Autokuume, autokuume, kesä, autokuume, autokuume, autokuume, kesä.
Lehdillä on monia aiheita, joista PITÄÄ kirjoittaa joka vuosi.
Autokaupan tilannetta seurataan uutisissa niin kovin tarkoin. Senhän toki ymmärrän, sillä autokauppa on
varsin hyvä kertomaan siitä, koska ihmisillä on varaa polttaa rahaa ja
koska ei. Se on oikein hyvä mittari siitä, miten kansalla pyyhkii.
Sitä en tajua, miksi autokaupan tilanteesta vedellään sellaisia johtopäätöksiä, että autokauppaa pitää jouduttaa, jos se on hidastunut. Minulle riittävä johtopäätös olisi, että kansantaloudella menee nyt vähän huonommin. Autokaupan vilkastuttaminen tuskin on lääke itse ongelmaan.
Uusien autojen perässä
Veromoka iskee omaan nilkkaan, kirjoittaa emeritustoimittaja Jouko Kurppa Lapin Kansassa. Kurpan mukaan poliitikot ovat hölmöjä, kun eivät tue autokannan uudistamista.
Journalistit kuuluttavat usein oman ammattinsa hienoutta, kriittistä suhtautumista. Sitä voisi soveltaa pyrkimyksiin nuorentaa maan autokantaa.
Hieman ovat harvinaisia perusteelliset jutut siitä, pitäisikö autokantaa uudistaa vai ei. Hyvät esimerkit kuitenkin löytyvät esimerkiksi Kuningaskuluttajalta tai Tiede.fi:ltä. Molemmat jutut ovat niinkin uusia kuin vuodelta 2008.
lauantai 11. toukokuuta 2013
perjantai 3. toukokuuta 2013
Toinen potkupyöräilijämme
Kerron vähän poikien pyöräilystä, kun siitä niin paljon kysellään.
Junna aloitti potkupyöräilyn 1 v 8 kk iässä. Sitä ennen hän oli parin kuukauden ajan harjoitellut pyörän käyttöä sisällä. Ajelu oli sellaista, että hän lähinnä käveli pyörä jalkojensa välissä. Hän oli niin innoissaan, että ajeli ensimmäisenä päivänä varmaan puoli kilometriä.
Parin päivän harjoittelun jälkeen hän oppi istumaan satulassa, ja kuukauden kuluttua hän osallistui ensimmäiseen pyöräkilpailuunsa. Poika jaksoi ajaa koko 4-vuotiaden radan.
Kesän hän ajeli oman tahtiinsa, ja muuten taidot olivat karttuneet, mutta käsijarrun käyttö ei aivan sujunut vielä syksylläkään. Hänen piti oikein keskittyä puristamaan kahvaa, jotta jarrutus onnistuu. Keskittyminen ei taas onnistu hurjassa alamäessä, joten eipä häntä ole hurjiin mäkiin päästettykään enää.
Apurattaitta
Kahden oman lapsen ja lukuisten kavereiden lasten myötä uskallan arvioida potkupyöräilyä vähän laajemminkin.
Meitä on useampia kaveriperheitä, joissa pyöräily on aloitettu Islabikes-potkupyörällä 1 - 3-vuotiaina. Toistaiseksi kukaan lapsista ei ole tarvinnut lainkaan apurattaita. Monet ovat hankkineet Islabikesin seuraavaksikin pyöräksi, joko 14- tai 16-tuumaisen.
Mies, tuo liikunnan lehtori, on tutkaillut paljon lasten liikuntataitojen oppimista. Hänen mielestään apurattaat eivät edistä pyörällä ajamisen oppimista, vaan päinvastoin hidastavat sitä.
Apurattain tuettu pyörä tönöttää pystyssä, kun taas muuten pyörät ja ajajat ovat vinossa aina johonkin suuntaan. Polkupyöräähän ei oikeasti käännetä niinkään ohjaustankoa kääntämällä, vaan kallistamalla. Samalla tavoin lapsen ajoasento kehittyy pystyyn, mitä voi olla sitten työläs muuttaa, kun olisi aika oppia pois apurattaista.
Apurataspyörän ja potkupyörän käyttökin on erilaista. Potkupyörällä lapsi voi kaarrella ja ajaa epätasaisessa maastossa, kun taas apurataspyörällä ajellaan lähinnä suoraa tietä. Päinvastaisesti taas apurataspyörän voi ajatella turvallisemmaksi liikenteessä, kun sillä ei voi pieni päästellä niin mahdottomasti.
Islabikesin Rothania ei ole kuulemani mukaan saanut tilattua Suomeen enää aikoihin. Kaikille kyselijöille olen suositellut sen sijaan Pukya. Sitä eivät meidän lapset ole kokeilleet, mutta se on näkemistäni potkupyörämalleista ainoa, jonka ominaisuudet ovat Rothanin tasoa.
Kun apurattaat pitäisi saada pois
Pyöräilyä voi harjoitella myös niin, että tekee tavallisesta pyörästä potkupyörän ruuvaamalla polkimet irti ja laskemalla penkin alas. Meillä ei ole siitä kokemusta, mutta fillaristien nettikeskusteluissa konsti on havaittu hyvin tehokkaaksi, jos apurattaitta ajo ei ole muuten alkanut luonnistua.
Oma havaintoni tosin on, että jos lapsi on jo tottunut istumaan pystyssä pysyvän pyörän päällä, hän voi kokea pystyssäpysymättömän menopelin pelottavana. Tämä voi näkyä jo ihan pienillä, yksi- ja kaksivuotiailla, jos he ovat tottuneet potkumopoon, polkutraktoriin tai muuhun vastaavaan. Silloin kannattaa muistaa kaiken liikunnanoppimisen perusjuttu eli "tutustutaan välineeseen" -vaihe. Siihen kannattaa lapselle antaa rauha.
Myös temppurata tai maastoajo voi olla lapsesta kiehtovaa. Niitä voi tuunatulla potkupyörällä viilettää.
Junna aloitti potkupyöräilyn 1 v 8 kk iässä. Sitä ennen hän oli parin kuukauden ajan harjoitellut pyörän käyttöä sisällä. Ajelu oli sellaista, että hän lähinnä käveli pyörä jalkojensa välissä. Hän oli niin innoissaan, että ajeli ensimmäisenä päivänä varmaan puoli kilometriä.
Parin päivän harjoittelun jälkeen hän oppi istumaan satulassa, ja kuukauden kuluttua hän osallistui ensimmäiseen pyöräkilpailuunsa. Poika jaksoi ajaa koko 4-vuotiaden radan.
Kesän hän ajeli oman tahtiinsa, ja muuten taidot olivat karttuneet, mutta käsijarrun käyttö ei aivan sujunut vielä syksylläkään. Hänen piti oikein keskittyä puristamaan kahvaa, jotta jarrutus onnistuu. Keskittyminen ei taas onnistu hurjassa alamäessä, joten eipä häntä ole hurjiin mäkiin päästettykään enää.
Apurattaitta
Kahden oman lapsen ja lukuisten kavereiden lasten myötä uskallan arvioida potkupyöräilyä vähän laajemminkin.
Meitä on useampia kaveriperheitä, joissa pyöräily on aloitettu Islabikes-potkupyörällä 1 - 3-vuotiaina. Toistaiseksi kukaan lapsista ei ole tarvinnut lainkaan apurattaita. Monet ovat hankkineet Islabikesin seuraavaksikin pyöräksi, joko 14- tai 16-tuumaisen.
Mies, tuo liikunnan lehtori, on tutkaillut paljon lasten liikuntataitojen oppimista. Hänen mielestään apurattaat eivät edistä pyörällä ajamisen oppimista, vaan päinvastoin hidastavat sitä.
Apurattain tuettu pyörä tönöttää pystyssä, kun taas muuten pyörät ja ajajat ovat vinossa aina johonkin suuntaan. Polkupyöräähän ei oikeasti käännetä niinkään ohjaustankoa kääntämällä, vaan kallistamalla. Samalla tavoin lapsen ajoasento kehittyy pystyyn, mitä voi olla sitten työläs muuttaa, kun olisi aika oppia pois apurattaista.
Apurataspyörän ja potkupyörän käyttökin on erilaista. Potkupyörällä lapsi voi kaarrella ja ajaa epätasaisessa maastossa, kun taas apurataspyörällä ajellaan lähinnä suoraa tietä. Päinvastaisesti taas apurataspyörän voi ajatella turvallisemmaksi liikenteessä, kun sillä ei voi pieni päästellä niin mahdottomasti.
Islabikesin Rothania ei ole kuulemani mukaan saanut tilattua Suomeen enää aikoihin. Kaikille kyselijöille olen suositellut sen sijaan Pukya. Sitä eivät meidän lapset ole kokeilleet, mutta se on näkemistäni potkupyörämalleista ainoa, jonka ominaisuudet ovat Rothanin tasoa.
Kun apurattaat pitäisi saada pois
Pyöräilyä voi harjoitella myös niin, että tekee tavallisesta pyörästä potkupyörän ruuvaamalla polkimet irti ja laskemalla penkin alas. Meillä ei ole siitä kokemusta, mutta fillaristien nettikeskusteluissa konsti on havaittu hyvin tehokkaaksi, jos apurattaitta ajo ei ole muuten alkanut luonnistua.
Oma havaintoni tosin on, että jos lapsi on jo tottunut istumaan pystyssä pysyvän pyörän päällä, hän voi kokea pystyssäpysymättömän menopelin pelottavana. Tämä voi näkyä jo ihan pienillä, yksi- ja kaksivuotiailla, jos he ovat tottuneet potkumopoon, polkutraktoriin tai muuhun vastaavaan. Silloin kannattaa muistaa kaiken liikunnanoppimisen perusjuttu eli "tutustutaan välineeseen" -vaihe. Siihen kannattaa lapselle antaa rauha.
Myös temppurata tai maastoajo voi olla lapsesta kiehtovaa. Niitä voi tuunatulla potkupyörällä viilettää.
torstai 2. toukokuuta 2013
Taidetta arkeen
Tällä kertaa valitsen lainaukseksi pätkän lauluvalmentaja, musiikin tohtori Ava Nummisen haastattelusta (Iiris 1/2012):
En ymmärrä taideteosta, jossa voi tyhjässä huoneessa kuunnella vanhasta puhelinluurista erilaisia kohinoita.
En tosin kannata Perussuomalaisten vaaliohjelmassa ollutta, yllyttävää taidepoliittista linjausta, jossa arvostetaan kansallisromantiikkaa ainoana oikeana taidemuotona. Kas, kun vaaliohjelmassa ei lukenut, että kymmenen käskyn kansakouluaikainen sanamuoto on ainoa oikea.
Sekaharrastusta
Taiteen ja koko kulttuurikirjon merkitystä pitäisi yhä kasvattaa. Läänintaiteilijajärjestelmässä on vanhastaan ollut perinne, että läänintaiteilijat tuovat pistemäisesti taidetta erilaisille kohderyhmille ja erilaisiin ympäristöihin. Siitä pitäisi vielä päästä pidempi askel siihen, että taidetta ja sen tekemistä olisi vähän kaikkialla.
Otetaan vaikka esimerkkinä meille ajankohtaiset pikku lasten harrastukset. Toivon, että lapsen ei tarvitsisi lähteä erityiseen sanataide- tai satuseikkailuryhmään, vaan hän voisi käydä mieleisissään jalkapalloharjoituksissa, joissa sadut ja seikkailut olisivat osa tekemistä. Sitä onkin mahdollista kokeilla ensi kesänä, kun mies on lupautunut nappuloiden jalkapallovalmentajaksi. Hän oli myöntyväinen sanataideideoilleni.
Lapsilla on, miksei vanhuksillakin
Toivoisin myös, että työelämässä taidetta olisi koko ajan. Meillä tehtiin yläasteaikana koulun laajennusta. Siellä ihmettelimme, mistä kuului hoilotusta. Se oli raksamies, joka työnsä iloksi lauleskeli. Uskonpa, että Martti loi aika paljon hyvää mieltä ympäristöönsä.
Päiväkodeissa taide on läsnä koko ajan. Voisihan sellaista olla muuallakin siellä, missä ihmisistä pidetään huolta. Oli aivan ihanaa, kun taannoin kuuntelin, miten Afrikasta (maata en muista) lähtöisin oleva hoitaja lauleskeli talutellessaan muoreja lappilaisen terveyskeskuksen käytävällä. Kyllä sairaalassa voisi potilaille laulaa tai vaikkapa puhua riimitellen.
Hyvä esimerkki moninaisesta taiteesta on myös kirkko. Siellä kaiketikin ensisijainen homma on kokoontua yhteen Jumalan nimissä. Samalla kuitenkin kuvataide ja musiikki ovat kuitenkin vahvasti läsnä. Ilman niitä jumalanpalvelus olisi maallisille aisteillemme aika köyhä kokemus.
"...emme tarvitse niinkään ammattitaiteilijoiden valtavia joukkoja kuin lisää taidetta ammatteihin."Minulla kulttuuripuolen ymmärrys on jäänyt vähän varjoon. Kuulun niihin, joiden mielestä valtion rahoja ei juuri tarvitse käyttää siihen, että joku saisi vain toteuttaa itseään.
En ymmärrä taideteosta, jossa voi tyhjässä huoneessa kuunnella vanhasta puhelinluurista erilaisia kohinoita.
En tosin kannata Perussuomalaisten vaaliohjelmassa ollutta, yllyttävää taidepoliittista linjausta, jossa arvostetaan kansallisromantiikkaa ainoana oikeana taidemuotona. Kas, kun vaaliohjelmassa ei lukenut, että kymmenen käskyn kansakouluaikainen sanamuoto on ainoa oikea.
Sekaharrastusta
Taiteen ja koko kulttuurikirjon merkitystä pitäisi yhä kasvattaa. Läänintaiteilijajärjestelmässä on vanhastaan ollut perinne, että läänintaiteilijat tuovat pistemäisesti taidetta erilaisille kohderyhmille ja erilaisiin ympäristöihin. Siitä pitäisi vielä päästä pidempi askel siihen, että taidetta ja sen tekemistä olisi vähän kaikkialla.
Otetaan vaikka esimerkkinä meille ajankohtaiset pikku lasten harrastukset. Toivon, että lapsen ei tarvitsisi lähteä erityiseen sanataide- tai satuseikkailuryhmään, vaan hän voisi käydä mieleisissään jalkapalloharjoituksissa, joissa sadut ja seikkailut olisivat osa tekemistä. Sitä onkin mahdollista kokeilla ensi kesänä, kun mies on lupautunut nappuloiden jalkapallovalmentajaksi. Hän oli myöntyväinen sanataideideoilleni.
Lapsilla on, miksei vanhuksillakin
Toivoisin myös, että työelämässä taidetta olisi koko ajan. Meillä tehtiin yläasteaikana koulun laajennusta. Siellä ihmettelimme, mistä kuului hoilotusta. Se oli raksamies, joka työnsä iloksi lauleskeli. Uskonpa, että Martti loi aika paljon hyvää mieltä ympäristöönsä.
Päiväkodeissa taide on läsnä koko ajan. Voisihan sellaista olla muuallakin siellä, missä ihmisistä pidetään huolta. Oli aivan ihanaa, kun taannoin kuuntelin, miten Afrikasta (maata en muista) lähtöisin oleva hoitaja lauleskeli talutellessaan muoreja lappilaisen terveyskeskuksen käytävällä. Kyllä sairaalassa voisi potilaille laulaa tai vaikkapa puhua riimitellen.
Hyvä esimerkki moninaisesta taiteesta on myös kirkko. Siellä kaiketikin ensisijainen homma on kokoontua yhteen Jumalan nimissä. Samalla kuitenkin kuvataide ja musiikki ovat kuitenkin vahvasti läsnä. Ilman niitä jumalanpalvelus olisi maallisille aisteillemme aika köyhä kokemus.
keskiviikko 1. toukokuuta 2013
Median suosikit
Journalistissa oli kerran juttua ihmisistä, joita media käsittelee silkkihansikkain.
Yksi heikäläisistä on Björn "Nalle" Wahlroos. Selitys oli hänen suuri jalustansa ja se, että hän osaa käsitellä toimittajia. Nalle-hyrinästä voi lukea myös Suomen Kuvalehden jutusta.
Vesku-hyrinä
Ehdotin jutun jälkeen Journalistille, että Vesa-Matti Loirista voisi tehdä samanlaisen jutun. Suomalaismedian Loiri-jutuissa haukut nimittäin käännetään aina kehuiksi. Kerrankin, oliko se Inari- vai Ivalo-levyn aikaan, arvostelussa kirjoitettiin "joku voi olla kuulevinaan äänessä..." Minusta oli aivan selvää, että hänen äänensä oli silloin yhtä pöhöttynyt kuin hänen naamansa.
Tätä kirjoittaessani tein Google-haun Nallen ja Veskun mediasuhteesta. Suomen Kuvalehden jutun löysin juuri niin. Veskusta ei osumia tullut. Ehkä Nallen helliminen tuli julkisuuteen juuri Journalistin jutun ansiosta.
Melko tuoreen haastattelun mukaan Vesku tietää asian itsekin:
Minun silmissäni Loiri on vaikuttanut melkoisen leuhkalta. Sitä puolta hän Asiakaspolarin haastattelussa vähän myöntääkin.
Olen miettinyt, onko Veskulla ollut toimittajille tosi hyvät viinatarjoilut vai miksi häntä aina tituleerataan "kansan rakastamana".
Loiri on upea laulaja ja näyttelijä, ja on kehunsa sen puolesta ansainnut. Mutta Loirin ylenpalttinen suosio on median luoma ilmiö; sitä voi verrata vaikka Ylen Mannerheim-elokuvaan, josta median suurella myötävaikutuksella tuli suomalaisten vihaama. Mannerheim-elokuvan keskustelun nopea laantuminen nimittäin osoitti, että oikeasti suomalaisilla ei ollut asialle niin suurta väliä.
Katri Kaikkivaltias
Toinen julkkis, jonka kiiltokuva on minua puistattanut, on Katri Helena. Mietin Vain elämää -jaksoja katsoessani, että hän kyllä osaa hyvin säännöstellä tunteitaan ja ulosantiaan. Ei hän paljoa siihen ohjelmaan itsestään tarjonnutkaan.
En ole lukenut Panu Rajalan Katri Helena -kirjaa, mutta olen tietysti sivistynyt siitä median välityksellä. Ilmi tulleet paljastukset ovat minusta kohtuullisen tervetulleita siltä osin, mitä Rajala on itse tuonut esiin: hän halusi kertoa, että Suomi-ikonin taustalla on mestarillinen julkisuudenhallinta.
Media ei ole näistä Nallen, Veskun ja Katri Helenan luottojutuista moksiskaan. Mutta mikä kriisi syntyikään, kun paljastui, että ministeri Tanja Karpelalla oli luottotoimittaja. Hoi ja hei, tasapuolisuus.
Yksi heikäläisistä on Björn "Nalle" Wahlroos. Selitys oli hänen suuri jalustansa ja se, että hän osaa käsitellä toimittajia. Nalle-hyrinästä voi lukea myös Suomen Kuvalehden jutusta.
Vesku-hyrinä
Ehdotin jutun jälkeen Journalistille, että Vesa-Matti Loirista voisi tehdä samanlaisen jutun. Suomalaismedian Loiri-jutuissa haukut nimittäin käännetään aina kehuiksi. Kerrankin, oliko se Inari- vai Ivalo-levyn aikaan, arvostelussa kirjoitettiin "joku voi olla kuulevinaan äänessä..." Minusta oli aivan selvää, että hänen äänensä oli silloin yhtä pöhöttynyt kuin hänen naamansa.
Tätä kirjoittaessani tein Google-haun Nallen ja Veskun mediasuhteesta. Suomen Kuvalehden jutun löysin juuri niin. Veskusta ei osumia tullut. Ehkä Nallen helliminen tuli julkisuuteen juuri Journalistin jutun ansiosta.
Melko tuoreen haastattelun mukaan Vesku tietää asian itsekin:
"Kaikenlainen media on aina käsitellyt minua silkkihansikkain. Olen päässyt mediassa todella helpolla verrattuna moniin minun kanssa samanlaisen uran tehneisiin." (Asiakaspolar 3/2012)
Minun silmissäni Loiri on vaikuttanut melkoisen leuhkalta. Sitä puolta hän Asiakaspolarin haastattelussa vähän myöntääkin.
Olen miettinyt, onko Veskulla ollut toimittajille tosi hyvät viinatarjoilut vai miksi häntä aina tituleerataan "kansan rakastamana".
Loiri on upea laulaja ja näyttelijä, ja on kehunsa sen puolesta ansainnut. Mutta Loirin ylenpalttinen suosio on median luoma ilmiö; sitä voi verrata vaikka Ylen Mannerheim-elokuvaan, josta median suurella myötävaikutuksella tuli suomalaisten vihaama. Mannerheim-elokuvan keskustelun nopea laantuminen nimittäin osoitti, että oikeasti suomalaisilla ei ollut asialle niin suurta väliä.
Katri Kaikkivaltias
Toinen julkkis, jonka kiiltokuva on minua puistattanut, on Katri Helena. Mietin Vain elämää -jaksoja katsoessani, että hän kyllä osaa hyvin säännöstellä tunteitaan ja ulosantiaan. Ei hän paljoa siihen ohjelmaan itsestään tarjonnutkaan.
En ole lukenut Panu Rajalan Katri Helena -kirjaa, mutta olen tietysti sivistynyt siitä median välityksellä. Ilmi tulleet paljastukset ovat minusta kohtuullisen tervetulleita siltä osin, mitä Rajala on itse tuonut esiin: hän halusi kertoa, että Suomi-ikonin taustalla on mestarillinen julkisuudenhallinta.
Media ei ole näistä Nallen, Veskun ja Katri Helenan luottojutuista moksiskaan. Mutta mikä kriisi syntyikään, kun paljastui, että ministeri Tanja Karpelalla oli luottotoimittaja. Hoi ja hei, tasapuolisuus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)