sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Hei, pitäs päässä vessaan!

Tänään oli hieno oppimispäivä! Asla (1 v. 1 kk) osoitti ensimmäisen kerran itse, että nyt olisi aika mennä vessaan. Hän leikki makuuhuoneessa ja konttasi sieltä kitisten eteiseen ja kohti vessaa. Hän katsoi isää, vikisi ja osoitteli vessan ovea. Hämmentynyt isä ei heti osannut reagoida, ja niinpä me kohta sitten siivosimme oikein kaksissa miehin sekä vessaa että lasta.

Vaipathan ovat Aslalla vielä normaalisti käytössä, mutta kakkavaippoja ei ole juuri tarvinnut vaihtaa sen jälkeen, kun hän noin 8 kuukauden iässä alkoi käyttää pottaa. Aloitimme pottailun heti, kun vauva osasi istua tarpeeksi tukevasti. Vieraisilla on käytetty vessanpönttöäkin.

Aluksi potalla käytiin silloin tällöin. Lopulta aamupotta tuli aamukakan myötä säännölliseksi. Hiljalleen käyttöä lisättiin niin, että parin kuukauden ajan potalla on käyty aina vaipanvaihdon yhteydessä.

Luultavasti Asla vain oppi nopeasti, että on paljon mukavampi kakata pottaan kuin vaippaan. Joka tapauksessa kakkapyykistä päästiin pottailun myötä melkein kokonaan ja melkein heti. Se olikin hyvä juttu, koska samallahan hän alkoi syödä enemmän kiinteää ruokaa ja sitä myöden... - arvaatte kyllä.

Isovanhemmat olivat kovasti ihmeissään, oikeastaan epäuskoisia siitä, miten 9 kuukauden ikäinen vauva osaa hoitaa asiansa pottaan. En tiedä, mutta sen tiedän, että vauvat ovat valmiita oppimaan kuivaksi paljon nopeammin kuin nykyään on tapana. Hieman viitseliäisyyttähän se vaatii. Riisuminen ja pukeminen on minusta aina aika iso urakka.

Aslaa kiikutettiin (ja kiikutetaan edelleen) potalle, jos naama alkaa näyttää vääntämisen merkkejä. Mutta useammin käy niin, että hänet vain istutetaan potalle, kun on aika vaihtaa vaippa, ja siinä se iso hätä hoituu samalla. Kai hän vain hoksaa, että nyt on hyvä tilaisuus.

Kannustan kyllä kaikkia harrastamaan varhaista pottailua! Meillä ei nimittäin niitä kuuluisia niskapaskoja tarvitse siivota.

lauantai 9. toukokuuta 2009

Lahjatonkin oppii laulamaan

Otsikko on kopioitu Yhteishyvästä (4/09). Lehdessä on juttu LauluAvaimesta ja sen vetäjästä, Ava Nummisesta.

LauluAvain on (luullakseni) helsinkiläinen laulukoulu laulutaidottomille. Jos meillä täällä Rovaniemellä olisi sellainen, menisin sinne heti. Numminen on kehittänyt opetusmetodin, joka auttaa laulutaidottomia ja laulamisessa traumatisoituneita. Viimeksi mainittujahan on paljon. Musiikin opettajan tokaisu ja ala-arvoinen numero ovat lukinneet monet lauluhanat.

Olen tykännyt laulaa pienestä lähtien. Lapsena istuin äidin kyydissä pyörän istuimessa ja lauleskelin matkat pitkät. Kakkosluokkalaisena oli mahdollisuus pyrkiä koulun kuoroon. Silloin tuli selväksi, että minusta ei ole mihinkään. Olin laulanut aina niin mielelläni! Pieleen, väärin ja huonosti. Kuoroonpyrkimistilanne ei ollut kummoinen.

Kahden opettajan kuullen lauloimme pareittain koulun juhlasalissa. Valitsimme kaverin kanssa jonkun aika vaikean musikaalilaulun. Lauloimme yhdessä pari säkeistöä. Sitten opettajat pyysivät kaveriani laulamaan vielä heidän soittonsa perusteella. Minua ei noteerattu. Siinä vaiheessa alkoi tuntua pahalta. Minkäänlaista palautetta ei koskaan annettu. Myöhemmin vain ilmoitettiin, ketkä on valittu kuoroon. Oliko siinä todellakin alakoulun opettajat ja pedagogian ammattilaiset työssään? Oli siinä.

En enää laulanut. Hävetti hirveästi aina, jos oli laulutilanne. Kotona olin saanut äidiltä lahjaksi aivan ihania Suuria toivelaulukirjoja. Otin joskus kirjan ja menin kellariin monen oven taakse laulamaan. Ja lauloin kovaa, mutta en missään nimessä halunnut, että kukaan kuulisi. Enkä haluaisi vieläkään.

Yläasteella uskaltauduin pieniin kuoroesityksiin, mutta oikeasti auoin vain suutani. Laulusurustani en kertonut, mutta yritin selvitä asian kanssa. Kerroin ihmisille, etten osaa laulaa. Lukiossa musikaalirooleja valittaessa vinkkasin, että voin tietenkin yrittää, jos minua opetetaan. Roolini muutettiin puherooliksi. Janosin palautetta, sillä minua vaivasi epätietoisuus. En ollut oikeastaan varma, osasinko laulaa vai en, sillä ainoa tieto asiasta oli se, etten 8-vuotiaana päässyt kuoroon. Mutta lukuisista vihjeistä ja pienistä lauluyrityksistäkään huolimatta kukaan ei koskaan kommentoinut asiaa.

Tilanteita oli ja meni. Asia on tullut vastaan elämässäni aika usein, muun muassa partion yhteislauluhetkissä on kirpaissut joka kerta. Parikymppisenä aloin ymmärtää, että laulua voisi opetella. Kävin kerran Löydä laulusi -ryhmässä, mutta jostain syystä toista kertaa ei tullut lähdettyä. Se yksi kokemus oli kuitenkin mahtava. Ääni löytyi ja kulki.

Päätin, että jos joskus olen raskaana, opettelen laulamaan. Lupaus meinasi jäädä toteutumatta, mutta lopulta löysin kansalaisopiston ryhmän, jonne saavat variksetkin tulla. Siellä laulamista harjoitellaan laulamalla. Haluaisin kuitenkin enemmän LauluAvaimen tyyppistä harjoitusta, jossa opetellaan äänenmuodostusta ja tekniikkaa. Joskus olen sellaisia harjoituksia saanut osaavan ohjaajan opissa tehdä, ja voi sitä mahtavaa tunnetta, kun loppuillan on mukava puhua ja lauleskella. Oma ääni kuulostaa niin sointuisalta silloin.

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Todiste yksiavioisuudesta

Suomen tilastollinen vuosikirja kertoo, että joka ikinen vuosi Suomessa syntyy poikia enemmän kuin tyttöjä. Tilastoja tästä asiasta on pidetty vuodesta 1761, joten päätelmä on taatusti validi.

Raskausaikana odotin fyysisiltä tuntemuksiltani poikaa, mutta henkisiltä tyttöä. Henkinen tyttöolo johtui siitä, että kaikille muille oli syntynyt poika tai syntymässä poika. En silloin tiennyt, että poikia syntyy aina enemmän. Nyt, kun tiedän, on minusta luonnontieteellisestikin todistettu, että ihminen on yksiavioinen. Muutenhan tällä lisääntymistahdilla lajin sukupuolisuhteen pitäisi olla sellainen, että olisi paljon naaraita ja vähemmän uroksia.

Me metsästäjäthän tiedämme asian laidan hyvinkin. Hirvenpyynnissä seurataan tarkasti sitä, kuinka paljon ammutaan uroksia ja kuinka paljon naaraita. Se on "kannan hoitamista". Naaraita pyydetään hyvin säästeliäästi. Meillä ammutaan ensinnäkin vasa kertaansa. Toisekseen kultainen sääntö kuuluu, että jos on tähtäimessä tokka hirviä, pyritään ampumaan uros.

Olen itsekriittinen metsästäjä. Kaikkia nämä puheet eivät miellytä. Hirvikantaa on täällä leikattu jo puolenkymmentä vuotta. Homma etenee hitaasti. Joissain pitäjissä lupamäärät ovat laskeneet, mutta toisaalla ne ovat pysyneet korkeana tai jopa nousseet. Kantaa leikataan minusta paljolti tilastollisesti. Luvat käytetään, jos ehditään. Metsästys on kuitenkin niin valikoivaa, että tuottava hirvikanta pysynee pitkään melko hyvänä.

Lukijat