Kohtuullinen talo

Trendinenäni taisi olla kunnossa silloin, kun aloin asuntokauppahommiin. Etsinnässä oli sopivan kokoinen asunto - sellainen, jota on varaa pitää lämpimänä ja jonka jaksaa itse siivota. Olin ostaja, jonka mielestä suuret olohuoneet, isot eteiset, välitilakäytävät ja varteenotettavat romunkeräystilat laskivat asunnon arvoa.

Vuokraturvan hallituksen puheenjohtaja Timo Metsola on ennustanut blogissaan, että isot talot voivat pian jäädä myymättä:

Joku ehkä muistaa, kuinka nopeasti suhtautuminen katumaastureihin viime vuosikymmenellä muuttui, kun ilmastotalkoiden ja käyttökustannusten merkitys voimistui automaailmassa. Hummerit siirtyivät hetkessä halutuimpien autojen joukosta hyljeksityimpien joukkoon. Asuntojen osalta tämä kehitys on vasta edessä. ... On iso riski, että suuret asunnot, korkeat olohuoneet ja komeat huvilat ovatkin itse asiassa muuttumassa tavoitetilasta ongelmaksi.

Tuo kirjoitus julkaistiin viime talvena, ja viimeistään syksyllä uutisissa alettiinkin korostaa, että hulppeille asunnoille ei ole enää ostajia entiseen malliin.

Tuhlailu ei ole lempipuuhaani muutenkaan. Yhtenä talvena katselin hämmästelin tuttavan auki olevia ikkunoita. En kuitenkaan osannut perustella, miksi läpiveto pitkin päivää ei ole 20 asteen pakkasella suositeltava tuuletuskonsti. Tiedän, että täällä meillä, suorasähkölämmitteisessä talossa, se ei tule kuuloonkaan, mutta en tiedä, millaiset vaikutukset sillä on kaukolämmitteisessä rivitalossa. Koska inhoan perustelemattomia neuvoja, tyydyin vain ihmettelemään. Jos haravaani joskus osuu täsmällinen tuuletustieto, lupaan jakaa sen.

Pieni talo riittää

Palaan vielä Metsolan blogiin. Hän kirjoittaa, miten pienet asunnot varataan rakenteilla olevista taloyhtiöistä ensin. Ja ihmettelee, miksi niitä ei rakenneta enempää. Täällä Rovaniemelläkin rakennuttajat voisivat havahtua siihen, että heidän rakentamansa isot omakotitalot ovat niitä jotka keikkuvat Lapin Kansan asuntoliitteen mainoksissa pisimpään. Olisiko niissä sitten kuitenkin niin hyvä kate, ettei kannata tehdä sellaisia taloja, joita ihmiset oikeasti haluavat ostaa?

Ympäristöystävällisintä olisi olla ilman omakotitaloa. Sitäkin mietin, silloin kun kiinteistön myyntiesite oli kädessä. Panin harkintapuntariin monia asioita ja arvoja, ja tähän sitten päädyttiin.

Ympäristömasennus

Minua vaivaa aika ajoin maapallomasennus.

Yksi kahvikupillinen kuluttaa kuulemma 140 litraa vettä. Luin sen uutisista samoihin aikoihin, kun olin päättänyt alkaa juoda enemmän kahvia, koska tykkään siitä niin paljon. Olin pari päivää hämmennyksissä. - Niin, sie se jaksat tuomosia aatella, tokaisi ystäväni. Hän ei kuulemma jaksa.

Ajatella? Mitä iloa on pelkästä ajattelusta, mietin. Jaksan kyllä ajatella, mutten toimia. En ole luopunut päivittäisestä kahviannoksestani, joka siis on suurempi kuin vuosi sitten.

Ekoerakko Teuvo Niemelä kertoi eräässä haastattelussa, että kuluttaa enintään 1800 kilowattituntia sähköä vuodessa. Niemelä, koulutukseltaan lääkäri, on asunut viime vuosikymmenet yksinänsä Inarissa. Jutun mukaan hän ei enää usko ihmislajin säilymiseen maapallolla.

- Vaikka ihminen osaa ajatella, hän on silti liian itsekäs ja laiska ottamaan kaikki keksinnöt käyttöönsä, ja siten pilaamme ja kulutamme planeetamme meille elinkelvottomaksi. (LK 25.2.2011)

Niemelä on aina vaikuttanut minusta täyspäiseltä. Jutun mukaan hän on päätynyt ajan myötä enemmän ja enemmän linkolalaiseksi maailmantarkkailussaan. Niin olen minäkin. Mietin, että ei tämä maapallo näin voi toimia: toiset kärsivät ja toisen elävät yltäkylläisyydessä. Mietin, että mitä väliä on minun on edes yrittää, kun loppu häämöttää kuitenkin.

Rokotekriittinen ei ole aina rokotevastainen

Suomessa tingataan nyt paitsi voista myös rokotteista. Rasvat ovat tosin päässeet suurempaan julkisuuteen kuin piikit, koska ne kuuluvat jokaisen elämään. Rokotekeskustelulle annetaan vähän sellainen arvo kuin vouhottavien tehoäitien puheenaiheille yleensäkin: imetys, kestovaipat, kotivanhemmuus...

Silloin, kun sikainfluenssarokotteita suunniteltiin ja jaettiin, julkisuudessa haastateltiin niin rokotteiden puolustajia kuin vastustajiakin. Media sai kritiikkiä siitä, että se otti maallikkovastustajia mukaan samoihin haastatteluihin kuin THL:n virallista puhetta. Kovasti kyseltiin, pitääkö vastamielipidekin huomioida, vaikka sen esittäjä ei olisikaan asiantuntija.

Rokotusinfo on Suomen kuuluisin rokotekriittinen taho. Se on leimattu rokotteita vastaan mölyäväksi tietämättömyyskerhoksi. Toisinaan tietämyksen taso saattaakin olla alhainen, mutta jostainhan keskustelu pitää aloittaa. Jonkun pitää uskaltaa kyseenalaistaa asioita, vaikka ei olisikaan rahaa tehdä kattavaa vastatutkimusta.

Neuvolasta saa lähinnä mainoksia

Kun Asla oli vauva, ystäväni lähetti minulle viestin, jossa kysyi kantaani rokotuksiin. Hän puhutteli minua oman tieni kulkijaksi. Minä kuitenkin vastasin, että minun lapseni saa kaikki ohjelmanmukaiset rokotteet, koska minulla ei ole riittävästi tietoa päättää toisin. Valitsin lapsen tulevaisuuden kannalta turvallisimman vaihtoehdon. Esimerkiksi äkillisissä hoitotilanteissa voidaan nyt pitää lähtökohtana, että hän on saanut ohjelmanmukaiset rokotteet. Jos tekisin toisin, minun pitäisi paneutua asiaan ja varmistaa, että tieto otetuista ja ottamattomista rokotteista ei pääse unohtumaan.

Viime talvena Lapin Kansan yleisönosastolla eräs narkolepsiaan sairastuneen äiti kirjoitti siitä, miten vähän Suomessa annetaan rokotustietoa. Minä olen samaa mieltä. Hän myös arvelee, että rokotehaittaseuranta on Suomessa retuperällä. Vahvikkeeksi hän mainitsee professori TImo Vesikarin sanoneen samaa. Minusta neuvoloissa jaetaan yleensäkin aivan käsittämättömät määrät kaupallista materiaalia. En käsitä, miten sellainen ohjeiksi naamioitu piilomainonta ylipäätään sallitaan, kun kyseessä on viranomaisten alainen toiminto.

Rokotuskriittisyys tulkitaan rokotusvastaisuudeksi, ja Suomessa rokotteista onkin tarjolla vain yhtä, selkokielistettyä virallista tietoa. Lapin Kansaan kirjoittaneen äidin mukaan esimerkiksi Saksassa rokotekriittisyys on jokapäiväinen ilmiö.

Vastustajaksi leimautuminen väsyttää

Minä haluaisin tietää mitä erinäisimmistä asioista paljon, jotta voisin muodostaa oman mielipiteeni. Asioiden kyseenalaistaminen on kuitenkin väsyttävää. Erityisesti esikoisvauvan kanssa kohtaa jatkuvasti tilanteita, joissa joutuu perustelemaan tekemisiään - jo vaikkei olisikaan mikään aktivistiäiti. Aktiivinen synnytys, kestovaipat, sormiruokinta, puolen vuoden täysimetys, vessatus - kaikki nuo arjen valinnat ovat uuvuttaneet välillä. Uuvuttavat ihan vain siksi, että niitä joutuu perustelemaan, vaikka kukaan ei vastustaisikaan.

Aslan vauva-aikana mietin, etten halua otsaani kaikenvastustajan leimaa. Rokotetilanteissa olenkin sitten vähän niin kuin näytellyt tyytyväistä. En siis ole tyytymätön rokotusten vuoksi, mutta minua vaivaa kovasti se, että asiantuntijatieto on niin yksipuolista. Miksi rokotteihin kriittisesti suhtautuvat lääkärit ovat niin hiljaa? Heitäkinhän on. On aivan selvää, että yksipuolisen totuuden jatkuva esittäminen herättää vastaliikkeen. Suomessahan on jo alueita, missä lasten rokottamatta jättämisestä on tullut iso muoti-ilmiö.

Olisi reilua saada tietää tarpeeksi, jotta voisi ymmärtää.

Työtä tekevien joukko on sekalainen

Uutta työntekijän elämässä I: Vakinaiset ja määräaikaiset vastapelureina

Ne, jotka ovat äänekkäimmin ajaneet työntekijöiden oikeuksia, ovat lujimmin polkeneet työntekijöiden asemaa. Suomessa on nyt kahden kerroksen työläisiä. On niitä, joilla on vakituinen työsuhde, jossa on paljon oikeuksia joustoihin. Sitten on niitä, joiden tehtävä on paikata näitä joustoja.

Se, joka määrittelee työelämään liittyviä asioita työntekijän ja työnantajan näkökulmista, porisee vanhanaikaisia. Sellaisella vastakkainasettelulla ei ratkaista tämän päivän työelämän ongelmia. Vastakkain ovat vakinaiset ja määräaikaiset. - Siis eivät he keskenään ole vastakkain, mutta silloin, kun puhutaan työntekijän asemasta. Ei ole yhtenäistä "työntekijöiden" luokkaa enää, jos on koskaan ollutkaan.

Uutta työntekijän elämässä II: Työntekijä - Ammatinharjoittaja - Yrittäjä

Olen ammatiltani journalisti. Se on villi (siis kummallinen tornionlaaksolaisittain sanottuna) ammatti. Lehtitaloihin tunkee toimittajiksi haluavia ovista, ikkunoista ja hissikuiluista - osa vielä oikein rahan kanssa. Sitten tuo sama ammattinimike roikkuu vuodesta toiseen arvostettujen ammattien listan häntäpäässä jatkuvasti, yhdessä puhelinmyyjien kanssa.

Itsenäiset ammatinharjoittajat ovat kasvava joukko suomalaisessa työelämässä. Journalistien joukossa heitä on ollut paljon jo pitkään, ja Jounralistiliitolla voisikin olla paljon osaamista myytävänä freelancer-asioissa.

Journalistiliitto ja muutamat muut liitot vaativat, että itsensä työllistäjien asemaa pitää parantaa työelämässä. Minusta siinä olisi yksi ratkaisu pätkätyöongelmaan, kun ihminen voisi aiempaa helpommin ja turvallisemmin tehdä useita projekteja sen sijaan, että epätoivoisesti haikailisi pysyvää työsuhdetta. Pätkätyöt eivät katoa, niin ikävää kuin se onkin. Ilmiön kanssa on vain elettävä.

Ja vielä osa III: Uutta työn tekijän elämässä

Jos työntekijöitä ei voi niputtaa, ei voi niputtaa yrittäjiäkään. Minuun ei tehoa puhe "yrittäjien aseman parantamisesta", jos ei määritellä sitä, millaisia yrittäjiä tarkoitetaan. On aivan eri asia puhua toiminimellä tapahtuvasta yrittämisestä - siis yhden miehen puljuista - kuin 150 henkeä työllistävän yrityksen omistajasta.

En raski herättää

Kläpit ovat olleet tänä syksynä ensimmäistä kertaa päivähoidossa. Sen myötä Asla on joutunut herätetyksi varmaan yhtä monta kertaa kuin siihen astisessa elämässään yhteensä.

Olen vältellyt herättämistä aina. Oli vauvalla kakka vaipassa tai syömisestä aikaa, niin nukkua sai, jos unta riitti. Vauvojen herättely kavahduttaa minua vieläkin. Ironista kyllä, oma ensivauvani ajautui univaikeuksiin.

Hesarissa oli taannoin hyvä artikkeli herättämisestä. On kummallista, miten monesti katsotaan enemmän kelloa kuin lapsen unen vaihetta. Sekin on outoa, että pidetään kiinni säännöstä päiväunet + yöunet = tietty tuntimäärä. Käsittääkseni se pätee kylläkin joillain lapsilla.

Jos herätys uhkaa, yritän aloittaa sen hyvissä ajoin. Lisään Aslalle valoa ja melua, jotta hän havahtuisi helpommin hereille, kun siirtyy kevyeen uneen. Siis ovi auki, verhot auki, eteiseen valot, makuuhuoneeseen valoa, pikkuveli leikkimään viereiseen huoneeseen... Pehmeään heräämiseen kai pitäisi varata tuntikin, mutta se ei tahdo onnistua. Joka tapauksessa sillä ei ole väliä, nukkuuko lapsi puoli tuntia pitempään, jos hän joutuu lopulta heräämään syvästä unesta. On parempi herätä kevyestä unesta aiemmin.

Silloin, kun joudun herättämään lapsiani, käyn testailemassa heitä. Syvässä unessa he eivät tosiaankaan reagoi kosketukseen. Valot, äänet ja peiton pois ottaminen näyttävät keventävän unta, mutta joskus käy kyllä niin ikävästi, että lopulta on pakko kiskoa pikkuriepu sängystään. Siinä hetkessä helittelyyn kulutettu viisiminuuttinen voi olla parempi kuin pukemiskiukuttelun kymmenminuuttinen hieman myöhemmin. Ja jos vain menen lipsauttamaan sanat "kiire" tai "heti"...

Virkeydelläkin on rytmi

Jos unen vaihtelusta puhutaan vähän, vähän puhutaan myös virkeysvaihtelusta. Minä opin asian Pantleylta*. Kyse on siitä, että jos väsymyksen jälkeen virkistyy, uni ei tahdo tulla pariin tuntiin. Sen kai on huomannut jokainen, mutta ilmeisesti harva ymmärtää sitä. Käsittääkseni ei ole oikeastaan väliä, onko kyseessä pieni vauva vai aikuinen.

Pantley neuvoo jatkuvista univaikeuksista kärsiviä kokeilemaan reilusti aiempaa nukkumaanmenoaikaa. Sen voi tehdä joko yhtäkkiä tai aikaistamalla hiljalleen iltatoimia. Se, kumpi taktiikka toimii, riippuu lapsesta.

Minusta sama idea pätee ainakin leikki-ikäisen kohdalla silloin, jos illalla ollaan syystä tai toisesta poikkeuksellisen väsyneitä. Eikä siitä yleensä tulekaan yhtään mitään, jos yrittää väsyiltana aikaistaa nukkumaanmenoa vaivaisella puolella tunnilla.

---
* E. Pantley: Pehmeä matka höyhensaarille

Piltti tarjosi uniluennon

Tampereella on kai meneillään keväällä uutisoitu kokeilu, jossa neuvoloissa annetaan unohjausta pienten lasten vanhemmille. Voi helpotuksen huokaus. Miten kauan neuvolatyössä onkaan mennyt herätä tuollaiseen perustarpeeseen. Ketä kiinnostavat sentit ja grammat, jos ei saa nukkua?

Unikoululuento täytti perhekahvilan, uutisoi Pilttipiiri-lehti viime keväänä (Maaliskuu 2011). Jutun mukaan Espoon Nöykkiön nuorisotalon perhekahvilassa on yleensä paikalla kymmenen aikuista lapsineen. Unikoululuentoa kuulemaan änkeytyi 40 vanhempaa. En ole yllättynyt. Puhujana oli unikouluttaja Minna Kuosmanen. Hän tekee uniohjausta työkseen omassa yrityksessään. On mahtavaa, että palvelua on saatavilla edes rahalla (ja edes pääkaupunkiseudulla).

Tässä pitää malttaa odottaa. Kyllä virallinenkin Suomi, siis THL (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos), hiljalleen ymmärtää, millainen tiedonnälkä ja avuntarve vanhemmilla on. Tällaisissa asioissa alkuuntuuppajina tarvitaan aina aktiivisia vanhempia, jollainen Minna Kuosmanenkin käsittääkseni on.

Jos hyvin käy, kokeilujen jälkeen unineuvonnasta tulee neuvolan vakioasiaa. Toinen asia, johon neuvolassa voitaisiin panostaa enemmän, on aito ja osallistuva imetystuki. Molemmat asiat tekevät arjesta joko hyvin helppoa tai sietämättömän vaikeaa. Molemmat asiat kiinnostavat vauvavuotta eläviä vanhempia. Espoossakin ajatus uniluennosta tuli Pilttipiirin mukaan perhekahvilassa käyviltä vanhemmilta, ja se onnistui järjestää Piltin perhekahvilastipendin turvin. - Voi, kiitos, Piltti!

Alempi ja ylempi työläisluokka

Olen lopettelemassa määräaikaista työsuhdetta. Puoli vuotta sitten tiesin, että edessä on lyhyehkö työpätkä. Omien lasten hoitamisesta luopuminen oli surullista, mutta käänsin ilopuolen esiin ja päätin hyötyä työmahdollisuudesta niin paljon kuin suinkin. Kun on työ on uutisten kirjoittamista, kotona ei halua koskea näppäimistön kirjaimiin. Numeroita kestää painella sen verran, että saa pankkiasiat hoidettua. Kuinka kuinkin - nyt voin palata bloggariksi. (*

Eräässä lehtiartikkelissa joku työelämäasiantuntija väitti, että Suomeen on luotu kahden kerroksen työmarkkinat. Valitettavasti en muista, mistä sen luin. Jutun kirjoittaneen toimittajan haaveena oli selvästikin ratkaista jutussa pätkätyöongelma, ja varmaan leikata työttömyyttäkin.

Puhe kahden kerroksen työmarkkinoista tarkoitti sitä, että toisilla on joustoja ja toiset sitten paikkaavat niitä. Toisilla on siis äitiyslomaa, vuorotteluvapaata, isyysvapaata, osa-aikalisää, työajanlyhennystä... Toisilla taas on määräaikainen työsuhde, määräaikainen työsuhde, määräaikainen työsuhde, määräaikainen työsuhde, määräaikainen...

Me suomalaiset olemme sokeita tälle. Olemme niin tottuneet ammattiyhdistystoimintaan (ay-toiminta), ettemme näe, että sekin voi aiheuttaa ongelmia. Joustot ovat tärkeitä, mutta niiden aiheuttamat ongelmat pitäisi myöntää ja niitä pitäisi yrittää ratkaista. Mutta toistaiseksi kaikki on vain kitsaiden työnantajien syytä.

Joskus työnantaja on kyllä oikeastikin tyhmä:

"Palkallisia lomia Sirpa ei ole koskaan päässyt viettämään. Työpätkien päätteeksi hän on saanut lomakorvaukset, mutta yhteiset lomat perheen kanssa jäivät toteutumattomiksi unelmiksi. Nyt lapset ovat aikuistuneet." (Lapin Kansa 2.4.2011)

Tuo Sirpa oli tehnyt parinkymmenen vuoden aikana kaiketikin sata pätkää. Kahdenkymmenen vuoden aikana pitäisi työnantajankin jo hoksata, että tarve on pysyvä, vaikka määräaikaisuudelle aina olisikin syy.

Jatkuvat lyhyet työsuhteet ovat usein todella surullisia. Kaverini äiti sai vakipaikan hoitajana. Hänen pienimpien lastensa ensimmäinen kysymys oli, että onko äidillä nyt lomaa. Kamalaa, että hädin tuskin koulutaipaleensa aloittaneet lapset ymmärtävät tuollaista kysyä.

---

*) Kiitos vain Ilarille, joka eilen oikein kävi kysymään, että miksei Arktinen appelsiinipuu ole tuottanut enää hedelmiä. Hän täältä etsineekin apua pian alkavaan koti-isyyteensä.

Maalikaupan myyjiä kouluttamassa

Aluksi rautakaupassa asioiminen oli hankalaa, kun perinnemaaleina myytiin vaikka mitä muoveja sisältäviä värejä. Mutta kun tietää tarkasti, mitä haluaa, osaa tilata oikeita tarvikkeita. (haastateltavana Katja Rinkinen; Avotakka 2/2011)

Kaksi vuotta pitkä omakotitalohistoriamme on ollut pientä pintaremonttia. Kaikki kävisi aivan toisin, jos voisimme purkaa huoletta ja heittää purkukamppeet roskiin. Vaan ei se käy. Kaikki käyttökelpoinen pitää säästää, mutta lopputuloksen on oltava harmoninen ja sopiva.

Sekin olisi helppoa, jos voisi mennä kauppaan ja ostaa sitä, mitä myyjä neuvoo. Mutta kun myyjillä on usein hyvin erilaiset käsitykset ympäristöystävällisyydestä kuin minulla.

Talkoolaisena

Ostaessani yritän ajatella tuotteen elinkaarta. Tämän talon vanhat tapetit olen yrittänyt kierrättää askartelu- ja suojamateriaaleiksi, mutta silput on pitänyt panna roskiin, koska niissä oli paljon muovia. Uusiksi tapeteiksi olen yrittänyt löytää paperisia tai muuten vähämuovisia malleja, jotta ne voisi lopulta vaikkapa polttaa.

Paperitapettien, Uulan maalien ja puisten listojen löytäminen on työlästä, sillä ne ovat usein tilaustavaraa. Lisäksi myyjät ovat isojen tehtaiden kouluttamia. Esimerkiksi viimeksi Kodin Terran myyjä ei lainkaan innostunut Uulan maaleista, koska hän ei tiennyt niistä mitään. Minun piti perustella valintani, jotta hän saattoi luottaa siihen, ettei myy meille sopimatonta tuotetta.

Tilaustavaran odottelu syö miestä. Eikä ole harvinaista, että tietämätön myyjä tilaa väärän tuotteen. Hammasta purren sen kestän, koska ajattelen tekeväni tärkeää työtä. Mielessäni symppaan pientä maalitehdasta, jolla ei ole mahdollisuutta panostaa suuresti markkinointiin. Talkoilen.

Tyhmiä ydinvoiman vastustajia

Minussa asuu pieni linkolalainen ekopuristi. Joka minua ja elämääni katsoo, huomaa, että se todellakin on hyvin pieni. Puheista saattaa kuulla sen äänen, mutta paljaalla silmällä sitä tuskin havaitsee. Mutta kyllä minä sen sisälläni tunnen.

Tiedän totuuden: elintasoa on liikaa. Monien mielestä jotain pitäisi alkaa tehdä toisin, koska tulevaisuudessa maapallon kantokyky ei riitä. Itsekästä. Minua painaa se, että maailmassa on niin paljon kärsiviä. Ties kuinka monta ihmistä minäkin tapan elintavoillani päivittäin.

Tällainen kirjoittelu raivostuttaa:

Yksi asia minua on energiakeskustelussa aina suututtanut. Eniten kiihkoilevat kun eivät esitä vaihtoehtoja.
Jos ydinvoima ajetaan alas eikä vesirakentamista enää sallita, menee meitlä tällä elintasolla helposti sormi suuhun.
On helppo lähteä kailottamaan toreille, että ei altaita, ei ydinvoimaa, ei mitään, joka luontoa turmelee.
Torin kylmyydestä on mukava körötellä savuavalla autolla kotiin, napsauttaa sauna päälle, kiehauttaa kahvit ja todeta, että paransinpahan maailmaa. (erikoistoimittaja Mauno A. Virtanen Lapin Kansassa 31.3.2011)

Siinä lyödään samaan myttyyn kaikki, jotka kovaäänisesti vastustavat ydinvoimaa ja lisävesivoimaa. Tyhmiä ovat, aivan idiootteja.

Jos Virtanen viittaa ahkeriin ja omatoimisiin ympäristönsuojelijoihin, hän on todella väärässä. Kyllä ykkösasia on kulutuksen vähentäminen eikä se, että tämä nykyinen sähkömäärä pitäisi tuottaa ympäristöystävällisesti.

Mutta ehkä hän tarkoittaakin eniten kiihkoilevilla joitain, jotka ovat tyhmiä ja tyhmyyttään vain kiihkoilevat. On niitäkin varmaan olemassa.

Sokeriton lapsi

Minulle suurimpia ruokapahiksia ovat sokeri ja lisäaineet. (Toki toki, muistan muistan, että lisäaineita on C-vitamiinista lähtien.) En tiedä, tottuuko elimistö sokeriin, mutta ainakaan meidän lasten elimistöt eivät ole päässeet tottumaan, sillä minulla tekee pahaa jo maustettujen jugurttien tarjoaminen.

Erään arkiviikon koittaessa valitin miehelle, että Asla on mahdoton. Ei hän villi ja pitelemätön ollut, mutta rasittava. Parin päivän päästä luonnehdin häntä levottomaksi. Korviin kävi, kun hän puhuessa kiljahteli, ja pata jumi, kun hän kirjaa lukiessamme heilui koko ajan. Mikä ihme sitä vaivasi?

Torstaina oivalsin, että Aslahan urakoi viikonlopun synttärikakkuani päivittäin. Itsehän sitä hänelle tarjosin, mutten tajunnut, mitä siitä seuraa.

Turhaa tuskaa

Niin, mitä ihmeellistä sitä yhdessä synttärikakussa on. Vaan kun kakku loppui, lapsi rauhoittui. Sokeripiikki oli varsin näkyvä, kun muutoin päivittäinen herkuttelu on niin harvinaista. Jäin miettimään, miten moni lapsi on turhaan levoton, saa sen myötä huonoa palautetta ja kolhiinnuttaa itsetuntonsa.

Esimerkiksi ADHD:n osalta on hieman tutkittu sokerittoman ja lisäaineettoman ruokavalion vaikutusta. Tulokset eivät puolla ruokavaliorajoituksia, mutta toisaalta tutkimukset ovat suppeita (alle 40 henkilöä). Eräässä uudessa tutkimuksessa otanta oli hyvänkokoinen (100), ja siinä ruokavalio vähensi tarkkaavaisuushäiriöitä.

Kaikki levottomuus ei tietenkään ole ADHD:ta tai mitään muutakaan diagnosoitavissa olevaa. Minusta olisi silti hyvä, että vanhempia heräteltäisiin näkemään vaivaa lastensa ruoan ja unen eteen. Lapsi on niissä asioissa vanhempiensa varassa. Oman vanhemmuuteni myötä olen mielessäni palannut lapsuuteni tilanteisiin ja hämmästynyt, miten vahvasti yksittäisetkin tilanteet voivat muokata lapsen minäkäsitystä ja toimintatapoja.

Työntekijä - itsensä työllistäjä - yrittäjä

Työelämäkäsityksemme tuulettuvat toivottavasti pian. Oikein ristivedolla.

Oma ammattiliittoni Journalistiliitto haluaa parantaa itsensä työllistäjien asemaa. Itsensätyöllistäjä ymmärretään nykyisin freelanceriksi eli työntekijäksi, joka tekee töitä useille toimeksiantajille. Itsensätyöllistäjä on jotain työntekijän ja yrittäjän väliltä. Ja kun on jotain väliltä, on väliinputoaja.

Minusta itsensätyöllistäminen on tulevaisuuden työmuoto. Vakituinen tai pitkä määräaikainen työsuhde kuulukoon jatkossakin työhön, johon tarvitaan tekijää jatkuvasti. Niin sanottua silpputyöongelmaa kuitenkin auttaisi, jos useille eri työnantajille työskenteleminen tehtäisiin helpommaksi esimerkiksi verokortti- ja päivärahakäytäntöjä uudistamalla. Ihmisen kannalta olennaisinta ei ole päivittäinen tulo, kuten se päivärahojen laskennassa nähdään, vaan kuukausitulo.

Itsensä työllistäviä on perinteisesti ollut luovilla aloilla, kuten juuri toimittajissa, mutta määrä kasvaa jatkuvasti muillakin aloilla. Ja kasvaisi aivan varmasti reilumminkin, jos useille toimeksiantajille työskenteleminen olisi nykyistä helpompaa.

Journalistiliiton mukaan itsensä työllistäjät katsotaan yrittäjiksi, vaikka heidän ansiotasonsa on jäänyt matalammaksi kuin työntekijöillä. Ammattiliitto ei voi palkkiotasossa auttaa, sillä kartellisäännösten vuoksi freelancereiden palkkioiden yhteinen edunvalvonta on mahdotonta.

Voi höpöys. Millaisen kartellin kymmenen yksittäistä toimittajaa onnistuu tekemään isoa mediayhtiötä vastaan? Ei minkäänlaista. Mutta olisipa hauskaa, jos iso mediatalo voitaisiin tuomita monopoliaseman väärinkäytöstä työnantajana.*

---

* Isot lehtitalot ovat ottaneet Suomessakin tavaksi sanella freelancer-sopimusten ehdot toteamalla, että ota tai jätä. Freelancer luovuttaa juttujen ja kuvien oikeudet niin, että lehtitalo saa käyttää niitä jatkossakin ja jopa myydä niitä. Vastuut saattavat kuitenkin jääädä alkuperäiselle tekijälle.

Kummitaulut

Tein lapsille kummitaulut. Molemmissa on kummilta saatu kastelahja. Tauluista tuli sopivasti toistensa kaltaiset, mutta kuitenkin keskenään aivan erilaiset, yksilölliset.

Junnan taulu on jalanjälkivalos, jonka teimme, kun hän oli kolmen kuukauden ikäinen. Vaihdoin tauluun kehysnauhan, minkä myötä siitä tuli oikein sievä ja meidännäköisemme. Alkuperäiset nauhat olivat siniset.

Aslan taulussa on hänen kastelahjakseen saama komsiopallo. Se on hopeariipus, jollainen ripustettiin ennen Lapissa lapsen komsioon. Komsio on koppa, jossa saamelaiset kuljettivat imeväisikäisiään. Nykyään hopeapallon voisi vastaavasti ripustaa pinnasängyn ylle tai vaunun kuomuun. Riipus suojeli lasta maahisilta, joilla oli tapana vaihtaa ihmisvauvan tilalle maahisvauva.

Lapsia taulut muistuttavat kummeista ja kasteesta. Ripustimme taulut makuuhuoneeseemme. En halunnut sinne lasten kuvia, mutta symbolinen taulu sopii huoneeseen hyvin. Taulut ovat minulle aamuisin ja iltaisin ihana muistutus rakkaista lapsistamme.

Että vain ja ainoastaan sosetta vauvalle

Sain Prismasta erikoistarjouksen: Braun-pikasekoitin vain 69,95 eurolla!

Tämä on tätä, että mikään ei ole kaupallisempaa kuin lastensaaminen. Menepä laittamaan nimesi johonkin lipukkeeseen, niin saat kotiisi ihan erikseen pyytämättä Pilttipiiri-lehden, tukuttain kirjakerhomainoksia, puuronäytteitä, marketin jugurttitarjouskuponkeja ja matkatoimistojen mukamasalennuskirjeitä.

Pikasekoitinmainos on ihanan ylimalkainen. Sillä on kuulemma helppo valmistaa vauvanruokaa, kun se on täydellinen apulaiseni - tai siis olisi, jos sen ostaisin. Sanotaanpa mainoksessa sekin, että "on tärkeää valmistaa ruoka oikein". Sitä ei sanota, miten sen voi tehdä väärin.

Maalaisjärki hoi. Mulla on sähköhella, kattila ja vesihana. Mie keitän vauvalle potut. Se on helppoa - onnistuu ilman apulaistakin.

Rahat ei riitä

Harmi, että asun eri vaalipiirissä kuin kuntaministeri Tapani Tölli (kesk). Melkeinpä puolueesta riippumatta olen valmis äänestämään sitä, joka uskaltaa sanoa ääneen, että tällä menolla Suomi on pian entinen hyvinvointivaltio.

Töllihän puhui helmikuun alussa siitä, että ihmisten on otettava enemmän vastuuta itsestään.

Me olemme tottuneet ajattelemaan, että teki ihminen millaisia elämäntapavalintoja hyvänsä, kyllä systeemi hoitaa seuraukset.

Tämä on ihan eri asia kuin muinainen puhe siitä, että tupakoitsijoilta pitää leikata terveydenhuoltoetuuksia. Tölli sanoo, että ihmisten itseauttamiskykyä ja vastuuta omista valinnoista pitää kasvattaa. Hädänalaisia pitää auttaa, mutta muutoin ihmiset joutaisivat huolehtia enemmän toisistaan, vaikkapa lastenkasvatuksesta tai vanhustenhoidosta.

Minusta olisi tärkeää, että valtio ja kunnat tukisivat nykyistä enemmän vapaaehtoistoimintaa. En ymmärrä sitä, että kunta järjestää sählykerhon, kun halvempaa ja tehokkaampaa olisi tukea harrastusjärjestöjä. Vakavissakin asioissa, vaikkapa sairauksissa, yhdistykset pystyvät usein tarjoamaan paljon parempaa palvelua kuin kunnat ja valtio.

Parhaimmillaan yhdistykset tukevat innovatiivisuutta ja parantavat yhteiskuntaa. Esimerkiksi Hengitysliitto Heli on tehnyt paljon hyvää asumisterveyden eteen. Muutaman innostuneen aikanaan perustama Kestovaippayhdistys taas on tsempannut jo äitiyspakkausraadinkin kestovaippojen puolelle. Aika hienoa.

Katso, kaikki rapistuu

Oliko se niin, että Rooma kukoisti niin kauan kuin huikea saavutus, viemäriverkosto, pelasi?

Täällä Rovaniemellä korjataan jo ainakin toista talvea yllättäviä vesivuotoja. Sattumaltahan putket rikkoontuvat aina silloin tällöin, mutta vieläkään ei uskota, että vesilaitoksen työntekijät ovat tosissaan: vesijohtoverkostoa korjataan aivan liian hitaasti.

VR yrittää pysyä raiteillaan. Routavauriot kuulemma pahenevat vuosi vuodelta. Samoin on katujen laita. Peruskorjauksiin ei ole tarpeeksi rahaa.

Asiat tulevat esiin pikkuhiljaa. Junat myöhästelevät, nopeusrajoituksia lasketaan, vesimaksuja nostetaan ja kotikadun kunnosta valitetaan tekstaripalstoilla. Siltikään ihmiset eivät tajua, että elämme elämää, johon meillä ei ole varaa.

Itseluottamusta tukemassa

Muotisuunnittelija Hanna Sarén vaatii Meidän Perheen (10/2010) haastattelussa, että lapselle pitää antaa oikeus pukeutua mielenkiintoisesti.

Kyllä he oppivat myöhemmin järkevänkin pukeutumisen.

Tv-kokki Janne Pekkala puolestaan julisti joskus, että lapsella pitää olla vapaus kokeilla keittiössä. Kerrankin isä-Pekkala oli saanut iltapalaksi jotain, jossa oli muistaakseni muroja, nakkeja ja maitoa. Tai jotain muuta yhtä kummallista. Sarénkin puolustaa kokeilevaisuutta. Hänen mielestään lapsen omat vaateyhdistelmät ovat paljon hauskempia kuin aikuisten.

Sarénin hehkuttamaa pukeutumisasiaa en ole aiemmin miettinyt, mutta ruokaoivalluksen olen kokenut. Toivon, että Asla saisi itse tutustua makuihin ja makuyhdistelmiin. Monta kertaa olen huomannut aikuisen opettamistarpeen turhaksi. Miksi aikuisen piti valistaa, että karjalanpiirakan päälle ei voi panna yhtäaikaa kinkkua ja lohta? Tai miksi aikuisen piti sanoa, että pelkkä nuudeli ei ole hyvää, vaan sen kanssa pitää syödä kastiketta? Tai miksi aikuisen piti tempaista voileipäkeksi lapsen kädestä voideltavaksi - kuka sitä nyt kuivaa keksiä söisi?

Oma kieli, oma keho

Jos minua haastateltaisiin perhejuttuun oman alani asiantuntijana, julistaisin, että lapsen pitää saada tutustua kieleen rauhassa. Liikunnanopettajamieheni taas sanoisi, että, lapsen pitäisi oivaltaa itse liikesarjoja ja liikemalleja.

Ystävälleni Jaakolle Asla, 2, kertoi kerran, että "met kävimä huomena uimahallissa". Jaakko vastasi, että eihän noin voi sanoa. Lapsen kielenkehityksen mielenkiintoisin vaihe on, kun hän oppii itse sanojen merkityksiä. Esimerkiksi vielä vuosi sitten tippuminen, kaatuminen ja kädestä lipeäminen olivat kaikki Aslan kielessä 'kaatumista'. Hiljalleen merkitykset ja sanat löysivät toisensa.

Liikkumisen oivaltamista koimme vasta luistinten kanssa. Kokeilimme luisteluttaa ensikertalaista perinteisesti tukien, mutta totesimme sen olevan turhaa. Aslahan vain nojasi luisteluttajaan. Sitten käskimme pojan seisoa jäällä ja etsiä liikettä. Tueksi annoimme pikkuveljen vaunut. Parin minuutin jälkeen oli aika lopettaa. Luistelu oli vielä turhan vaivalloista. Parempi harrastaa lajia sitten, kun lapsen keho on siihen valmis, ehkäpä ensi talvena.

Liikuntataidoissa vanhempien kunnianhimo on yleensä suuri. Pienille lapsille opetetaan herkästi yksittäisiä taitoja: koripallon heittämistä sormiotteella, jalkapallon potkaisemista sisäsyrjällä tai kuperkeikan tekemistä. Tärkeämpiäkin asioita olisi, esimerkiksi peleissä pelin hahmottaminen ja tilanteisiin reagoiminen. Yleinen kompurointi taas on motorisesti kehittävämpää kuin kuperkeikat.

Hämmentävät tapaopit

Pukeutuminen on minusta hyvä esimerkki siitä, miten lapselle yritetään siirtää aikuisen koodistoa. Lapsen itsetunnon kehittymistä vaikeuttaa, jos hän joutuu miettimään asoita aikuisten sovinnaisuuskoodien kautta, vaikka ei itse niitä luontevasti ymmärrä. Hän ei ymmärrä, miksi aikuisten mielestä jotkut asiat eivät sovi yhteen. Siitä hän hiljalleen siirtää valintavastuun aikuiselle, kun kokee, ettei osaa.

Uniopetusta alle puolivuotiaalle

Kotiunikoulun sanotaan sopivan yli puolivuotiaille vauvoille, mutta minusta pienempääkin vauvaa voi unikouluttaa. Toisaalta, jottei tulisi sekaannuksia, ehkä pikkuvauvan kohdalla olisi syytä puhua uniohjauksesta eikä niinkään kouluttamisesta.

Ikärajalle on varmasti syynsä - en kyllä muista, mitkä. Pikkuvauvan uniohjaus on sitä, että tietoisesti mietitään tapoja, miten vauvaa nukutetaan. Sana koulutus ehkä kuvaa enemmän selkeää toimintatapojen muutosta, mikä sopii vasta isommalle vauvalle. Onhan sekin unikoulua jo pienestä pitäen, jos vauva oppii huonoille nukkumistavoille. Kuten meidän Asla.

Tassuttelua jo vastasyntyneelle

Suomessahan kotiunikoulu tarkoittaa yleensä tassuttelua. Junnaa tassuttelin pienestä pitäen. Käytin hyväkseni vastasyntyneen väsymystä ja yritin totuttaa hänet nukahtamaan vasta imetyksen jälkeen. Ei hän (7 kk) mikään unelmanukahtaja ole, mutta tietääpähän ainakin, että joka unisyklin eli 35 - 45 minuutin jälkeen ei tarvitse huutaa tissiä.

Pikku vauvaa on helppo rauhoittaa tassulla. Aikuisen kämmenellä voi lukita pikkuiset kädet säpsähtelyjen varalta. Sitten tassu vain otetaan pois ennen nukahtamista.

Puolivuotiaana voi olla myöhäistä

Yli puolivuotiaan kotiunikoulu voisi toimia Junnalla, joka on aika rauhallinen. Aslalla se ei olisi toiminut. Hänen unitottumuksensa olivat niin pahasti vaurioituneet, että tassuhoito ei onnistunut itkuitta, tai siis huudoitta, tai siis rääkymisittä. Puolivuotiaalla uniongelmat voivat siis olla jo niin vaikeita, että kotiunikoulu ei onnistu.

Nyt neuvoloihin on tulossa uniohjausta kokeiluluontoisesti. Se on hyvä. Tassutteluhoidon markkinoiminen yli puolivuotiaiden vanhemmille on hyvä juttu. Vielä parempi olisi, että kaikilla vanhemmille tarjottaisiin neuvolassa jo alkuvaiheessa perustiedot vauvan unesta ja vinkkejä nukahtamistapojen pohdintaan.

Lapsentahtista sormiruokintaa

Meidän lapset ovat syöneet alusta asti itse. Asla katseli talvella avoimessa päiväkodissa (perhekerhontapainen), kun vauvoja syötettiin. Häntäkin alkoi vauvattaa.
- Äiti, laita ruokaa minun suuhun, hän lässytti.
Vastasin, että höps vain, ei meillä tehdä niin. Mielessäni minua huvitti, että hän ei osannut puhua syöttämisestä. Tuntui pitävän syöttämistä jotenkin uutena ja outona asiana. Toisaalta minua ihmetytti asian outouskin, koska kyllähän Aslaa on silloin tällöin syötettykin - tilanteita kun on niin monenlaisia.

Junna (8 kk) on sormiruokaillut kaksi ja puoli kuukautta. Meillä se on jo niin luontevaa, että minua kummastuttaa kaupoissa myytävät kahdeksankuisille vauvoille tarkoitetut soseet. Lähinnä mietin, että eihän niissä ole mitään syömistä, kun ovat niin vetisiä.
Teen Junnalle ruoan samalla kuin muillekin, siis samoista aineksista. Aina en jaksa tehdä sormiruokailuversioista, joten joskus Junnaa tulee syötettyä. Olen syöttänyt muun muassa pieneksi pätkittyä spagettia ja jauhelihaa ja miettinyt, miksi ihmeessä se pitäisi vielä soseuttaa.

Minä pidän yksinkertaisesta elämästä, ja sitä sormiruokailukin on. Miksi turhaa tekemään asioita monen mutkan kautta? Kun vauva syö itse, kenenkään ei tarvitse käyttää omaa ruokailuaan siihen, että syöttää toista. Eikä tarvitse miettiä vauvalle viihdykettä, että hän malttaisi keskittyä syömiseen. Lisäksi haluan vanhempana tukea lapsen luottamusta omiin tietoihin ja taitoihin aina hänen kykyjensä mukaan. Syömisestään terve vauva voi päättää itse, vaikka vanhemmat toki valitsevat, millaista ruokaa kulloinkin tarjoillaan.

Tavallinen ruoka voi olla kasvisruokaa

Lapin Kansassa oli nyt talvella juttu koulujen kasvisruokapäivästä. Ainakin muutamissa Etelä-Suomen kaupungeissa on pohdittu, olisiko aihetta tarjota yhtenä päivänä ainoastaan kasvisruokaa.

No olisi. Lapin Kansan* jutussa asiaa on kysytty Kotimaiset Kasvikset ry:stä. Näkökulmana on se, syövätkö koululaiset tarpeeksi kasviksia ja kannustaisiko kasvisruokapäivä syömään niitä enemmän.

Toimituksessa ei kai ole ymmärretty idean ideaa. Kasvisruokapäivässähän ei ole kyse vain terveellisyydestä, vaan myös lihan kulutuksen vähentämisestä.

Kasvisruokapäivistä nousee aina kauhea haloo. Ei ole kauan siitä, kun kouluruokana oli puuroja, keittoja ja pottuja jauhokastikkeella. Onko päivittäisestä lihansyönnistä tullut joku ihmisoikeus?

Olen melkein kasvissyöjä

Minä kelpuutan ruokavaliooni riistaa, poroa, (kotimaista) lammasta ja pienissä määrin luomulihaa. Yleensä kuitenkin olen kasvissyöjä kodin ulkopuolella, vaikka kasvissyöjäksi eristäytyminen ei edistä kasvissyöntini tavoitteita.

Se, joka ei tunne kasvissyönnin arvomaailmaa, luulee, että kyse on vain siitä, mitä henkilö laittaa suuhunsa ja mitä ei. Minä toivon, että kaikki ihmiset söisivät enemmän kasviksia ja vähemmän lihaa, koska lihan tuotanto kuluttaa paljon luonnonvaroja ja koska teollisuuslihaeläimillä ei ole kaksiset oltavat.

Kasvisruoka on leimautunut erikoisruokavalioksi, mikä korostaa lihan asemaa "tavallisena ruokana". Joskus, kun en näistä kasvisruokapäiväpuheista ollut vielä kuullutkaan, olen partiotapahtumassa luvannut olla sekasyöjä, jos kaikille tarjotaan kerran kasvisruokaa. Minulle tehdyt erillisannokset vaivasivat - ihan jo siksikin, että muonittajat ovat vapaaehtoistyössä. Ekologisintakin olisi syödä samasta soppakattilasta muiden kanssa.

Viime kesän partiosuurleiri Kilkettä valmisteltaessa esitin muonittajille, että kerran olisi tarjolla koko sakille kasvisruokaa. Reseptinikkari ei innostunut asiasta, koska hänen mielestään lihan proteiineja on niin vaikea korvata. Hän tuumi, että sitten pitäisi laittaa soijaa. Olin äimistinyt. Juuriko pitää saada lihan proteiineja 14 kertaa viikossa?

---

*) ja muiden Alma Median lehtien

Valitsen, mitä ostan

Päätin vasta, että olen valmis ostamaan Tatu ja Patu -kirjoja täyteen hintaan.

Ostoskäyttäytymistäni ohjaa jo melko pitkä lista kriteerejä ja niiden välisiä painotuksia. Kotimaista, ympäristöystävällistä, lähellä tuotettua, käsityötä, pienyrittäjyyttä, lyhyttä tuotantoketjua, kierrätettyä jne. Erityisesti uusien tuotteiden kanssa olen tarkka. Isoissa kaupoissa ostan harvoin täysihintaista tavaraa.

Annassa (51 - 52) on juttu Tatu ja Patu -taiteilijoista Sami Toivosesta ja Aino Havukaisesta. Minuun teki vaikutuksen se, että he tekevät määrätietoisesti päätyökseen laadukkaita lastenkirjoja.

"Joskus pariskunta aloittaa päivän ideointipalaverila kahvilassa... - Puhumme täysin tosissamme järjettömiä lauseita. Esimerkiksi onko loogista, jos pehmoapinoidilla on teleskooppiset voimat?"

Hyvät kirjat tuntuvat nyt aiempaa paremmilta, kun tiedän niiden tarinan. Yhtä Tatua ja Patua edeltää vuoden työ.

"Parin ideamylly alkaa jauhaa heti, kun ovi aamuyhdeksältä kolahtaa kiinni tyttärien ... lähtiessä kouluun. ---

- Mikä ihmeen oma aika? Miksi pitäisin parhaana aikana sitä, kun olen pois tärkeimpien ihmisteni luota. Minulle omaa aikaa on se, kun istun sohvan nurkassa lehteä lukemassa ja perhe on siinä ympärillä. ---

Kello on vähän yli kaksi iltapäivällä. Ainon ja Samin työpäivä päättyy, sillä Anna ja Miina kiipeävät valkoisissa villamyssyissään ja reput selässään kotiportaita ylös."

Tuollaisten ihmisten työtä olen valmis ostamaan.

Nokkamukittakin pärjää

Minusta ei tainnut olla kauheasti hyötyä Liinalle, joka kyseli kokemuksiani lasten ruokailuvälineistä. Ensilusikaksi suosittelin maurikunnaslaista puulusikkaa ja muksiksi kuksaa. - Ihan vilpittömästi niin, sillä en ole kokenut tarpeelliseksi hankkia vasittuja lastenastioita.

Meillä muovisiksi ensilusikoiksi riittävät sieltä täältä tulleet ilmaisnäytteet, sillä vauvat syövät pääasiassa sormin. Puulusikasta tykkään, koska siihen ruoka tarttuu helposti ja koska se on miellyttävä suussa. Niistä ei myöskään tule jätettä, ja samalla välttyy niiltä muovista liukenevilta ainesosilta, jotka vaikuttavat ihmiskehossa hormonien tavoin. Asla alkoi käyttää lusikkaa itse 9 kk:n iässä. Kun syöminen oli epävakaata, oli kiitollista, että ruoka tarttui lusikkaan.

Nokkamukia emme ole käyttäneet. Aslan vauva-aikana meillä ei sattunut sellaista olemaan, ja neuvolantäti sanoi, että tavallinen lasi riittää. Junna alkoi harjoitella juomista reilun viiden kuukauden ikäisenä, ja kuukauden jälkeen se käy jo aivan hyvin. Asla joi ensimmäisen kerran omin käsin noin 9 kuukauden iässä - puukuksastaan.

Asla on syönyt alusta asti posliiniastioista. Yhtään lautasta ei ole särkynyt, mutta yksi lasi taisi rikkoontua joskus, kun hän oli reilun vuoden ikäinen. Sormiruokaillessa menee aluksi aikaa siihen, että lapsi oppii hahmottamaan lautasen ja ottamaan siltä ruokaa. Hyvin pian Aslan lautanen sai olla paikoillaan. Saa nähdä, oppiiko Junna samoin. Aslan vauva-aikana muuten tietämättäni säikäyttelin vieraita, kun laitoin lapsen eteen posliinilautasen ja lasin.

Myöhemmän vaiheen syömäkamppeista tarpeellisia ovat lasten ruokalusikat kokonsa vuoksi - ja on sekin kyllä ihan kätevää, että niissä on lasta miellyttäviä kuvia. Lastenhaarukat sen sijaan ovat usein tylppiä, mikä tietysti hankaloittaa käyttöä. Onneksi 2-vuotiaan suuhun sopii jo aikuistenkin haarukka.