Kohtuullinen talo

Trendinenäni taisi olla kunnossa silloin, kun aloin asuntokauppahommiin. Etsinnässä oli sopivan kokoinen asunto - sellainen, jota on varaa pitää lämpimänä ja jonka jaksaa itse siivota. Olin ostaja, jonka mielestä suuret olohuoneet, isot eteiset, välitilakäytävät ja varteenotettavat romunkeräystilat laskivat asunnon arvoa.

Vuokraturvan hallituksen puheenjohtaja Timo Metsola on ennustanut blogissaan, että isot talot voivat pian jäädä myymättä:

Joku ehkä muistaa, kuinka nopeasti suhtautuminen katumaastureihin viime vuosikymmenellä muuttui, kun ilmastotalkoiden ja käyttökustannusten merkitys voimistui automaailmassa. Hummerit siirtyivät hetkessä halutuimpien autojen joukosta hyljeksityimpien joukkoon. Asuntojen osalta tämä kehitys on vasta edessä. ... On iso riski, että suuret asunnot, korkeat olohuoneet ja komeat huvilat ovatkin itse asiassa muuttumassa tavoitetilasta ongelmaksi.

Tuo kirjoitus julkaistiin viime talvena, ja viimeistään syksyllä uutisissa alettiinkin korostaa, että hulppeille asunnoille ei ole enää ostajia entiseen malliin.

Tuhlailu ei ole lempipuuhaani muutenkaan. Yhtenä talvena katselin hämmästelin tuttavan auki olevia ikkunoita. En kuitenkaan osannut perustella, miksi läpiveto pitkin päivää ei ole 20 asteen pakkasella suositeltava tuuletuskonsti. Tiedän, että täällä meillä, suorasähkölämmitteisessä talossa, se ei tule kuuloonkaan, mutta en tiedä, millaiset vaikutukset sillä on kaukolämmitteisessä rivitalossa. Koska inhoan perustelemattomia neuvoja, tyydyin vain ihmettelemään. Jos haravaani joskus osuu täsmällinen tuuletustieto, lupaan jakaa sen.

Pieni talo riittää

Palaan vielä Metsolan blogiin. Hän kirjoittaa, miten pienet asunnot varataan rakenteilla olevista taloyhtiöistä ensin. Ja ihmettelee, miksi niitä ei rakenneta enempää. Täällä Rovaniemelläkin rakennuttajat voisivat havahtua siihen, että heidän rakentamansa isot omakotitalot ovat niitä jotka keikkuvat Lapin Kansan asuntoliitteen mainoksissa pisimpään. Olisiko niissä sitten kuitenkin niin hyvä kate, ettei kannata tehdä sellaisia taloja, joita ihmiset oikeasti haluavat ostaa?

Ympäristöystävällisintä olisi olla ilman omakotitaloa. Sitäkin mietin, silloin kun kiinteistön myyntiesite oli kädessä. Panin harkintapuntariin monia asioita ja arvoja, ja tähän sitten päädyttiin.

Ympäristömasennus

Minua vaivaa aika ajoin maapallomasennus.

Yksi kahvikupillinen kuluttaa kuulemma 140 litraa vettä. Luin sen uutisista samoihin aikoihin, kun olin päättänyt alkaa juoda enemmän kahvia, koska tykkään siitä niin paljon. Olin pari päivää hämmennyksissä. - Niin, sie se jaksat tuomosia aatella, tokaisi ystäväni. Hän ei kuulemma jaksa.

Ajatella? Mitä iloa on pelkästä ajattelusta, mietin. Jaksan kyllä ajatella, mutten toimia. En ole luopunut päivittäisestä kahviannoksestani, joka siis on suurempi kuin vuosi sitten.

Ekoerakko Teuvo Niemelä kertoi eräässä haastattelussa, että kuluttaa enintään 1800 kilowattituntia sähköä vuodessa. Niemelä, koulutukseltaan lääkäri, on asunut viime vuosikymmenet yksinänsä Inarissa. Jutun mukaan hän ei enää usko ihmislajin säilymiseen maapallolla.

- Vaikka ihminen osaa ajatella, hän on silti liian itsekäs ja laiska ottamaan kaikki keksinnöt käyttöönsä, ja siten pilaamme ja kulutamme planeetamme meille elinkelvottomaksi. (LK 25.2.2011)

Niemelä on aina vaikuttanut minusta täyspäiseltä. Jutun mukaan hän on päätynyt ajan myötä enemmän ja enemmän linkolalaiseksi maailmantarkkailussaan. Niin olen minäkin. Mietin, että ei tämä maapallo näin voi toimia: toiset kärsivät ja toisen elävät yltäkylläisyydessä. Mietin, että mitä väliä on minun on edes yrittää, kun loppu häämöttää kuitenkin.

Rokotekriittinen ei ole aina rokotevastainen

Suomessa tingataan nyt paitsi voista myös rokotteista. Rasvat ovat tosin päässeet suurempaan julkisuuteen kuin piikit, koska ne kuuluvat jokaisen elämään. Rokotekeskustelulle annetaan vähän sellainen arvo kuin vouhottavien tehoäitien puheenaiheille yleensäkin: imetys, kestovaipat, kotivanhemmuus...

Silloin, kun sikainfluenssarokotteita suunniteltiin ja jaettiin, julkisuudessa haastateltiin niin rokotteiden puolustajia kuin vastustajiakin. Media sai kritiikkiä siitä, että se otti maallikkovastustajia mukaan samoihin haastatteluihin kuin THL:n virallista puhetta. Kovasti kyseltiin, pitääkö vastamielipidekin huomioida, vaikka sen esittäjä ei olisikaan asiantuntija.

Rokotusinfo on Suomen kuuluisin rokotekriittinen taho. Se on leimattu rokotteita vastaan mölyäväksi tietämättömyyskerhoksi. Toisinaan tietämyksen taso saattaakin olla alhainen, mutta jostainhan keskustelu pitää aloittaa. Jonkun pitää uskaltaa kyseenalaistaa asioita, vaikka ei olisikaan rahaa tehdä kattavaa vastatutkimusta.

Neuvolasta saa lähinnä mainoksia

Kun Asla oli vauva, ystäväni lähetti minulle viestin, jossa kysyi kantaani rokotuksiin. Hän puhutteli minua oman tieni kulkijaksi. Minä kuitenkin vastasin, että minun lapseni saa kaikki ohjelmanmukaiset rokotteet, koska minulla ei ole riittävästi tietoa päättää toisin. Valitsin lapsen tulevaisuuden kannalta turvallisimman vaihtoehdon. Esimerkiksi äkillisissä hoitotilanteissa voidaan nyt pitää lähtökohtana, että hän on saanut ohjelmanmukaiset rokotteet. Jos tekisin toisin, minun pitäisi paneutua asiaan ja varmistaa, että tieto otetuista ja ottamattomista rokotteista ei pääse unohtumaan.

Viime talvena Lapin Kansan yleisönosastolla eräs narkolepsiaan sairastuneen äiti kirjoitti siitä, miten vähän Suomessa annetaan rokotustietoa. Minä olen samaa mieltä. Hän myös arvelee, että rokotehaittaseuranta on Suomessa retuperällä. Vahvikkeeksi hän mainitsee professori TImo Vesikarin sanoneen samaa. Minusta neuvoloissa jaetaan yleensäkin aivan käsittämättömät määrät kaupallista materiaalia. En käsitä, miten sellainen ohjeiksi naamioitu piilomainonta ylipäätään sallitaan, kun kyseessä on viranomaisten alainen toiminto.

Rokotuskriittisyys tulkitaan rokotusvastaisuudeksi, ja Suomessa rokotteista onkin tarjolla vain yhtä, selkokielistettyä virallista tietoa. Lapin Kansaan kirjoittaneen äidin mukaan esimerkiksi Saksassa rokotekriittisyys on jokapäiväinen ilmiö.

Vastustajaksi leimautuminen väsyttää

Minä haluaisin tietää mitä erinäisimmistä asioista paljon, jotta voisin muodostaa oman mielipiteeni. Asioiden kyseenalaistaminen on kuitenkin väsyttävää. Erityisesti esikoisvauvan kanssa kohtaa jatkuvasti tilanteita, joissa joutuu perustelemaan tekemisiään - jo vaikkei olisikaan mikään aktivistiäiti. Aktiivinen synnytys, kestovaipat, sormiruokinta, puolen vuoden täysimetys, vessatus - kaikki nuo arjen valinnat ovat uuvuttaneet välillä. Uuvuttavat ihan vain siksi, että niitä joutuu perustelemaan, vaikka kukaan ei vastustaisikaan.

Aslan vauva-aikana mietin, etten halua otsaani kaikenvastustajan leimaa. Rokotetilanteissa olenkin sitten vähän niin kuin näytellyt tyytyväistä. En siis ole tyytymätön rokotusten vuoksi, mutta minua vaivaa kovasti se, että asiantuntijatieto on niin yksipuolista. Miksi rokotteihin kriittisesti suhtautuvat lääkärit ovat niin hiljaa? Heitäkinhän on. On aivan selvää, että yksipuolisen totuuden jatkuva esittäminen herättää vastaliikkeen. Suomessahan on jo alueita, missä lasten rokottamatta jättämisestä on tullut iso muoti-ilmiö.

Olisi reilua saada tietää tarpeeksi, jotta voisi ymmärtää.

Työtä tekevien joukko on sekalainen

Uutta työntekijän elämässä I: Vakinaiset ja määräaikaiset vastapelureina

Ne, jotka ovat äänekkäimmin ajaneet työntekijöiden oikeuksia, ovat lujimmin polkeneet työntekijöiden asemaa. Suomessa on nyt kahden kerroksen työläisiä. On niitä, joilla on vakituinen työsuhde, jossa on paljon oikeuksia joustoihin. Sitten on niitä, joiden tehtävä on paikata näitä joustoja.

Se, joka määrittelee työelämään liittyviä asioita työntekijän ja työnantajan näkökulmista, porisee vanhanaikaisia. Sellaisella vastakkainasettelulla ei ratkaista tämän päivän työelämän ongelmia. Vastakkain ovat vakinaiset ja määräaikaiset. - Siis eivät he keskenään ole vastakkain, mutta silloin, kun puhutaan työntekijän asemasta. Ei ole yhtenäistä "työntekijöiden" luokkaa enää, jos on koskaan ollutkaan.

Uutta työntekijän elämässä II: Työntekijä - Ammatinharjoittaja - Yrittäjä

Olen ammatiltani journalisti. Se on villi (siis kummallinen tornionlaaksolaisittain sanottuna) ammatti. Lehtitaloihin tunkee toimittajiksi haluavia ovista, ikkunoista ja hissikuiluista - osa vielä oikein rahan kanssa. Sitten tuo sama ammattinimike roikkuu vuodesta toiseen arvostettujen ammattien listan häntäpäässä jatkuvasti, yhdessä puhelinmyyjien kanssa.

Itsenäiset ammatinharjoittajat ovat kasvava joukko suomalaisessa työelämässä. Journalistien joukossa heitä on ollut paljon jo pitkään, ja Jounralistiliitolla voisikin olla paljon osaamista myytävänä freelancer-asioissa.

Journalistiliitto ja muutamat muut liitot vaativat, että itsensä työllistäjien asemaa pitää parantaa työelämässä. Minusta siinä olisi yksi ratkaisu pätkätyöongelmaan, kun ihminen voisi aiempaa helpommin ja turvallisemmin tehdä useita projekteja sen sijaan, että epätoivoisesti haikailisi pysyvää työsuhdetta. Pätkätyöt eivät katoa, niin ikävää kuin se onkin. Ilmiön kanssa on vain elettävä.

Ja vielä osa III: Uutta työn tekijän elämässä

Jos työntekijöitä ei voi niputtaa, ei voi niputtaa yrittäjiäkään. Minuun ei tehoa puhe "yrittäjien aseman parantamisesta", jos ei määritellä sitä, millaisia yrittäjiä tarkoitetaan. On aivan eri asia puhua toiminimellä tapahtuvasta yrittämisestä - siis yhden miehen puljuista - kuin 150 henkeä työllistävän yrityksen omistajasta.

En raski herättää

Kläpit ovat olleet tänä syksynä ensimmäistä kertaa päivähoidossa. Sen myötä Asla on joutunut herätetyksi varmaan yhtä monta kertaa kuin siihen astisessa elämässään yhteensä.

Olen vältellyt herättämistä aina. Oli vauvalla kakka vaipassa tai syömisestä aikaa, niin nukkua sai, jos unta riitti. Vauvojen herättely kavahduttaa minua vieläkin. Ironista kyllä, oma ensivauvani ajautui univaikeuksiin.

Hesarissa oli taannoin hyvä artikkeli herättämisestä. On kummallista, miten monesti katsotaan enemmän kelloa kuin lapsen unen vaihetta. Sekin on outoa, että pidetään kiinni säännöstä päiväunet + yöunet = tietty tuntimäärä. Käsittääkseni se pätee kylläkin joillain lapsilla.

Jos herätys uhkaa, yritän aloittaa sen hyvissä ajoin. Lisään Aslalle valoa ja melua, jotta hän havahtuisi helpommin hereille, kun siirtyy kevyeen uneen. Siis ovi auki, verhot auki, eteiseen valot, makuuhuoneeseen valoa, pikkuveli leikkimään viereiseen huoneeseen... Pehmeään heräämiseen kai pitäisi varata tuntikin, mutta se ei tahdo onnistua. Joka tapauksessa sillä ei ole väliä, nukkuuko lapsi puoli tuntia pitempään, jos hän joutuu lopulta heräämään syvästä unesta. On parempi herätä kevyestä unesta aiemmin.

Silloin, kun joudun herättämään lapsiani, käyn testailemassa heitä. Syvässä unessa he eivät tosiaankaan reagoi kosketukseen. Valot, äänet ja peiton pois ottaminen näyttävät keventävän unta, mutta joskus käy kyllä niin ikävästi, että lopulta on pakko kiskoa pikkuriepu sängystään. Siinä hetkessä helittelyyn kulutettu viisiminuuttinen voi olla parempi kuin pukemiskiukuttelun kymmenminuuttinen hieman myöhemmin. Ja jos vain menen lipsauttamaan sanat "kiire" tai "heti"...

Virkeydelläkin on rytmi

Jos unen vaihtelusta puhutaan vähän, vähän puhutaan myös virkeysvaihtelusta. Minä opin asian Pantleylta*. Kyse on siitä, että jos väsymyksen jälkeen virkistyy, uni ei tahdo tulla pariin tuntiin. Sen kai on huomannut jokainen, mutta ilmeisesti harva ymmärtää sitä. Käsittääkseni ei ole oikeastaan väliä, onko kyseessä pieni vauva vai aikuinen.

Pantley neuvoo jatkuvista univaikeuksista kärsiviä kokeilemaan reilusti aiempaa nukkumaanmenoaikaa. Sen voi tehdä joko yhtäkkiä tai aikaistamalla hiljalleen iltatoimia. Se, kumpi taktiikka toimii, riippuu lapsesta.

Minusta sama idea pätee ainakin leikki-ikäisen kohdalla silloin, jos illalla ollaan syystä tai toisesta poikkeuksellisen väsyneitä. Eikä siitä yleensä tulekaan yhtään mitään, jos yrittää väsyiltana aikaistaa nukkumaanmenoa vaivaisella puolella tunnilla.

---
* E. Pantley: Pehmeä matka höyhensaarille