. Monet ovat hankkineet Islabikesin  seuraavaksikin pyöräksi, joko 14- tai 16-tuumaisen.

Mies, tuo liikunnan lehtori, on tutkaillut paljon lasten liikuntataitojen oppimista. Hänen mielestään apurattaat eivät edistä pyörällä ajamisen oppimista, vaan päinvastoin hidastavat sitä.

Apurattain tuettu pyörä tönöttää pystyssä, kun taas muuten pyörät ja ajajat ovat vinossa aina johonkin suuntaan. Polkupyöräähän ei oikeasti käännetä niinkään ohjaustankoa kääntämällä, vaan kallistamalla. Samalla tavoin lapsen ajoasento kehittyy pystyyn, mitä voi olla sitten työläs muuttaa, kun olisi aika oppia pois apurattaista.

Apurataspyörän ja potkupyörän käyttökin on erilaista. Potkupyörällä lapsi voi kaarrella ja ajaa epätasaisessa maastossa, kun taas apurataspyörällä ajellaan lähinnä suoraa tietä. Päinvastaisesti taas apurataspyörän voi ajatella turvallisemmaksi liikenteessä, kun sillä ei voi pieni päästellä niin mahdottomasti.

Islabikesin Rothania ei ole kuulemani mukaan saanut tilattua Suomeen enää aikoihin. Kaikille kyselijöille olen suositellut sen sijaan Pukya. Sitä eivät meidän lapset ole kokeilleet, mutta se on näkemistäni potkupyörämalleista ainoa, jonka ominaisuudet ovat Rothanin tasoa.

Kun apurattaat pitäisi saada pois


Pyöräilyä voi harjoitella myös niin, että tekee tavallisesta pyörästä potkupyörän ruuvaamalla polkimet irti ja laskemalla penkin alas. Meillä ei ole siitä kokemusta, mutta fillaristien nettikeskusteluissa konsti on havaittu hyvin tehokkaaksi, jos apurattaitta ajo ei ole muuten alkanut luonnistua.

Oma havaintoni tosin on, että jos lapsi on jo tottunut istumaan pystyssä pysyvän pyörän päällä, hän voi kokea pystyssäpysymättömän menopelin pelottavana. Tämä voi näkyä jo ihan pienillä, yksi- ja kaksivuotiailla, jos he ovat tottuneet potkumopoon, polkutraktoriin tai muuhun vastaavaan. Silloin kannattaa muistaa kaiken liikunnanoppimisen perusjuttu eli "tutustutaan välineeseen" -vaihe. Siihen kannattaa lapselle antaa rauha.

Myös temppurata tai maastoajo voi olla lapsesta kiehtovaa. Niitä voi tuunatulla potkupyörällä viilettää.

torstai 2. toukokuuta 2013

Taidetta arkeen

Tällä kertaa valitsen lainaukseksi pätkän lauluvalmentaja, musiikin tohtori Ava Nummisen haastattelusta (Iiris 1/2012):
"...emme tarvitse niinkään ammattitaiteilijoiden valtavia joukkoja kuin lisää taidetta ammatteihin."
Minulla kulttuuripuolen ymmärrys on jäänyt vähän varjoon. Kuulun niihin, joiden mielestä valtion rahoja ei juuri tarvitse käyttää siihen, että joku saisi vain toteuttaa itseään.

En ymmärrä taideteosta, jossa voi tyhjässä huoneessa kuunnella vanhasta puhelinluurista erilaisia kohinoita.

En tosin kannata Perussuomalaisten vaaliohjelmassa ollutta, yllyttävää taidepoliittista linjausta, jossa arvostetaan kansallisromantiikkaa ainoana oikeana taidemuotona. Kas, kun vaaliohjelmassa ei lukenut, että kymmenen käskyn kansakouluaikainen sanamuoto on ainoa oikea.

Sekaharrastusta

Taiteen ja koko kulttuurikirjon merkitystä pitäisi yhä kasvattaa. Läänintaiteilijajärjestelmässä on vanhastaan ollut perinne, että läänintaiteilijat tuovat pistemäisesti taidetta erilaisille kohderyhmille ja erilaisiin ympäristöihin. Siitä pitäisi vielä päästä pidempi askel siihen, että taidetta ja sen tekemistä olisi vähän kaikkialla.

Otetaan vaikka esimerkkinä meille ajankohtaiset pikku lasten harrastukset. Toivon, että lapsen ei tarvitsisi lähteä erityiseen sanataide- tai satuseikkailuryhmään, vaan hän voisi käydä mieleisissään jalkapalloharjoituksissa, joissa sadut ja seikkailut olisivat osa tekemistä. Sitä onkin mahdollista kokeilla ensi kesänä, kun mies on lupautunut nappuloiden jalkapallovalmentajaksi. Hän oli myöntyväinen sanataideideoilleni.

Lapsilla on, miksei vanhuksillakin

Toivoisin myös, että työelämässä taidetta olisi koko ajan. Meillä tehtiin yläasteaikana koulun laajennusta. Siellä ihmettelimme, mistä kuului hoilotusta. Se oli raksamies, joka työnsä iloksi lauleskeli. Uskonpa, että Martti loi aika paljon hyvää mieltä ympäristöönsä.

Päiväkodeissa taide on läsnä koko ajan. Voisihan sellaista olla muuallakin siellä, missä ihmisistä pidetään huolta. Oli aivan ihanaa, kun taannoin kuuntelin, miten Afrikasta (maata en muista) lähtöisin oleva hoitaja lauleskeli talutellessaan muoreja lappilaisen terveyskeskuksen käytävällä. Kyllä sairaalassa voisi potilaille laulaa tai vaikkapa puhua riimitellen.

Hyvä esimerkki moninaisesta taiteesta on myös kirkko. Siellä kaiketikin ensisijainen homma on kokoontua yhteen Jumalan nimissä. Samalla kuitenkin kuvataide ja musiikki ovat kuitenkin vahvasti läsnä. Ilman niitä jumalanpalvelus olisi maallisille aisteillemme aika köyhä kokemus.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Median suosikit

Journalistissa oli kerran juttua ihmisistä, joita media käsittelee silkkihansikkain.

Yksi heikäläisistä on Björn "Nalle" Wahlroos. Selitys oli hänen suuri jalustansa ja se, että hän osaa käsitellä toimittajia. Nalle-hyrinästä voi lukea myös Suomen Kuvalehden jutusta.

Vesku-hyrinä

Ehdotin jutun jälkeen Journalistille, että Vesa-Matti Loirista voisi tehdä samanlaisen jutun. Suomalaismedian Loiri-jutuissa haukut nimittäin käännetään aina kehuiksi. Kerrankin, oliko se Inari- vai Ivalo-levyn aikaan, arvostelussa kirjoitettiin "joku voi olla kuulevinaan äänessä..." Minusta oli aivan selvää, että hänen äänensä oli silloin yhtä pöhöttynyt kuin hänen naamansa.

Tätä kirjoittaessani tein Google-haun Nallen ja Veskun mediasuhteesta. Suomen Kuvalehden jutun löysin juuri niin. Veskusta ei osumia tullut. Ehkä Nallen helliminen tuli julkisuuteen juuri Journalistin jutun ansiosta.

Melko tuoreen haastattelun mukaan Vesku tietää asian itsekin:
"Kaikenlainen media on aina käsitellyt minua silkkihansikkain. Olen päässyt mediassa todella helpolla verrattuna moniin minun kanssa samanlaisen uran tehneisiin." (Asiakaspolar 3/2012)

Minun silmissäni Loiri on vaikuttanut melkoisen leuhkalta. Sitä puolta hän Asiakaspolarin haastattelussa vähän myöntääkin.

Olen miettinyt, onko Veskulla ollut toimittajille tosi hyvät viinatarjoilut vai miksi häntä aina tituleerataan "kansan rakastamana".

Loiri on upea laulaja ja näyttelijä, ja on kehunsa sen puolesta ansainnut. Mutta Loirin ylenpalttinen suosio on median luoma ilmiö; sitä voi verrata vaikka Ylen Mannerheim-elokuvaan, josta median suurella myötävaikutuksella tuli suomalaisten vihaama. Mannerheim-elokuvan keskustelun nopea laantuminen nimittäin osoitti, että oikeasti suomalaisilla ei ollut asialle niin suurta väliä.

Katri Kaikkivaltias

Toinen julkkis, jonka kiiltokuva on minua puistattanut, on Katri Helena. Mietin Vain elämää -jaksoja katsoessani, että hän kyllä osaa hyvin säännöstellä tunteitaan ja ulosantiaan. Ei hän paljoa siihen ohjelmaan itsestään tarjonnutkaan.

En ole lukenut Panu Rajalan Katri Helena -kirjaa, mutta olen tietysti sivistynyt siitä median välityksellä. Ilmi tulleet paljastukset ovat minusta kohtuullisen tervetulleita siltä osin, mitä Rajala on itse tuonut esiin: hän halusi kertoa, että Suomi-ikonin taustalla on mestarillinen julkisuudenhallinta.

Media ei ole näistä Nallen, Veskun ja Katri Helenan luottojutuista moksiskaan. Mutta mikä kriisi syntyikään, kun paljastui, että ministeri Tanja Karpelalla oli luottotoimittaja. Hoi ja hei, tasapuolisuus.

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Tolkun tyttö Kyllönen

Liikenneministeri Merja Kyllönen on kovasti ollut närkästynyt tytöttelystä. Sitä vissiin tulvii sähköpostiin paljon ja nimettömänä.
"Ehkä minun ja ministerikollega Krista Kiurun ei-niin-hernekeppimäinen olemus on ärsyttänyt joitakin ihmisiä." (Jyty 4/2013)

Jos oikein muistan, Kyllönen nousi eduskuntaan mainosvideolla, jossa hän sauvakäveli. Taustalla kuului miehen ääni, joka totesi "sen" olevan "tolkun tyttö".

Jos muistan väärin, korjatkaa.

Lastensuojelulaki ei ole aselaki

Petteri Holma (Lapin Kansa) kirjoittaa taidolla siitä, miltä nyt tuntuu. Perinteisesti tunnepitoiset kolumnit ovat huonoja, mutta tässäpä ei ole niin käynyt.

Lastensuojelu oli viime syksyn puheenaihe. Poliitikot puhuivat viisaasti siitä, että jos laki suojelee sitä, joka laiminlyö lasta, lakia pitää muuttaa.

Kommentoijat ja otsikontekijät ovat sitten oikoneet ja lyhentäneet asiaa niin, että minkäänlaista väkivaltaa ei saa hyväksyä perheissä.

Luottamus on tärkeintä

Sanonpa kaksi näkökulmaa lisää. Lapsen hyvinvointi pitää taata, mutta kaikenlaisten tiukennuksien edessä meidän on kysyttävä, millaista on riittävän hyvä vanhemmuus.

Uskon, että monen asenne nousee ulkopuolisen tarkkailijan mielestä. Se, joka on kokenut heikkoutensa vanhempana, näkee keskustelussa toisenlaisen sävyn.

Lastensuojelulakia ei voida tiukentaa samoin kuin aselakia. Aselupien kanssa voi olla liian tiukka, mutta lastensuojelussa tulos voi olla huono. Uskaltaako ihminen, joka oikeasti tarvitsee tukea, tunnustaa heikkoutensa? Vai käykö niin, että se joka kätensä kohottaa, napataan. - Ja ne, jotka kituvat tuskansa alla, saavat olla kotona rauhassa.

Liian ankarat lait tuskin ovat ilo lastensuojelun työntekijöillekään. Minusta pitää olla iloinen siitä, että meillä on ihmisiä, jotka haluavat tehdä lastensuojelutyötä. Haluavat siitäkin huolimatta, että joutuvat salaamaan elämänsä ja tuntemaan pelkoa työssään. Ihailen rohkeutta, joka heitä kantaa lasten vuoksi.

Hänen tähtensä

Syksyllä juttelin ystäväni kanssa 8-vuotiaan helsinkiläistytön tapauksesta. Ystäväni ei jäänyt tytön oloja surkuttelemaan, vaan mietti, mitä hänen pitäisi tehdä.

Uskon, että hänen vastauksensa nousi siitä, että hän on itsekin kokenut heikkoutensa vanhempana. Ja hän on saanut apua.

Vastaus oli, että hän ajattelee enemmän ja enemmän sitä, että jonain päivänä heidän perheensä voisi olla tukiperhe.


Sillä lailla.



maanantai 15. huhtikuuta 2013

Alkuperä jättestor

Minkälainen on se Järvikylä, josta tulee koko maan salaatit?

Varmaan jo 1990-luvulla alettiin ruokapuolella kehua sillä, että ruoan kasvupaikka on jäljitettävissä. Nyt ruoan alkuperäbrändäys on kuulemma levinnyt jo maitopurkkeihinkin, joissa saattaa lukea maatilan nimi. Näin luin yhdestä Hesarin jutusta.

Minusta tuntuu, että mielikuva ja todellisuus menevät navetta- ja kanalamerkinnöissä ristiin. Kun puhutaan maatilasta, siinä on mullan ja heinän tuntua, siinä oikein kuluttajan hajunystyrät heräävät Prisman hyllyn ääressä. Ei niinkään tule mieleen, että jos tehtaan suuressa kattilassa hämmennetyt ruoat on jäljitettävissä tiloilla, tilojen on oltava melkoisen suuria.

Ruoan turvallisuuden kannaltahan jäljitettävyys on hyvä juttu, mutta sen tuoma mielikuva ruoan alkuperästä saattaa olla pikkuisen harhainen.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Jotkut eivät tätä kestä

Silloin, kun olen töissä, kirjoittelen uutisia. Se oli aika kauhaa silloin, kun työn alla oli perhesurma toisensa jälkeen. Alitajunnassani jännitin, milloin sellainen keikka sattuu omalle työvuorolleni.

Kaiken sen keskellä olin äiti, jolla on pienet lapset. Surmauutisten kylkeen tehtiin asiantuntijahaastatteluja siitä, miksi niin tapahtuu ja miten ulkopuolinen voisi puuttua tilanteeseen. Minä toivoin, että tehtäisiin sellainenkin asiantuntijahaastattelu, jossa kerrotaan, miten äiti tai isä voisi välttyä ikävältä teoltaan. Onneksi sellainen lopulta tehtiinkin.

Hurja ja hämmästynyt

Sen jälkeen, kun minusta tuli äiti, sain hämmästyä, miten hurjia tunteita voi lasten kanssa kokea. Uskon, että moni lastensa kimppuun käynyt ei olisi halunnut sitä tehdä. Mutta epätoivoinen ihminen on todellakin epätoivoinen.

Myöhemmin luin Monikkoperheet-lehdestä (1/2012) kaksosten äidin haastattelun, jossa hän pohti samaa asiaa.
Jenni kertoo, että oman äitiytensä myötä hän on alkanut kiinnittää huomiota vanhempien väsymykseen ja siitä seuranneisiin ikäviin tapauksiin, joista lähiaikoinakin on uutisoitu.
- Meille ei missään vaiheessa ole puhuttu, kuinka toimia, jos vastaan tulee ylitsepääsemätön väsymys ja voimat loppuvat vaikka keskellä yötä. Onko paikkaa, mihin voi soittaa silloin, Jenni pohtii.
Haastatellun Jennin mielestä vanhempien ikävistä tunteista ei puhuta tarpeeksi. Hän sanoo, että ainakin neuvolassa niistä voitaisiin puhua avoimemmin.

Hänen pyynnöstään minäkin teen tässä oman osani, sillä uskon, että ne, joilla on todella epätoivoista, eivät siihen kykene.

Minulla on paljon äiti- ja isäkavereita. Joidenkin kanssa huonoista asioista puhuminen on helpompaa kuin toisten. Osalla vanhemmuus on ollut lähinnä hyvää ja kärsivällistä. Heillä on heikot ja huonot hetkensä, ja he luulevat, että ne ovat samanlaisia muillakin. Eivät he ymmärrä, millaista on kaverilla, jolla menee vielä huonommin.

Jotkut ehkä saattavat seuraavan lapsen kohdalla kokea, että...

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Isä häviää, kun hänet hävitetään

Kansanedustaja Juho Eerola on noussut oman kokemuksensa siivittämänä puolustamaan isien oikeuksia isyyteen. Eerolan mukaan hänen esikoistyttärensä äiti on kaapannut lapsen ulkomaille pari kertaa. Hän ei ole tavannut tytärtään aikoihin, ja tytär kuulemma on oppinut vihaamaan isäänsä.

Surullista, jos niin on. Siitä, että oikeus määrää lapsen huoltajuuden liki aina äidille, on puhuttu viime vuosina paljon. Jos isä ja äiti todetaan molemmat kelvollisiksi huoltajiksi, äiti yleensä voittaa siksi, että on äiti.

Isien epätasa-arvoinen kohtelu huoltajuusriidoissa on trendipuheenaihe, ja uskon, että lainsäädännöllä puututaan ongelmaan lähiaikoina. Käräjäoikeuksien tuomarit pitäisi saada tutkiskelemaan itseään päätösten syistä.

Lisäksi vireillä on muitakin mielenkiintoisia kansanedustajien jättämiä lakialotteita. Toisessa halutaan kieltää lapsen vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta, toisessa taas tapaamisoikeuden rikkominen.

Jos olisin kansanedustaja, allekirjoittaisin varmasti.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Kilpailemassa

Lapin Kansan tekstaripalstalla oli kerran tällainen:
Juuri niin siinä kävi. Alakoululainen tuli kisapäivänä kotiin, lysähti eteisen lattialle ja itki katkerasti. Miksi ihmeessä on pakko kilpailla?
Muistaakseni silloin oli ollut jotkut koulujen väliset kilpailut. Siihen nähden on hieman liioiteltua sanoa, että aina kilpaillaan.

Luulisi jokaisen luokanopettajan muistavan, millaista oli kilpailla koulussa. Vähintään joka toinen luokanopettaja muistaa, että se ei ollut mukavinta sisältöä oppitunnille.

Minusta yksilölajien urheilukilpailut eivät sovi kouluun, missä yhteisö on muutenkin herkkä kaikenlaiselle valta-asettelulle. Se on vanhanaikaista touhua, sillä nykyään lapsilla on mahdollisuuksia mitellä eri harrastuksissa. Sen sijaan joukkueottelut ovat parhaimmillaan hyviä hyvän hengen nostattajia koulussakin.

Toivottavasti tekstarin kirjoittanut vanhempi on puhunut lapsensa kanssa asiasta kunnolla. Minä mietin tuollaisista asioista niin, että ne kuuluvat lasten kasvukulttuuriin, halusin tai en. Siksi minun täytyy yrittää tukea lastani siinä ympäristössä, missä hän elää. Toinen askel on kehittää kasvuympäristöä. Silloin on paikallaan puhua asiasta vaikkapa opettajan kanssa.

Hävitä, hävitä

Asla osasi kaksivuotiaana puhua hyvin ja selvittää kaikenmoisia asioita. Kerran syksyllä eräs ystäväni veti pihalla lapsille juoksuleikkiä, kunnes Asla tapansa mukaan tarjosi leikistä omaa versiotaan. Siinä selityksessä ei ollut päätä eikä häntää siltä osin, kuka voitti ja kuka hävisi. - Koska poika ei tiennyt, mitä voittaminen ja häviäminen tarkoittavat.

Olin vasiten karttanut voittamisesta ja häviämisestä puhumista. Siinä haastoin itseäni keksimään vaihtoehtoisia leikkejä. Lisäksi ajattelin, että hän ehtii oppia ne myöhemmin. - Niin hän oppikin. Me olimme leikkineen kilpajuoksuja sun muita, mutta niissä ansioitui hienolla suorituksella tai omalla idealla. Palkinnoksi lapsi sai kannustusta, ei voittajamainintaa.

Myöhemmin talvella näin pulkkamäessä usein pojan, joka kävi isänsä kanssa laskemassa. Minun kävi sääliksi lasta, jolle pulkkamäen ainoa idea oli voittaa tai hävitä. Jos poika kesken laskun huomasi, että isä menee lujempaa, hän pysäytti vauhdin. Isä reagoi tähän sanomalla aina, että "sinun täytyy oppia häviämäänkin".

Kyllä pulkkamäkeen voi keksiä muutakin kuin kilpalaskentaa. Ei se edes kovin vaikeaa ole.

Painajaisena koti-isyys

Pekka Juntti kirjuuttaa kolumnissaan (Lapin Kansa 19.8.2012) isyysvapaista. Hän ihmettelee, onko mahdollista, että ihmislajin luonteva työnjako on keksitty vasta nyt, viimeisinä vuosikymmeninä.
Hauska homma, mutta onko se pohjimmiltaan luontevaa tai lajityypillistä, että ihmisen uros kortteeraa kotona, kuivittaa ja pyykkää. Ettei vain sekin olisi Pohjois-Euroopan 1980-luvun jälkeisten outojen aikojen keksintöä, jolloin kenelläkään täällä ei ollut normaali olo eli nälkä, kylmä ja tyly.
Liekö Juntti saanut paljon haukkuja kirjoituksestaan, en tiedä.

Olen joskus vasiten hurjistuttanut ihmisiä meidän perheen koti-isyyskeskusteluilla. Varsinkin feminismiin kallellaan olevat rouvat ovat haukkoneet henkeään kuullessaan, että koti-isyys on yhtä kuin painajainen. "Kato nyt, tuola ulkona on tuomonen ilma, ja mie vain viikkaan valkosta pyykkiä", sain kerran kuulla harsojen taittelun lomasta.

Rouvat ovat varmasti porisseet, että on se niin pöyristyttävää. Miettineet, kuka on masentunut tai kuka kohta tuosta masentuu. Huokailleet, ovatko elämänarvot kohdillaan, ja taivastelleet, mitä lapsetkin tuosta vielä miettivät.

Vauva on eri asia

Monena päivänä olen toivonut, että olisipa minun mieheni se, joka on suuresti innostunut vauvanhoidosta. Että tekisi, vaikkei käskisi. Mutta ei minulle ole kauhistus, jos hän tunnustaa inhoavansa vaipanvaihtoa, pukemista (johon kuuluu lapsen pyydystäminen) ja eestakaista vaunujen pakkausta ja pukkausta.

Minusta vauvasta voi tykätä vaikka kuinka paljon, vaikka vauvanhoidosta ei tykkäisikään. Menköön vaikka niin, että minä vaihtelen vaippoja ja huolehdin päiväunista muutaman vuoden, ja mies sitten harrastelee niiden kanssa 15 vuotta.
"Vauvaa on hauska porisuttaa, mutta veri ei veda vauvanhoitoon niin kuin vaimolla vaan mieluummin pirtistä ulos."

Lukijat