Unelmien työ

Unelmatyö on nuoren utopistinen harha. Valtaosa nuorista ei saa sellaista työtä kuin haluaisi.
- Aku Aarva, STTK-opiskelijoiden puheenjohtaja.

Minä olen ollut työntekijänä vähän kuin kala, joka osaksi ponnistelee itse ja osaksi ajautuu paikasta toiseen. Se on ollut minusta aivan kelvollista urakehitystä.

Suomalainen koulujärjestelmä on minusta ihan hyvä, mutta jotkut opiskelijat tarvitsisivat vähän asennerukkausta. Unelmaopiskelupaikan saaminen on turhan helppoa siihen nähden, että unelmatyöpaikka pitää usein tehdä itse.

Valtaosa valmistuneista varmasti hyväksyy asian siinä vaiheessa, kun siirtyy Kelan tukipäätösten vastaanottajasta palkkakuittien saajaksi. Osalle se on vaikeampaa. He pysyvät työttöminä, kunnes saavat ammattiaan vastaavaa työtä.

Koulusta toiseen ajelehtijat

Tunnen monia, jotka ovat sitkeästi yrittäneet työllistyä omalla alalleen, mutta päätyneet sitten opiskelemaan toisen ammatin. Onneksi uudelleenopiskelu on mahdollista. Käsittääkseni se on nykyisin melkoa helppoakin.

Peruskoulun tai lukion jälkeen opiskelupaikkaoppaita selataan niin kuin opo neuvoo. Pitää etsiä omia vahvuuksia ja miettiä, missä viihtyy. Peruskoulun jälkeen sen kuuluukin olla niin, sillä 16 - 18-vuotiaan on hyvä saada tutkiskella itseään. Ammattikoulun käymisen jälkeen ei tarvitse olla valmis, mutta omista valmiuksistaan olisi hyvä tietää.

Uudelleenopiskelijoista pitäisi pitää huolta. Aivan loputtomasti en halua veronmaksajana olla kustantamassa koulusta toiseen ajelehtimista. Jos päätyy kerta toisensa jälkeen opiskelemaan uutta alaa, vika ei ehkä ole enää kouluissa tai opinto-ohjelmissa.

Ajelehtijoiden joukossa voisi kulkea "etsivän yhteiskuntatyön" työntekijä - samoin kuin nykyään on etsivää nuorisotyötä. Hyvää opintojen ohjausta pitäisi olla tarjolla aina yliopistoja myöten, ja opinto-ohjaajilla pitäisi olla ohjeet siihen, mitä tehdä uudelleenjauudelleenopiskelijoiden kanssa.

Lainaus Anna Perholta

Onpa ilo taas törmätä ajatukseen, joka on kuin omasta päästäni. Tällä kertaa sen sanoi Anna Perho Me-lehdessä (8/2012).

Idean kirjaansa Anna sai odottaessaan esikoistaan. Hän ihmetteli vanhempien hyysäystä ja ylikorrekstiutta. Neuvolassa vastaukset yksinkertaisiinkin kysymyksiin päätettiin lauseeseen "mutta jokainen tietenkin tuntee oman lapsensa parhaiten". Kaikki on siis sallittua eikä mitkään ole kenenkään vika.

Niin totta.

Joskus minullekin olisi voinut laittaa neuvolassa kohteliaasti kampoihin. Sanoa vaikka asiallisesti, että "kyllä minä ymmärrän tuon sinun näkemyksesi, mutta usein on kuitenkin käynyt niin, että..."

Kuuloetäisyydelle

Ongelma ei ratkea sillä, että jälleen kerran kirjoitetaan kirja, jossa sanotaan, että lapsi toimii näin ja vanhemman pitäisi toimia näin. Ja että evolutiivisesti voi nähdä... Ja että kivikaudella...

Monta vuotta vanhempia on vaadittu asettumaan sille tai tuolle puolelle. Osa on lopulta päättänyt olla ei-mitään-mieltä sen vuoksi, että kiihkokiistely ärsyttää.

Nyt pitäisi miettiä, miten "jokainen tuntee oman lapsensa parhaiten". Että mitä se tarkoittaa. Mitkä asiat lapsen luonteessa ovat olennaisia vaikkapa kuivaksioppimisen kannalta?

Entä mikä on olennaista missäkin tilanteessa? Esimerkiksi terveen ponnistelun ja tervee lepäämisen ero riippuu perheen tilanteesta.

Mikä on olennaista vanhemman omissa mieltymyksissä? Toiselle on todellakin tarpeen sanoa, että hanki omia harrastuksia. Toisen perheelle taas olisi tervettä, jos vanhempi oppisi luopumaan jostakin omasta menostaan.

Naapurissa

On tyhmää kasvattaa lasta yksin

Omat vanhemmat eivät riitä lapselle. Lapset ja nuoret tarvitsevat ympösärilleen paljon enemmän vuorovaikutusta ja ihmisiä, jotta he oppisivat sosiaaliset taidot. Meidän pitäisi olla paljon enemmän tekemisissä naapureiden kanssa - ja antaa myös naapurin kasvattaa. Lapset ja nuoret tarvitsevat kokemuksia siitä, miten ihmiset jakavat ja selvittelevät asioita, kannattelevat toisiaan.
(Kriisityön johtajan Olavi Sydänmaalakan haastattelu Kodin Kuvalehdessä 21/2011)

Minusta on mukava katsoa, kun 1-vuotias Junna juttelee naapurin kanssa tontin reunalla. Seuraan tilannetta kauempaa, omilta kotirappusiltamme. Tilanne on turvallinen ja tärkeä.

Mehän ostimme tämän talomme, kun Asla oli 1-vuotias. Naapuritaloissa ei ole pieniä lapsia, mutta muutamien aikuisten kanssa kläpit ovat saaneet olla tekemisissä pienestä pitäen.

Junalippuja ostamassa

Minusta on tärkeää, että lapset luovat omia ihmissuhteita. Vauvoina he kohtaavat ihmisiä vanhempiensa kanssa, ja silloin vanhemman kuuluu olla tilanteessa mukana. Jo 1-vuotiaina olen laittanut heidät asioimaan omia juttujaan itse - niin, että olen itse läsnä ja neuvomassa lasta.

Asla oli 2-vuotias, kun käskin hänen itse mennä pyytämään toivomaansa junalippua konduktööriltä. Ei hän kovin hyvin osannut puhua, mutta kun konnari tarkasti kuunteli, asia tuli ymmärretyksi. Myöhemmin olen joutunut hiljalleen ohjaamaan Aslaa siihen, että kaikkiin aikuisiin ei voi luottaa.

Ajelehtien sinne tänne

Olisi aika pelottava ajatus, että lapsi olisi kiinni minussa. On se aina turvallisempaa, jos on useita "omia aikuisia".

Vauvan kanssa on helppo ajelehtia ja jatkaa tilanteesta toiseen tuttuja kaavoja. Sitten huomaa, että kahden elinvuotensa ajan lapsi on nukkunut joka ikisen yön äitinsä kanssa. Tai että kouluikäinen ei ole koskaan ollut yksin poissa kotoa.

Joskus pinnistelen ja ponnistelen sen eteen, että lapset saisivat hoitaa asioita muidenkin kuin minun kanssani. Olisi pelottavaa, jos olisin joka tilanteessa mukana, sillä en voi mitenkään taata, että olisin aina kyvykäs heitä auttamaan.

Muita aikuisia tarvitaan myös opettamaan erilaisuutta. Esimerkiksi omat ajatukseni ja arvoni  - niin oikeilta kuin ne minusta tuntuvatkin - ovat vain minun kokemuksiani. Vanhemman pitää haastaa itsensä siinä, että lapsi saa kuulla ja kokea muidenkin näkemyksiä.

Vauvan pissattaminen

Parin kaverin rohkaisemana kokeilin Junna-vauvan kanssa pissatusta. Aina vaipanvaihdon yhteydessä kannattalin vauvaa lavuaarin yläpuolella. Jos tuli pissa, niin hyvä. Jos ei tullut, niin ei sitten.

Miten kävi? - Kyllä, Junna oppi pissaamaan lavuaariin. Ei aina, mutta vaippapyykkiä oli huomattavasti vähemmän kuin Aslan vauva-aikana. Vaikutti siltä, että vauva ehdollistui pissausasentoon.

Ei vessahätäviestintää

Meillä ei harjoitettu vessahätäviestintää, vaan ainoastaan pissatettiin vaipanvaihdon yhteydessä. Usein tehtiin kyllä niin, että vaippa irrotettiin, jotta vauva pääsee pissalle.

Koska tiesin vauvan kyvyn oppia, tai siis lähinnä ehdollistua, lauloin vauvaa roikottaessani odottelulauluna Pienet sammakot. Vauvan pissatessa sihistelin ja lopuksi kehuin.

Suuri ilo oli se, että kaikkavaippoja ei juuri tullut. Se oli kertakaikkisen hämmentävää, sillä en opettanut enkä tarkkaillut kakkahätämerkkejä.

Sain todeta saman kuin nuo mainitsemani pari kaveriani: vauva todellakin välttelee vaippaa! Ja koska minulla - samoin kuin niillä kavereillani - kyseessä ei ollut esikoinen, kokemus oli myös liikuttava. Se, mitä oli elänyt esikoisen kanssa, sai uuden valon. Että vauva todellakin valitsee.

"Merkkejä, merkkejä"

Neuvolan suhtautuminen pissatukseen oli mielenkiintoista. Yritin kertoa terveydenhoitajalle pissatuskokeilustani jo ensimmäisellä käynnillä. Selitin, että kavereideni mukaan siihen ei tarvita vessahätäviestintää.

"Hmm. Mhm", sanoi terkkari ja jatkoi tietojen kirjausta. "...niin kai pitää niitä merkkejä katsella", hän mumisi.

Ja minä olin juuri selittänyt, että kun mitään merkkejä ei tarvitse. Huoh. Pettyneenä annoin asian olla.

Havahdus

Myöhemmillä kerroilla en enää mainostanut pissatusta neuvolassa. Ajattelin, että kylläpä hän sen vielä huomaa. Lopulta terveydenhoitaja alkoikin ihmetellä, kun Junna ei pissannutkaan hänen päälleen. Hän myös näki, miten pissatin vauvan ennen ja jälkeen tutkimusten.

Suurin hämmästys tuli, kun kerran mittailujen jälkeen nostin muutaman kuukauden ikäisen Junnan lavuaarin päälle. Hän kakkasi. Siihen neuvolantäti parahti, että olipa hyvä, että ehdin. Selitin, että ei tässä mistään ehtimisestä ollut kyse. Sen jälkeen meillä oli viimein hyvä keskustelu pissatuksesta.

VVV

Kaveripiirissäni on vain yksi, joka harrastaa vessahätäviestintää. Itse en ole perehtynyt asiaan, mutta haluan kuitenkin mainita, että heillä asia toimii. Meillä käytetty pissatusmetodi on vähän niin kuin vessahätäviestinnän alkeellisempi muoto.

Pidän vessahätäviestintää ihanteellisena tapana tehdä, mutta jostain syystä itselläni ei ollut valmiuksia - tai ehkäpä halua - siihen. Pissatuksesta kuitenkin opin, että siihen nähden jää melkeinpä epäolennaiseksi, mitä vaippoja käyttää. Pissatus on paljon paljon ekologisempaa kuin jatkuva kestovaippojen peseminen. Valitettavasti se ei taida kuitenkaan olla kaupallisesti hyödynnettävissä.

Mäntypintaa

Kävin kesällä Kaapin Jounin kentässä Lemmenjoella. Se on erämainen asuinpaikka, jonka kuuluisin asukas pororuhtinaaksi kutsuttu Kaapin Jouni oli. Nyt paikan omistaa Metsähallitus, joka on kunnostanut kentän. 

Pihan keskellä on vanha päärakennus, joka on alunperin hirsitalo. Kaapin Jounin jälkeläiset remontoivat sen 1960- tai 1970-luvulla. Niinpä talossa on sisällä levypinnat ja ulkona lautavuoraus. Ikkunatkin on vaihdettu. Metsähallituksen mukaan taloa oli enää mahdoton kunnostaa alkuperäiseksi.

Moni on moittinut taloa pilatuksi. Yksi vanha paikallinen poromies sanoi, että se on kuin tatti perunapellossa, täysin sopimaton ja ruma. Minä olen eri mieltä. Perinneasiat ovat arvostuskysymyksiä. Meikäläinen totuus on nyt se, että hirsipintaan asti entisöinti on oikein.

Eletty elämäkin kuuluu historiaan. Kun hävitämme kaikkea sitä, millä "rintamamiestalot on pilattu", hävitämme yhden osan kulttuurihistoriaamme. Siinä sivussa haukumme ne, jotka ovat nuo remontit tehneet. Vaikka kuinka mainitsisimme, että ne on tehty sen ajan parhaan tietämyksen mukaan, se ei moitteitamme peitä.

Kekkosen aikaan

Haluaisin käydä Tamminiemessä, nykyisessä Kekkosmuseossa. Se on vasta peruskorjattu ja ilmeisen hieno talo. Se on myös osoitus uudenlaisesta peruskorjauksesta, jota on kohta edessä paljon. Museoviraston Selja Flinkin (Avotakka 7/2012) mukaan konservointikoulutuksessa käsitellään vielä hyvin vähän moderneja rakennusmateriaaleja. Minähän sanoin; elämme yhtä lauta- ja hirsinostalgiassa.

Museovirasto pyrkii säilyttämään alkuperäiset materiaalit aina kun mahdollista, vaikka niitä pidettäisiin vähäarvoisina. Arvostukset muuttuvat ajan kanssa.
- Voi olla, että tulevaisuudessa joku arvostaa kovasti esimerkiksi 90-luvun vinyylitapettaja, Selja Flink sanoo.

Vasta kävin mummolassani. Se on nyt tyhjillään oleva 1970-luvun talo, jossa asui välillä vierolaisia. He remontoivat taloa, mikä tarkoitti lähinnä seinien ja kattojen maalamista valkoiseksi. - Hieno ja helppo ajatus, mutta lopputulos ei välttämättä näytäkään hyvältä. On sääli, että alkuperäiset, 1970-luvun värikkäät levyseinät eivät enää palaa. Eikä mäntypaneelikatto.

Se, näyttääkö maalausremontti hyvältä, on makuasia. Minusta unelmaväriä olennaisempaa on kokonaistyyli. Jos ikkunanpuitteet ja lattiamatot jäävät entisilleen, seinä näyttävät - no, päällemaalatuilta.

Mäntypaneelien jälkeen

Mäntypaneeleista on ollut puhetta täällä kotonakin. Meillä on 1980-luvun lopun talo, jossa on mäntykatto. Kun ostimme talon, moni ehdotti katon maalaamista, minäkin. Myöhemmin pysähdyin miettimään sitä, mikä on muotia ja mikä tyyliä. Samaa oli miettinyt samanikäisen naapuritalomme uusi asukas muun muassa ovilistoista.

Mäntyiset ikkunanpielet, ovilistat, katot ja seinäpaneelit kuuluu nyt maalata valkoisiksi. Niitä kuuluu katsoa sellaisin silmin, että ne ovat rumat, vanhat ja kuluneet. Niitä katsotaan ihan toisin silmin kuin muovimattojen alta löytyviä lattialankkuja. Ne ovat ihania, patinoituneita, lämpimiä ja aitoja.

Jos myyn tämän talon, myyn sitten, kun patinoituneita mäntypaneeleja arvostetaan. 30 vuodessa syntynyttä väriä ei saa uuteen paneeliin, ei vaikka se olisi kuinka muotia.

Objektiivinen raha

Länsimaiseen tajuntaamme alkaa pikku hiljaa hiipiä ajatus siitä, että tämä nykyinen talousjärjestelmämme on vain yksi monista. Elämme kuitenkin siinä uskossa, että se on ainoa oikea - ja ennen kaikkea objektiivinen - tapa käyttää rahaa ja laskea, mikä on minkin arvo.

Ympäristötoimittaja Jami Jokinen sanoo sen hyvin Journalistin kolumnissaan Ikävä totuus ympäristöjournalismista. Jokisen mielestä ympäristöjournalismia pidetään vieläkin vaihtoehtojournalismina - siis sellaisena, että "kirjoitetaanpa tuosta Madonnan konserttikiertueesta vaihteeksi hiilijalanjäljen näkökulmasta". Se, paljonko jokin maksaa, voidaan aina kirjoittaa pelkkään sivulauseeseen. Hinnan kertominen on niin perusasia, että sitä ei tarvitse perustella.

Jami Jokinen on varmaan tehnyt ympäristöjournalismia pitkään. Ymmärrän hyvin, että turhauttaa olla vieläkin marginaalissa. Hänelle itselleen on varmasti jo varsin selvää, että tavaroiden arvo voisikin olla neljänkymmenen vuoden keskiarvo eikä neljännesvuoden keskiarvo.

Vanhanpiianvero

Vuoteen 1975 asti yli 24-vuotiaiden naimattomien naisten ja miesten piti maksaa vanhanpiian- tai vanhanpojanveroa.

Hyvä idea. Tosin homman pointti ei ollut niinkään naimisissaolo vaan lapsettomuus. Oletuksen mukaan naimisissa olevilla oli lapsia, ja vanhoillapiioilla ja -pojilla taas enemmän rahaa kuin perheellisillä. Naimisissa olevat siis osallistuivat yhteiskunnan rakentamiseen kasvattamalla lapsia ja naimattomat maksamalla veroa.

Lapsista maksetaan

Nykyään homma toimii vähän toisin. Lapsia saaneille maksetaan lapsista. Saa muun muassa lapsilisää ja kotihoidontukea. Varsinkin kotihoidontuesta kiistellään aivan tolkuttomasti. Siinä puhutaan lapsiperheen tarpeista, väestönkasvusta, huoltosuhteesta, päivähoidon kustannuksista, työurien pidentämisestä, hyvästä kasvatuksesta, kansanterveydestä ja valtion varojen käytöstä.

Lapsilisän idea on puristettavissa hyvin pieneksi. Yhteiskunta tarvitsee lapsia, ja lapsilisä on maksu siitä. Varmaan on tehty matemaattisia malleja siitä, minkä verran Suomessa pitäisi syntyä lapsia ja minkä verran ihmisille pitää siitä maksaa, että tuo luku saavutetaan. Siinä ei mietitä kunkin perheen tarpeita, vaan luvut ovat keskiarvoja. Se, tarvitseeko perhe lapsilisää, on kansantalouden kannalta toissijaista. Muutaman askeleen päässä tosin tulee vastaan monimutkaisempi kysymys siitä, missä määrin lapsilisän maksamisella voidaan välttää toisia, kalliimpia, ongelmia kuten syrjäytymistä ja sairastelua.

Hoitamisesta maksetaan

Kotihoidontuki on monimutkaisempi kysymys. Sen maksamisen taustalla on kaksi ongelmaa. Toisaalta sillä pyritään välttämään päivähoidon tarpeetonta käyttöä, sillä päivähoidon järjestäminen on kallista. Yhteiskunnan kannalta ongelmana ovat ne perheet, jotka käyttävät päivähoitoa, vaikkeivat sitä välttämättä tarvitse. Heillä on varaa maksaa siitä. Ongelmassa on kyse myös ihmisten moraalista. Tarjottuja palveluja käytetään siksi, että niihin on oikeus, eikä siksi, että niitä tarvittaisiin. Hyvin vastuullinen kansalainenhan miettisi sitä, että palvelu tuotetaan yhteisin varoin ja että se on tarkoitettu auttamaan niitä, jotka sitä tarvitsevat. Alunperinhän päivähoito oli vastalahja niille, jotka suostuivat menemään töihin yhteiskuntaa rakentamaan.

Kotihoidontuen toinen puoli on sosiaalinen. Rahalla autetaan niitä, joilla olisi ilman sitä vaikeaa. Siinä tavoitetaan ne ihmiset, jotka haluavat hoitaa lapsensa kotona, kunhan talous sen sallii. Heille halutaan maksaa, koska heidän nähdään siten kasvattavan onnellisia, tasapainoisia ja vastuullisia kansalaisia. Toinen puoli ovat ne, jotka olisivat ilman kotihoidontukea paitsi köyhiä myös kipeitä. Kotihoidontuen katsotaan vähentävän sosiaali- ja terveyspuolen kuluja.

Eläkeläisalennukset

Vanhatpojat ja -piiat voivat minusta olla edelleen ylimääräisestä verosta vapautettuja. Stereotypian mukaanhan he pitävät kansantaloutta yllä kuluttamalla avokätisesti.

Kansantalouden kannalta kaikista naurettavimpia ovat eläkeläisalennukset, joita pidetään jopa kansalaisoikeuksina. Eläkeläisten joukossa on paljon köyhiä, jotka alennuksen tarvitsevat, mutta hyvin paljon myös epäreilun eläkejärjestelmän tuottamia hyvätuloisia, joilla on lapset kasvatettu, asuntolainat maksettu ja terveys hyvin hoidettu. Minä olen äitinä katsellut käyttötilin parinkymmenen euron saldoa enkä ymmärrä, miksi terveiden ja hyväkuntoisten ihmisten pitäisi olla muiden elätettävinä.

Ihanko totta?

Tilanteinen opetus on kotikasvatuksessa kovin muodikasta. Se tarkoittaa siis sitä, että kotona on pieniä "opetustuokioita" lapsen leikin lomassa. Esimerkiksi, kun lapsi haluaa värittää, vanhempi on siinä vieressä ohjaamassa värien tunnistamista.

Tilanteinen opetushan on hyvä juttu, sillä siinä tartutaan siihen, mikä lasta sillä hetkellä kiinnostaa. Samalla aikuinen keskittyy olemaan lapsen kanssa, mikä on aina arvokasta.

Sitten tullaan toiseen ääripäähän, jossa arjen pedagogia on läsnä koko ajan. Kerran eräs lapsi molskahti veteen, ja ilmoitti, että vesi oli -2-asteista. Aikuinen vastasi, ettei vesi voi olla niin kylmää, koska miinusasteinen vesi jäätyy. 

Kaksivuotiaalla tuskin on toivoakaan ymmärtää lämpötila-asteikkoja tai aikamääreitä. Tuollaisissa tilanteissa isoimpaan rooliin nousee kielteinen palaute. Lapsen tarina kielletään. Jossain toisessa tilanteessa sama aikuinen voi hyväksyä lapsen tarinan "virheet", koska juttu on aikuisen mielestä hauska.

Hiljaisuutta oppimiseen

Ajattelun ja kielen kehittymisen kannalta on tärkeää, että lapsella on aikaa käyttää niitä.

Pitää olla aikaa puhua. Usein aikuiset alkavat syöttää lapselle sanoja tai vihjeitä, kun hän hiljentyy miettimään vastaustaan ja hakemaan haluamiaan sanoja. Sellaisessa tilanteessa pitäisi kannustaa lasta löytämään oma tapansa ilmaista asia, vaikka oikeita sanoja ei vielä olisikaan.

Pitää olla myös aikaa hoksata. Turhaan aikuiset kiirehtivät näyttämään lapselle, mistä napista pitää painaa, että lelu ääntelee. Kasvatusasiantuntijat sanovat, että lasta pitää kehua, mutta kehujen pitää olla aitoja. Aitoja kehuja saa antaa, kun malttaa odottaa, että lapsi oppii itse huomaamaan, minkämuotoiseen reikään mikin palikka sopii.

Pitää olla aikaa oppia. Hiihtämistä, viivaa pitkin leikkaamista ja värityskirjakuvien piirtämistä opetetaan lapsille usein oppikirjojen mukaisina herkkyyskausina. Miksi? Harjaannuttaminen on tietysti tarpeen, jos lapsella selvää kehityksen viivästymää taidoissaan. Siinäkin homma on kuitenkin mennyt hieman päälaelleen, sillä enää ei oikein malteta odottaa, tulevatko lapsen taidot esiin keskivertoa hitaammin. Omatahtisesta kasvusta ja kehittymisestä puhutaan kyllä nykyisin paljon, mutta ehkä teoria on niin uutta, että varhaiskasvatuksen käytäntöihin se ei ole vielä ehtinyt.

Pitääkö edes opettaa?

Olen miettinyt paljon sitä, kuinka paljon lapselle ylipäätään pitää opettaa sitä, miten asiat oikeasti ovat. Minusta tuntuu, että osa lapsista on hyvin totuusorientoituneita. He osaavat leikkiä ja käyttää mielikuvitustaan, mutta kuulemastaan he kysyvät ensimmäiseksi: "Ai ihan oikeastiko?" Toisaalta tuo voi liittyä johonkin ikään ja kehitysvaiheeseen, jota en ole vielä omien lasteni kanssa kohdannut.

Omassa äitiydessäni olen luottanut asiantuntijoiden vakuutteluun siitä, että pieni lapsi ymmärtää, mikä on totta ja mikä ei. Aikuinen saa mennä mukaan lapsen mielikuvitustarinoihin eikä siinä tarvitse erikseen sanoa, että tämä on vain mielikuvitusta.

Meillä on tapana kesken arkisten jutustelujen alkaa välillä liioitella tai riimitellä - ihan kielellä ja mielellä leikkimisen ilosta. Emme ilmoita lapsille, missä välissä siirrytään leikittelyyn ja missä taas asiallisuuteen. On mahtavaa, kun kolmevuotias ja kolmekymmentävuotias voivat innostua rakentamaan samaa hulluttelutarinaa ihan tasavertaisina.

Arkisen kielileikittelyn merkitystä ei nykyään juuri korosteta, koska siitä ei ole kenellekään kaupallista hyötyä. Sen sijaan meitä on valistettu hankkimaan Ipanapa-cd ja lorukirjoja.

Tunturituulien voimaa

Muoniossa on tutkittu matkailijoiden ajatuksia tuulimyllyistä. Metsäntutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan matkailijat arvelevat, että tuulimyllyjen myötä heidän halunsa lomailla alueella vähenisi. Muoniossa myllyjä suunnitellaan korkean Mielmukkavaaran päälle.

Tuollaisesta tutkimuksestahan seuraa se, että matkailuyritykset vastustavat tuulimyllyjä. Ovat varmasti vastustaneet ennenkin, mutta nyt vasta sitä tekevätkin.

Mutta siinä lappilaiset myyvät itsensä.


Aitoa

Ruuhkaisimmissa paikoissa, kuten Rovaniemellä tai Levillä, aitous on valunut jokeen jo aikaa sitten. Muoniossa ja Käsivarren Lapissa voisi kuitenkin vielä uskaltautua luottamaan siihen, että Lappi on sitä mitä on.

Tuulimyllyjen vastustaminen vie meitä kohti pintakulttuuria. Matkailija on kuin entisajan vitsin blondi: mihin sitä voimalaa tarvitaan, kun sähkö tulee pistorasiasta.

Joku rohkea voisi kehittää matkailua toiseen suuntaan. Tuulimyllyt pitäisi myydä matkailijoille. Vähän niin kuin Tornionjoen suulla pullotettu Lapin Kulta oli Tunturipurojen raikkautta, Muoniossa matkailijan hiustenkuivaimesta puhaltava ilma voisi olla tunturituulien voimaa.

Pikku lisä

Matkailuyrittäjät ovat saaneet lisää kuuntelijoita nyt, kun kunnassa kompastellaan hankkeen kanssa muutenkin. Kunta oli tekemässä aiealueesta maankäyttösopimusta tuulivoimayhtiön kanssa, kunnes ilmeni, että sopimuksen voi tehdä vain maanomistajan kanssa. Maan omistaa metsähallitus.

Höh! En tiedä, mikä siinä oli epäselvää. Minusta kuulostaa oudolta, että maankäyttösopimuksen voisi tehdä joku muu kuin maanomistaja. Kunnalla on toki valta kaavoittaa alue, miten haluaa.

Tässä pari uutista. Olisipa ollut makeaa, jos joku toimittaja olisi ollut asian päällä ja hoksannut, että kunnan päätös ei ole aivan toimiva. Toivon, että toimittajilla olisi juttuja kirjoittaessaan aikaa edes hieman googletella sanoja, joita uutisessa käyttää.

Ylen uutinen sopimussuunnitelmista
Lapin Kansan uutinen uudesta ongelmasta

Lihaa!

Valmistaudun metsästyskauteen. Toisillahan se on jo alkanut, esimerkiksi niillä, jotka sorsastavat. Varmaan minäkin olen joskus syönyt sorsaa, mutten kyllä muista sitä. Ei ole käsitystä, miltä vesilintu maistuu.

Lueskelin Imagen Lihan himo -artikkelia. Siinä on toimittaja vakuuttavasti koonnut käsityksiä siitä, miksi lihansyönti ei oikein kannata. Lopussa tosin on linkki artikkeliin, jossa toinen toimittaja tekee saman päinvastoin - siis lihansyönnin puolesta.

Partiounelmissa jauhelihailta

Olin 14-vuotiaana Posiolla partioleirillä. Kävimme haikilla eli patikoimassa Korouoman maastossa. Yhdellä ruoalla paistelimme Trangian pannulla jauhelihaa. Kukin napsi sormin lihamuruja pannulta ja kehui, miten hyvää se on. Päätimme, että syksyllä järjestämme vaeltajaillan, jossa syödään pelkkää jauhelihaa.

Teini-iässä elämä on nopeaa, ja syksyyn mennessä ainakin yksi meistä oli alkanut kasvissyöjäksi. Jauhelihailta jäi pitämättä. Minä kai aloin kasvissyöjäksi pari vuotta myöhemmin, en sitä oikein muista. En tiedä, mitä järkeilin, mutta aloin riistavegetaristiksi. Kai olin jostain saanut päähäni, että teollinen ruoka ei ole kovin ympäristöystävällistä. Lisäksi kavahdin lisäaineita ja ruoan prosessointia.

Minulla ei ollut silloin, 1990-luvun lopussa, käytössä Imagen liha-artikkeleja eikä nykyisenlaisia tietoja lihantuotannosta. Olisi hauska muistaa, mistä nuo viisaat ajatukseni keksin, mutta en muista. Ruokavalio kuitenkin pätee edelleen. Sen vuoksi aloin aikanani metsästää, ja sen vuoksi kävin taas tänä vuonna hirviammuntakokeissa.

Ylen ylistämistä

Ylestä olisi paljon kirjoitettavaa, mutta vähän kirjoittajia. Tai ehkäpä kirjoittajia olisi, mutta julkaisijoita ei.

Yle itse ei voi käydä itseään liiemmalti kehumaan. Muut Suomen uutismediat taas ovat yrityksiä, jotka kokevat Ylen kilpailijakseen. Ne kyllä yrittävät saada Yle-uutisointinsa näyttämään reilulta ja tasapuoliselta, mutta sitä se ei ole.

Ylehän on kaikkien mielestä hyvä ja tärkeä. Se on ainoa valtion omistama media, sillä muut Suomen lehdet ja mediat ovat riippuvaisia mainostajista, tilausmaksuista ja muista rahoittajista.Ylekin saa rahaa yleisöltään, mutta maksu on veroa, ei tilausmaksua.

Oma vika. Miksi siinä ruikutat?

Ylen ja muiden medioiden välille aiheuttaa riitaa se, että Yle tekee kaikenlaista. Se tuottaa uutisia, yrittää huvittaa niin nuorisoa kun vanhusoakin ja jopa keksii nettisivuilleen kaikenlaista tekemistä. Yle tarjoaa ilmaiseksi kaikkea sitä, millä muut yrittävät tehdä rahaa. Ja se on hiertävä kivi lehtipomojen saappaissa.

Moni ei ehkä ole hoksannut, että perinteiset suomalaiset sanomalehdet ovat tavallisia yrityksiä, jotka toimivat markkinoiden ehdoilla. - Tosin sananvapauden edistämiseksi niiden toimintaa on hieman myös tuettu. Kaupalliset mediat ovat järjestäytyneet Viestinnän keskusliitoksi. Se ja sen jäsenet ovat useaan kertaan esittäneet Ylen toimintaan kaikenlaisia rajoituksia. On jopa sanottu, että Yleltä pitäisi kieltää tekstien julkaiseminen netissä. VKL haluaisi, että Yle hoitaisi vain sellaista toimintaa, jota kaupalliset toimijat eivät kykene hoitamaan. Siis soittelisi sinfonioita, lähettäisi viittomakielisiä uutisia ja pitäisi suomenruotsalaiset tyytyväisinä.

Eivät yksityismedian ongelmat Ylestä johdu, vaan siitä, että ne eivät ole osanneet kehittää palvelujaan. Mediataloissa olisi jo aikaa sitten alkaa panostaa muuhunkin kuin journalismiin. Netti nähtiin liian pitkään paperilehtenä, vaikka oikeasti sitä pitäisi verrata painotaloon, jossa on ihan omat ammattilaisensa hommissa. Mediatutkijat ovat tästä varsin yksimielisiä.

Suomalaisissa lehdissä käydään vieläkin keskustelua siitä, pitäisikö uutisista periä maksuja. Minusta se alkaa olla jo vähän myöhäistä. Lehdet itse ovat totuttaneet lukijat maksuttomiin nettiuutisiin. Lisäksi uutiset kopioidaan kuitenkin ilmaiseksi saataville varsin pian julkaisunsa jälkeen. Uutisten nopeudella sen sijaan voisi tehdä hieman rahaa.

Nyt lehtipomoilla loksahtelee varmasti vähän väliä suu auki, kun ulkomailta tulee esimerkkejä sellaisista ihmeistä kuin vaikkapa uutispeleistä. Sitä se tarkoittaa, että asia pitäisi osata ajatella ihan uudella tavalla.

Vanhempien kyselyikä

Psykologi Keijo Tahkokallio on kavahtunut suomalaisvanhempien kyselyvimmasta.

"Mutta annas olla, kun äiti kääntyi ottaakseen toiselta lapselta tutin suusta: 'Saako äiti ottaa tutin? Kiitos.' Minkä pirun takia aikuisen pitää kysyä lapselta, miten hänen on lupa toimia?" (Lapin Kansa 29.11.2011)

Samat sanat.

Miksi kummassa vanhemmat haluavat kasvattaa lapsistaan tottelemattomia? En ymmärrä sitä tunnetta, että tekisi mieli antaa lapselle periksi, ettei tule paha mieli. Enemmän minua kauhistuttaa se, että periksi antamista seuraisi jatkuva kitinä ja neuvottelunpito ja kurinpitoyritystenkompastelutaival. On paljon helpompaa osoittaa kerran, että minä määrään ja sillä selvä.

Lisää tyhmiä kysymyksiä

Voin tässä leikkiä keijotahkokalliota, ja raportoida lisää kummallisia tilanteita. Yksi niistä on se, että ensin kysytään lapselta, vaikka vastaus on jo valmiina.

"Oskari, joko me lähdettäis täältä kerhosta kotiä syömään?"
"Ei."
"Eikös lähdettäis? Mulla ainakin on nälkä."
"Ei mulla ole."
"On sulla, isä tietää."
"Ei lähetä."
Sitten isä huokaa hetken. Toteaa, että kyllä tästä lähdetään ja nappaa lapsen kainaloon. Lapsi protestoi, mutta taipuu lopulta määrätietoiseen lähtöön.
"No onneksi Oskari kuitenkin ymmärtää tämän demokraattisen diktatuurin", isä huikkaa kerhovanhemmille lähteissään.

Hekoheko.

Minusta tuo on käsittämättömän epäreilua. Mitä sitä lapselta kysymään, jos lähtö on kuitenkin edessä. Lapsi protestoi ihan syystä. Paljon reilumpaa olisi vain ilmoittaa, että kohta lähdetään ja että miksi lähdetään. Ja sitten lähdettäisiin. Kivuutena voisi vaikka luvata, että tullaan joskus uudestaan - tosin se tuskin Oskaria suuremmin lohduttaisi.

Huipennuksena maanittelu

Joillakin kasvattajilla on kai sellainen ajatus, että kun sana tulee lapsen suusta, lapsi on motivoitunut tekemiseen. Tuosta Oskari-esimerkistä seuraava klassinen askel onkin maanittelu.

Mieleenpainuvimpia maanitteluja ovat olleet ne, joissa meidän Aslaa on yritetty saada ulos. Hän on innokas menijä, mutta saamaton lähtijä. Kaiken lisäksi hän taitaa inhota kaikkea sellaista, missä pitää keskittyä tylsään suoritukseen, joka johtaa ennalta-arvattavaan lopputulokseen. Sitähän pukeminen juuri on.

Kun Aslalta kysytään, haluaisiko hän lähteä ulos, hän vastaa "ei". Ei tietenkään, kun hänellä on sisälläkinl tekemistä. Siitä uloslähtijäaikuinen on hiljalleen saattanut kääntää puheen maanitteluksi siitä, että "kyllähän sinä aamulla halusit lähteä ulos, kun..." Taustalla on varmaan samea ajatus siitä, että kun lapsi saadaan ilmaisemaan tahtonsa lähteä ulos, hänet voidaan sitten samalla maanittelutyylillä saada pukemaan reippaasti.

You dream on. Hikeä näyttää pukkaavan eteisessä.

Soijaa

Meillä syödään hyvin vähän kaupan lihaa. Jos omat lihavarastot ovat käyneet tyhjiin, saatamme ostaa luomujauhelihaa tai jotain paikallisen lihatilan myymälästä. Joskus kelpuutan ostoksiini alennustarralla koristellun lihapaketin, koska ruoan pois heittäminen on nykyään vakava ongelma.

Näköjään voisin useammin ostaa myös soijaa. Olen vähän mennyt siihen halpaan, että tuontisoijan sijaan kannattaisi ostaa kotimaista lihaa. Rehunäkökulmasta asia näyttääkin sitten aivan toiselta, sillä Suomeen tuodaan vuosittain rehuksi yli 60 miljoonaa kiloa soijarouhetta Brasiliasta. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuslaitoksen mukaan Suomen koko tuonti on peräti 200 miljoonaa kiloa soijarouhetta vuosittain.

Siinä kuormassa ei paljoa paina, jos minullekin tuodaan paketti tai pari.

Ylimitoitettu lihantuotanto

Poimin nämä soijaluvut viime keväänä Alma Median lehdissä julkaistusta soijajutusta. Siitä kävi hyvin ilmi, että suomalainen liha jalostuu ulkomaisella soijalla. Luonnonvarojen kulutuksen kannalta on siis aivan selvää, että soija kannattaisi lappaa suoraan ihmissuuhun.

Suomalainen lihantuotanto on ylimitoitettua rehutuontantoon nähden. Jutun mukaan Suomen omavaraisuus rehuvalkuaisen osalta on parhaimmillaankin vain 20 prosenttia. Euroopasta taas todetaan, että koko maanosan rehuproteiineista 65 prosenttia tulee soijasta.


Jos pääsen vielä soijan makuun, sen jälkeen voisin tutustua nyt niin muodikkaaseen härkäpapuun, jota suositellaan ruoaksi jos vaikka kelle. Niin lehmille kuin lehmänhoitajillekin.

Nutukastutkimus

Belgialaiset ovat innostuneet tutkimaan nutukkailla kävelyä. Mukavaa, että edes ulkomailla on innostuttu aarteesta, jota Suomessa ei osata arvostaa. Kaikki eivät edes tiedä, että Pohjois-Lapissa karvakengät ovat vielä ihan tavallista arkea.

Minä olen hommannut perheelleni nutukkaita siinä uskossa, että ne ovat terveellisiä. Ensimmäisestä nutukasostoksestani kului liki kymmenen vuotta, ennen kuin pehmeäpohjaisista kengistä tuli muotia. Meilläkin on testattu jo niin Feelmaxit kuin FiveFingersitkin. Viimeisin löytöni oli vauvojen Stonzit.

Olemme saaneet välitettyä nutukasintoa jalkaterapeutillekin. Eräs täkäläisistä kouluttajista on kuulemma etsinyt kumppanikseen nutukkaantekijää. En tiedä, onko löytynyt. Minun nutukasostojani on viime vuosina haitannut se, että harva haluaa tehdä karvakenkiä myyntiin. Ovat niin työläitä, että hyvä jos omalle väelle jaksaa niitä tehdä, on moni sanonut.

Vaikka terveysarvoista ei niin innostuisikaan, moni on huomannut nutukkaiden olevan ylivertaisia pakkasessa ja lumessa. Pitää olla tosi kylmä, että niissä alkaa varpaita palella. Ja kun kengät kiinnittää pauloilla, ei tarvitse huolehtia siitä, että saappaanvarsi loppuisi kinoksessa kesken.

Päteviä ensiaskelkenkiä

Kun Asla oli vauva, mietin kovasti, miten voisin noudattaa suositusta siitä, että kenkiä käytettäisiin mahdollisimman vähän. Talvikenkinä hänellä oli nutukkaat ja kesällä hän käveli paljon paljain jaloin. Ensimmäisenä kenkäkesänään hän käveli jo niin paljon asfaltilla, että oikeitakin kenkiä käytettiin paljon.

Junnalle keksin hankkia kesäkengiksi Polarn O. Pyretin tossut. Nehän on tarkoitettu sisätossuiksi, mutta koska pohja saumauksineen on niin hyvätekoinen, niitä sopi käyttää ulkonakin. Junna oli ensimmäisenä kenkäkesänään alle 1-vuotias, joten hän tarvitsi oikeita kenkiä vähänlaisesti.

Syksyn tultua käytin paljon aikaa välikelin tossujen etsintään. En ollut sellaisista kuullut, mutta Googlen kautta selvisi, että samaa mietti moni muukin äiti. Hakutuloksista päättelin, että Rukalla on ollut joskus kurahanskoja vastaavat kuratossut. Moni Google-haku johti lemmikkieläintarvikkeisiin, ja ehdin jo pohtia, sopisiko isolle koiralle tarkoitetut kuratossut myös lapselle.

Lopulta törmäsin Stonzeihin, jotka myös hankin. Talven päälle sain seurata, että niistä kasvoi varsinainen muoti-ilmiö. Niin muodikas, että Helsingistä tänne Lappiin tullut koti-isätuttava melkein oksensi, kun esittelin hänelle huippulöytöäni. Kaikesta kiihkoäitien merkkivouhotuksesta huolimatta on todettava, että Stonzit ovat loistokeksintö.

Hyvää väsymystä hakemaan

Uni sitä ja uni tätä. Näin nukut paremmin. Ota töissä päiväunet. Paras uni on yhtäjaksoinen.

1990-luvulla naistenlehtien otsikot pullistelivat laihdutusohjeita. Nyt niissä huudetaan parempaa unta. Nukkumisen kaupallistaminen on vasta alkutiellään. Siihenkin kohta päästään. Eilen selailin uusinta Ruskovillan kuvastoa haaveilevimmin hirssiakanatyynyjen ja villatäytepeittojen kohdilla. On siinä tilaa mielikuvamainonnalle.

Viime talvena eräät tutkijat vakuuttivat BBC:n haastattelussa, että ihmisillä on taipumus jakaa unensa kahteen osaan. Suomalaistutkijat taas seisovat tiukasti sen takana, että pitkä, noin kahdeksan tunnin yöuni on paras.

Jaa, mitäpä jos kokeiltasiin sellaista, että liikuttaisiin ja tehtäisiin reipasta työtä päivät. Sitten vielä nähtäisiin kavereita ja kerrottaisiin heille omia kuulumisia ja ajatuksia. Saattaisi tulla uni illalla ihan mukavasti.

Aamuyöllä pihalle leikkimään

Täällä pohjoisessa hienoa yrittää elää myös sen mukaan, että kun talvella on pimeää, silloin nukutaan enemmän. Kesällä taas pärjätään vähemmillä unilla. Ainakaan vielä en tosin kykene moiseen rentouteen.

Joku yliopiston tutkija Lapin yliopiston tuoreessa Kide-lehdessä melkeinpä harmitteli sitä, että hullu vuodenaikaisrytmi on mennyttä. Hän muisteli aikaa, jolloin Lapissa saattoi aamuyöllä nähdä pihalla leikkiviä lapsia. Riippuu kyllä ihan tapauksesta, onko se tervettä vai ei. Ainakin kun ollaan kesäyönä poronvasoja merkitsemässä, se on varmasti ihan sopivaa.

Yksi parhaita uniaikojani oli silloin, kun vietimme kuukauden Alaskassa. Ulkoilimme aamusta iltaan ja teltassa nukutti hyvin. Enpä ole muutenkaan tainnut niin terveeksi ja hyvinvoivaksi tuntea itseäni muulloin elämäni aikana. Onneksi olen sen kokenut, niin en puhu tyhjin suin.

Sormiruokailun alkutaival

Olen mainostanut sormiruokailua kovin vaivattomana. No, myönnän, että alku on vähän kinkkistä. Taitaa olla moni muukin sen hoksannut ja siirtynyt sormipaloihin vasta sitten, kun lapsi osaa kunnolla käyttää sekä käsiään että suutaan.

Koska aloitetaan?

Kiinteisiin ruokiin siirtyminenhän alkaa usein miettimisellä. Koska aloitetaan? Mitä annetaan? Aslan kanssa olin asennoitunut kuuden kuukauden täysimetykseen. En tiennyt, miten vauva kehittyy 4 - 5 kuukauden iässä. Tuntui pitkältä odottaa puolen vuoden täyttymistä, kun lapsi halusi tavoitella ruokia ja osallistui ilmeillään aikuisten ruokailuhetkeen. Sormiruokailuohjeissa korostetaan puolen vuoden ikää istumis- ja nielemisvalmiuksien vuoksi.

Lopulta mies päätti, että nyt keitetään porkkanoita. Poika oli viisi ja puoli kuukautta vanha.

Pikkuveli Junna aloitti kiinteät ruoat lopulta samanikäisenä kuin veljensä. Syy oli erilainen. Kun poika oli viisi kuukautta, tunsin, että elimistöni on lopen uupunut täysimetykseen. Luut lähtivät nakertumaan sisältä päin.

Porkkana suuhun

Valmistautuessani antamaan Aslalle kiinteitä ruokia, lueskelin paljon sormiruokinnasta. Alkuun suositeltiin pehmeitä paloja, joita lapsi voi kielellään soseuttaa. Itse päädyin lopulta sekä Aslan että Junnan kanssa omanlaiseeni ratkaisuun.

Asla aloitti ruokauransa porkkanoilla. Mietin, mitä kaikkea hän leikkiessään tunki suuhunsa. - Miksi ei siis ruokaakin voisi antaa. Otteet eivät olleet vielä kaksiset, joten mitään pientä ei voinut antaa. Keitimme vankkoja porkkanoita niin, että niiden pinta pehmeni. Poika sai siis käteensä lelun, jonka pinnasta saattoi hieman imeskellä ruokaa. Jos lapsella on siinä vaiheessa jo hampaita, ruokaa irtoaa ihan mukavasti raastamalla. Annoimme isoja porkkanoita siksi, että ei olisi vaaraa, että ruoasta katkeaisi kova pala suuhun. Ratkaisu oli hyvä.

Junna oli toinen lapsi ja sai edetä huonommin palveltuna. Kerran oli iltapalapöydässä tarjolla mustikoita. Otin vauvan syliin ja annoin hänelle sulaneita mustikoita yksi kerrallaan sormillani. Sekin oli minusta ihan hyvä aloitus. Aslalle se tosin ei olisi ollut niin sopiva ratkaisu, koska hän oli aktiivinen ja halusi tehdä asioita itse. Hän siis olisi sohinut mustikoita sinne tänne. Aloillaan töröttävälle Junnalle taas oli suuri ilo vain se, että sai ruokaa suuhun.

Lötkö ei istu

Molempien kohdalla ensimmäiset pari viikkoa olivat hankalat siksi, että lapset olivat vielä sen verran lötköjä, etten halunnut laittaa heitä syöttötuoliin. Junna ruokaili ensiviikot lähinnä sylissä. Asla laitettiin lyhyiksi toveiksi syöttötuoliinkin, vaikka ihan suosituksia hän ei siltä osin täyttänytkään.

Useinhan soseiden syöttäminen aloitetaan sitterissä. Sormiruokailupiireissä sitä kritisoidaan siksi, että selälleen kallistunut syöntiasento on luonnoton. Jos kuitenkin käyttää esimerkiksi porkkanaratkaisuani tai maissinaksuja, voi minusta sormiruokailunkin aloittaa sitterissä. Silloin ruoka on verrattavissa siihen, että lapsi imeskelisi helistintä. Olennaista siis on välttää tukehtumisvaara.

Perheen yhteisen ajan puutetta ei huomaakaan

Olen taas lukenut vanhaa KaksPlussaa.

Lapset saavat entistä vähemmän vuorovaikutusta ihmisiltä, jotka rakastavat heitä.
- Kyse ei ole vain lasten kanssa olemiseen jäävästä ajasta, vaan myös siitä, miten rasittuneita ollaan työpäivän jälkeen, jaksetaanko enää jutella ja jankuttaa lasten kanssa. Jos voimat ovat lopussa, mennään siitä, mistä aita on matalin, mikä on hyvin ymmärrettävää. --- On huolestuttavaa, jos vanhemmuudesta menee ilo ja yritetään vai kestää tämä päivä loppuun.
(MLL:n pääsihteerin Mirjam Kallandin haastettelu, KaksPlus 7 - 8 / 2008)

Olin kotiäiti liki kolme vuotta yhtä kyytiä. Välillä tosin tein pieniä töitä tai työntapaisia juttuja. Menin töihin, kun Asla oli vähän päälle kolmevuotias ja Junna hieman alle vuoden ikäinen. Aluksi meillä oli muutaman kuukauden ajan koti-isä ja sitten olimme muutaman kuukauden ajan tavallinen työssäkäyvien vanhempien lapsiperhe.

Ennen lasten hoitoonmenoa murehdin paria asiaa. Ensinnäkin mietin, että on sääli on raijata pikku Junnaa aamulla hoitoon ja iltapäivällä takaisin. Toisekseen huolehdin, että perheen yhteinen aika jää kovin vähäiseksi, kun hoitopäivien myötä lasten nukkumaanmenoaikakin aikaistuu. Siitä, miten lapset pärjäisivät hoidossa, minulla ei ollut pienintäkään huolta.

Perheen yhteistä aikaa meillä oli iltaisin pari tuntia. Olin aivan ällistynyt siitä, miltä se tuntui. Arjessa ei huomannut sitä, että vanhempi-lapsi-aika oli supistunut yli kahdestatoista tunnista pariin - kolmeen tuntiin. Taitaa olla hyvä merkki siitä, miten sopeutuvaisia ihmiset ovat. Minulle kai riitti, että oli tekemistä aamusta iltaan. Jos halusi nähdä, lapsista kyllä huomasi heidän ikävänsä. Jos sitä ei olisi halunnut tai osannut nähdä, se olisi voinut jäädä huomaamatta.

Töitten loputtua jäin kotiin. Lapset olivat siitä hyvin iloisia. Asla osasi kertoakin sen. Kolmevuotias ymmärsi, että äidin ja isän kanssa jäi moni tekeminen tekemättä, kun päivät oltiin hoidossa.

Arkeen hukkuu, unhoittuu

On paitsi hämmästyttävää myös kauhistuttavaa, miten yhteisen perheajan puuttuminen hukkui arkeen. Edes minä, joka olin ollut vuosia kotona, en huomannut, miten vähän aikaa olin lasteni kanssa. Ymmärrän nyt niitä, joiden mielestä on ihan ok, että lapsella on hoitaja puoli kahdekstasta puoli viiteen. Jos sellaista arkea on eletty koko ajan, siihen on sopeuduttu.

Ei kuitenkaan voi olla niin, että on aivan sama, kymmenen tuontia päivässä sinne tai tänne. Jossain sen on pakko näkyä. Luultavasti se näkyy tulevaisuudessa. Näkyykö se lapsen kouluaikaisena tottelemattomuutena, murrosikäisen yksinäisyytenä vai voimattomuutta aikuisen minän kanssa? Ehkä se ei näy päälle päin, mutta aikuiseksi kasvaneen lapsen sisällä se voi tuntua. Toisaalta varmasti on niitäkin vanhempia, jotka osaavat viettää oikeanlaista laatuaikaa lasten kanssa, vaikka yhteiset tunnit ovat vähissä.

Suosittelen kaikille arjen muutosta. Suosittelen, kunhan sitä muistetaan miettiä. Muuten se hukkuu arkeen.

Kansanterveystyötä perheisiin

Olen ollut muutamia kertoja kunnallisvaaliehdokkaana, ja sen myötä on pitänyt miettiä, mistä hyvinvointi lähtee. Vastaukseni on, että perheestä.


Parhaiten ja tehokkaimmin ihmisen hyvinvointi lähtee kasvamaan lapsuuden perheessä. Ja sama toisin päin: sieltä se myös lähtee parhaiten pois. Onneton lapsuus on iso reikä jälkikäteen paikattavaksi.

Koko Suomi töihin*

Minusta koko Suomen pitäisi huolehtia, että perheissä olisi asiat hyvin. Perheitä ei pidä palvella ja paapoa, mutta perheiden pitää saada tuntea, että tarvittaessa on jotain, mihin nojata.

Perheen pitäisi saada elää perheenä. Se on kuitenkin vaikeaa, jos pienet lapset on laitettava hoitoon siksi, että vanhempien pitää mennä töihin tai opiskelemaan. Vanhemmilla on todella haastava tehtävä luoda lämmin mutta kurin sisältävä suhde lapsiinsa, jos yhteinen aika on vain olemista.

Entisaikaan vetoaminen on ällöttävää, mutta sanonpa nyt kuitenkin, että silloin, kun lapset piti ottaa mukaan pyykille jokirantaan, oli kerta kaikkisen pakko pitää heille kuri, etteivät he huku. Sellaisessa tilanteessa on vähän eri asia luoda auktoriteettisuhdetta kuin siinä, että pikku Asla pitäisi saada hampaidenpesulle. Jokirantapyykkärille ympäristö auttaa asettamaan rajoja ja sääntöjä. Tällaisessa kaupunkilaiskodissa ne pitää keksiä.

Siksi vanhemmuus ei ole helppoa nykyään. Vaikka se on maailman luonnollisin asia ja lapsia on kasvatettu kautta aikain ja plaa, plaa, plaa, plaa.

Itä-Suomi-projektista eteenpäin

Viimeisen vuoden aikana uutisista, tai pikemminkin poliisitiedotteista, on tullut selväksi sekin, että pahoinvointikin lähtee perheistä. Yksi surullisimmista uutisista koski isoisää, joka jättäytyi junan alle 2-vuotiaan lapsenlapsensa kanssa. Se tuntui koskettavan lukijoita aivan erityisesti. Luulen, että jotenkin vanhemman tekemä surmatyö on ymmärrettävämpi kuin isovanhemman.

Varsinkin poliitikot tuntuvat olevan kuin öö aapisen laidassa, kun heiltä kysytään, mitä pitäisi tehdä. Tässäpä yksi hyvä vinkki, joka tulee Väestöliiton pari- ja perheterapeutilta, psykologi Keijo Markovalta:

"Kansanterveyslaitoksen pitäisi keskittyä parisuhdetutkimukseen. Parisuhteiden toimiminen on kansanterveydellisesti yhtä tärkeä asia kuin sydän- ja verisuonitautien ehkäisy."

Minusta Markovalla on hyvä pointti. Sydän- ja verisuonitautien selätys Itä-Suomessa oli tehokas projekti, vaikka siinäkin aihe oli vaikea, kun muutettavana oli jokaisen ihmisen omat elämäntavat. Siinäkin hoidettiin yksittäisten ihmisten terveyttä. Jos siinä onnistuttiin, miksei toisenlainenkin kansanterveystyö voisi onnistua.

 ---
*) Pahoittelen kliseistä ja vaalimainosmaista otsikkoa.

Tylsyys kasvattaa luovutta

Läsnäoleva vanhemmuus on sisäistetty nykyisin hyvin, mutta vapaan leikin merkitystä ei oikein ymmärretä. Nekin, jotka tukevat vapaata leikkiä, pakkaavat puhumaan vähintään virkkeisen ympäristön järjestämisestä - oli se sitten lastenhuoneessa tai perhekerhossa.

Jossain on sanottu, että aikuiset pelkäävät lasten tyhjiä hetkiä. Minä en ole tuntenut niin. Tosin varmaan pelkäisin, jos tyhjät hetket saisivat lapseni armottoman villiksi.

Minusta oli hienoa, kun Asla alle vuoden ikäisenä oppi työllistämään itsensä. Puhuin silloin yhden äitikollegan kanssa pitkiä puheluita. Yritin samalla leikkiä Aslan kanssa, mutta väkisinkinhän puhelu vei mennessään. Huomasin, että viitisen minuuttia lahkeessa kärkyttyään vauva lähtee puuhailmaan omiaan. Joissakin tilanteissa se on huono hylkäämisen kokemus, toisissa taas hyvä rohkaisu yksin pärjäämiselle.

Omaehtoisen leikin puolesta puhuessani korostan sitä, että läpi lapsuuden pitäisi pystyä onnistua säilyttämään paitsi leikkimisen taito myös leikin aloittamisen taito. Varsin useinhan vanhemmat ottavat itselleen leikin aloittajan roolin. He siis antavat lapselleen jonkun virikkeen, vaikka nimeävät sohvan laivaksi. Tarkoitus voi olla hyvä; omaehtoiseen ja vapaaseen leikkiin kannustaminen. Huomaamatta voi kuitenkin tappaa lapsen kyvyn keksiä itse itselleen tekemistä.

Tästäkin on tehty projekti

Suomessa ollaan niin hukassa vapaan leikin kanssa, että sitä varten on jo (ollut?) oma hanke. Playin' Story -hankkeen sivuilla kerrotaan muun muassa päiväkodista, joka on perustanut projektin omaehtoisen leikin kehittämistä varten. Irvailustani huolimatta se on tietenkin hyvä juttu, että vapaalle leikille saadaan tilaa edes projektin kautta.

Playin' Storyssa vahvasti mukana olevaa Maija Hintikkaa oli haastateltu taannoin KaksPlussassa (12/2010). Siinä tulee tärkein aika selväksi:

Tylsistymisen hetket ovat kullanarvoisia. Tyhjien hetkien aikana syntyy luovuutta ja lapsella on aikaa ajatella ja kuvitella.

Sitruksia kasvattamassa

Tämä blogihan on nimetty olohuoneessamme kasvavan appelsiinipuun mukaan.

Yle tietää kertoa, että sitruspuun kotikasvatus kannattaa täällä Pohjolassakin. Kainuulaispariskunta on saanut jopa maistaa kotoisen greippipuunsa satoa.

Meidän appelsiinipuumme näyttää siltä, että satoa pitää odotella vielä aika pitkään.

Kun vauva syntyy kiireeseen

Moni suomalaisvauva syntyy vielä kiireeseen. Napanuora katkaistaan heti ja nyytti kiikutetaan hopusti pesulle, punnitukseen ja pukemaan.

Suurimmissa synnytyssairaaloissa vastasyntyneen ja äidin kiireetön rinnallahalailuhetki taitaa olla jo aivan arkea. Siksipä unohtuukin, että joillakin synnytyslaitoksilla äkkihoitokulttuuri on yhä voimissaan.

Toivelistan kanssa

Menin toiseen synnytykseeni toivelistan kanssa. - Siis juuri sellaisen listan, mistä on tullut niiiin muoti-ilmiö, että jopa hyvät ja lämminsydämiset kätilöt ovat niitä kritisoineet. Moitteisiin onkin syytä, sillä toiveet eivät aina ole realistisia. Niin on käynyt, koska sairaalat ja virallinen terveydenhuolto eivät ole tarpeeksi hyvin vastanneet synnyttäjien piirissä nousseeseen luomuihanteiseen vastakulttuuriin.

Omassa toivelistassani luki muun muassa, että napanuoran katkaisussa ei tarvitsisi kiirehtiä. Muutoin kätilö ei listastani juuri mitään lausunut, mutta tuota asiaa hän kävi erikseen kysymässä. Tapana kuulemma oli katkaista napanuora heti, ja ottaa siitä verinäyte. Hän selitti, että se on lääkärin ohje, mutta sitä ei ole pakko noudattaa.

Olin luullut, että napanuoran katkaisuajankohta on yksi aktivistiäitien vakiopuheenaiheita ja että kätilökin tietäisi sen. Hän vaikutti kuitenkin kummastuneelta. Että joku toivoo tuollaistakin.

Tutkimusuutinen

Viime vuoden lopussa julkaistiin tutkimus, jossa todettiin, että napanuoran katkaisussa ei kannata kiirehtiä, sillä odottelu lisää vauvan veren rauta-arvoja.

Itse olin lukenut aktiivista synnytystä koskevista lappusistani, että napanuoran kannattaa antaa sykkiä loppuun, jotta vauva saa istukasta kaiken hyödyn loppuun saakka. Pikaiselle katkaisulle en löytänyt muita perusteita kuin kätilön mainitseman tutkimuksen ja sen, että "se on sellainen tapa". Siksi minusta oli oikeutettua toivoa, että vauva saisi nauttia napanuorastaan hetken.

Miten sitten kävi? Junna, kuten Aslakin, oli potkiskellut vatsassa ahkerasti, mutta kuperkeikkoja en ollut koskaan tuntenut. Sen sijaan tunsin, miten he kasvoivat vatsassa siihen asentoon, mistä sitten synnytyksessä ponkaisivat matkaan. Luulen, että syy oli lyhyt napanuora. Molemmat olivat kiinni niin lyhyessä piuhassa, että hyvä kun pääsivät ulos.

Toivelistaani perehtynyt kätilö kysyi Junna käsissään, että mitäs nyt tehdään. Käskin katkaisemaan napanuoran, kun tilanne kuulosti niin hankalalta. Varmasti kätilö kyllä olisi joutanut pitää vauvaa siinä käsillään sen aikaa, kun napanuora sykkii. Annoin asian kuitenkin olla, sillä hän oli minusta jo hyvästi venyttänyt omien tottumustensa rajoja

Olin kiitollinen, että kätilö yritti vastata toiveisiini parhaansa mukaan, vaikkei ehkä varsinaisesti ymmärtänytkään ajatuksiani. Vaikka oman vauvani napanuora katkaistiin vanhaan tyyliin, minusta oli tärkeää sekin, että tulipahan tuollainenkin toive sanottua julki.

Karppausta

Talven aikana oli kauhea kohu lasten karppauttamisesta. Iik, meidänkin lapset karppaavat. Ainakin vähän. Ainakin toivoakseni, sillä en jaksa pitää lukua heidän syömisistään.

Aloitin liikojen hiilihydraattien väistelyn kymmenisen vuotta sitten. Sitä edelsikin aika, jolloin elin pelkillä hiilihydraateilla, koska välttelin rasvaa.

Täällä Suomen oloissa hiilihydraattien karttaminen vaatii ahkeruutta, sillä kansallisruokavaliomme on pottua, viljaa ja maitoa. Olenkin ollut hommassa välillä laiskempi ja välillä ahkerampi. Minusta olennaista on ollut se, että hiljoskellen mietin, millainen olisi ihanneruokavalio. Astelen sitä kohti sitä mukaa, kun jalka nousee.

Monipuolisempaa ruokaa

Karppauskeskustelu on ollut ällöttävää rasvataistelua. Sellaista soopaa tulee, kun toimittajat pitävät ykköstaitonaan asioiden esittämistä kansantajuisesti. Siis yksinkertaisesti. Eli mustavalkoisesti... ei kun sinne astihan ammattitaitopäättelyketju ei kannakaan.

En tiedä, onko olemassa jotain alkuperäistä karppausliikettä, mutta uskoakseni pohjimmiltaan kyse ei ole rasvakiistasta. Ainakin meillä karppauspyrkimys tarkoittaa sitä, että ainaisen voileivän sijaan syötäisiin vaikka hedelmiä ja marjoja. Pastan sijasta taas käytetään esimerkiksi punajuuria ja porkkanoita. Siis sellaisia ruokia, joissa on luonnostaan vähän hiilihydraatteja.

Vasta uutisoitiin, että Välimeren ruokavalio vähentää sydänkohtauksia. Järkeenkäypää. Ihan sama, onko ruokavalio sitten välimeriläisten vai okinawalaisten, idea on minusta se, että syödään paljon kasviksia ja jalostamatonta ruokaa. Länsimainen karppausinto on ihan buuhaata, jos se ymmärretään vain eläinperäiseksi.

Tutkijat viestintäonnettomuudessa

En ymmärrä, miksi suomalaiset ravitsemusasiantuntijat, esimerkiksi Ursula Schwab ja Matti Uusitupa ovat leimanneet karppauksen rajoitetuksi ruokavalioksi ja tuominneet sen lasten osalta. Miksi he eivät hyödynnä ruokakeskustelun julkisuutta ja valista meitä tiedoillaan karppauksesta? Heillä on varmasti tietoa tutkimuksista - kertoisivat niistä reilusti, jotta ihmiset saisivat itse ajatella. Nyt heidän kommenttinsa kuulostavat siltä, että karppaus on niin tyhmää, ettei siitä kannata edes puhua.

Uskon yliopistotason ihmisten - siis Schwabin ja Uusituvan - muistavan, että kansalaisia kehotetaan ja opetetaan kyseenalaistamaan asioita ja ajattelemaan itse. Ei silloin vastaukseksi riitä, että professori Uusitupa sanoo, että "ei näin".

Tasapainoista

Tykkään voista, ja sen kanssa minulla onkin ongelmia. Tasapainoinen ruokavalio voisi olla sellainen, että jos syön maidosta erotettua rasvaa, minun pitäisi syödä saman verran sitä jäljelle jäävää maitoa. Tai jos söisin naudan paistia, pitäisi syödä yhtä lailla myös muita ruhon osia.

Tasapainoteoriani on aikainen karvalakkimalli, mutta kuvaa sitä, mihin suuntaan pitäisi ajatella. Viime vuosina myllyyn on pukannut mukaan myös ajatus siitä, onko toisen nisäkkään jälkeläisille tarkoitettu maito ylipäätään sopivaa ihmisruokaa.

Karppauspuheenvuoroissa vilja nähdään usein pahaksi. Se on tiivistä ruokaa, varsinkin jauhoiksi käsiteltynä. Pahaksi en sitä silti saata sanoa, sillä on aivan selvää, miten maanviljelystaito on ollut ihmiskunnalle menestykseksi. Ihan samalla lailla ne, joilla on ollut rasvaa, ovat muinoin voineet hyvin.

Keinotekoista

Eräässä nettikeskustelussa kritisoitiin menestysleipä Karppista siitä, että siinä on käytetty epäluonnollisen paljon vehnägluteenia. Se on siis yksi vehnänosanen, jota saadaan, kun kaikki paha pestään ensin pois.

Vehnägluteeni on muuten yleinen lisäainekin. Joidenkin luulojen mukaan sen ylenpalttinen lisäainekäyttö on lisännyt keliakiaa. Samalla tavoin väitetään, että kun geenimuunneltu soija tuli markkinoille, maailman soija-allergiat moninkertaistuivat. En ole jahdannut väitteiden todenperäisyyttä, mutta sopivat minun järkeeni.

Presidenttikin laittoi kalsarit

Lehdessä oli kerran hauska uutinen. Etelä-Korean presidentti kertoi, että on alkanut käyttää lämpöalusvaatteita, jotta voisi pitää toimistossaan alhaisempaa lämpötilaa. Halusi kuulemma olla esimerkkinä kansalaisilleen.

Elämää meillä.

Ihan hyvin täällä viileämmässäkin kodissa on talven tarjennut, kun on pitänyt tarpeeksi vaatetta. Olen muuten meidän perheen viluisin. En ymmärrä tuota miestä, joka saunan jälkeen kuljeskelee ilman paitaa. Saati lapsia, jotka heittävät saunatakit ja pyyhkeet pois heti olohuoneeseen rantauduttuaan.

Typerät vinkit

Isä sanoi kerran kyllästyneensä lämpötilanlaskuvinkkeihin. "Mieluummin suljen kännykän kuin värjöttelen kylmässä", hän puuskahti. Samoihin vinkkeihin olen minäkin kyllästynyt, koska meillä ei enää kestä laskea lämpötilaa. Jo nyt mies on huolissaan talon rakenteista ja kylmänkosteista sisäkeleistä. Toisekseen vinkit ovat typeriä siksi, että monissa asunnoissa ei voi laskea lämpötilaa, koska niissä ei ole huoneistokohtaisia termostaatteja.

Minusta pitäisi olla ihan päivänselvää kaikille, että talvella ei tarvitse olla t-paitakelit edes olohuoneessa. - Paitsi silloin, kun on pakkasten kunniaksi lämmitetty leivinuunia. Silloin saa nauttia lämmöstä, jos sitä niin riittää.

Taas surkuttelua

Afrikan sarven nälänhätä on puhutellut minua aivan valtavasti. Olen pakottanut itseni miettimään, että lehtikuvien nälkäiset lapset voisivat olla omiani. Siinä olisi voipunut Asla ja elämästään taisteleva Junna. Ei sellaista ajatusta oikein kestä.

Sitten on edessä vaikea kysymys: Mitä tehdä? - Antaa rahaa. Mutta se ei ole minusta reilua, sillä antaisin kuitenkin vain liiastani. Silläkin tosin voitaisiin hankkia ruokaa, joka poistaa nälän. Mutta miten sitten saisin Somalian valtion hallinnon siihen tilaan, että se pitäisi huolta kansalaisistaan?

Hätäapubisnes

Avustustoiminta on nykään isoa liiketotimintaa. Avustuskohteet voivat kilpailuttaa järjestöjä, jotta ne pääsisivät avustamaan. Minä luotan suuriin kansainvälisiin avustusjärjestöihin. Ei siksi, että ne olisivat ainoita luotettavia avustajia, vaan siksi, että pienten järjestöjen lisäytyminen muuttaa avustustoiminnan rakennetta valtavasti. Toisaalta minua ärsyttää vallan suunnattomasti se, miten paljon Punainen risti, Unicef tai Kirkon ulkomaanapu mainostavat toimintaansa. Siihen menee hulluna rahaa.

Ehkä minun hommani ei olekaan korjata, vaan muuttaa. Jospa en miettisikään lahjoitussummia, vaan sitä, miten voisin päivittäin toimia niin, että kenenkään ei tarvitsisi kärsiä. Se on vaikeaa, mutta onpahan jotain, mistä itsensä kanssa kilvoitella.

Parempaa kohti voi mennä ostamalla reilun kaupan kahvia, mutta ei sekään ole mikään hyvin opastettu oikotie. Mietittäväksi jää vielä, mistä tulee kahvipaketin alumiini. Entä väriaineet? Tai paketin sulkemiseen käytetty liima? Mitä polttoainetta käytti se laiva, jonka kanssa kahvirahtisopimus on tehty? Kuljettaako se siinä samalla sotatarvikkeita?

Viimeinkin unitutkimusta Suomessa

Tampereella aloitellaan tutkimusta siitä, kannattaisiko neuvolassa antaa uniohjantaa. Jos tutkimus antaa aihetta, neuvolat saavat uniohjantaohjeistuksen.

Tutkimusta tekevää lastenneurologi Outi Saarenpää-Heikkilää siteerattiin Alma Median lehtien haastattelussa viime vuonna näin:

Aiemmin ajateltiin, että vastasyntynyt on kaoottinen olento, jolta ei voi odottaa yhtään mitään. Nyt pohditaan, voisiko vastasyntynyttäkin jollain hienovaraisella tavalla ohjata ja estää näin uniongelmia.

En tiedä, kuinka paljon asiaa on tutkittu, mutta neuvoloista on yleisesti viestitetty, että uniongelmat ovat nykyajan ongelma. Olen myös kuullut, että heikommin kehittyneissä maissa lasten itkuisuus on vähäisempää kuin esimerkiksi meillä Suomessa. En tietenkään tarkoita sitä, että nääntynyt lapsi ei jaksa enää itkeä, vaan tilanteita, joissa lapsella ei ole perustarpeidensa osalta hätää.

Huumaavat häiriömme

Uskoisin, että uniohjaus on erittäin tarpeellista. Elinympäristömme on vauvalle varsin raskas, sillä äiti pääsee helposti kauas ja vauvan voi turvallisesti jättää yksikseen pitkäksikin aikaa. Siellä, missä asutaan ahtaammin kuin meillä ja missä ei ole nykyaikaisia lastenhoitovälineitä, vauvaa on pidettävä paljon enemmän lähellä. Onneksi tämä on varsin hyvin jo ymmärretty länsimaissakin. Kantoliinat sun muuthan ovat hyvin suosittuja nykyisin.

Olen miettinyt, että saattaa olla myös vauvoja, jotka nukkuisivat itsekseen hyvin pitkiäkin aikoja, mutta herkät itkuhälyttimet opettavat heidät häiriötavoille. Jotkut vauvathan ääntelevät unissaan varsin kovasti, mikä sitten saatetaan tulkita hoivantarpeeksi. Yksi kaveriäiti sanoikin, ettei aluksi käsittänyt, miten kovaäänisesti vauva voi nukkua. Meidän Junna-vauvammekin iltayön unia kuunteli moni hartiat jännittyneinä - "nyt se kyllä kohta herää".

Elektronisten laitteiden tiedetään häiritsevän ainakin aikuisen unta - miksei vauvankin. Lisäksi vauvan ja lasten luontaista vuorokausirytmiä voi olla hankala tukea nykyaikana. Sähkölamput auttavat meitä ahkeroimaan myöhäiseen iltaan asti, joten päivän päättävä pimeä ei pääse vähentämään aistiärsykkeiden määrää ja auttamaan kehoa rauhoittumaan.

Ympäristönsuojelu on lähimmäisenrakkautta

Meillä oli yläasteella biologian opettaja, jota pidin hyvin viisaana ja ympäristöään ajattelevana ihmisenä. Hän oli kristitty, ja ihmetteli, miten kristityt eivät ymmärrä ympäristönsuojelua velvollisuudekseen.

Opettajamme myötä olen miettinyt samaa kuin hän. Viime kesänä oli viimein mukava lukea juttuakin tuosta aiheesta. Kotimaahan (14.7.2011) haastateltu Tuomo Kantele puheli näin:

Ekologisuus on yksinkertaisesti lähimmäisenrakkauden kysymys. Kaikki tekomme vaikuttavat ympäristöön ja muihin.

Muistan, kun rippikoulussa haastoimme opettajaamme ympäristöasioissa. Olimme joukko murrosikäisiä mustavalkoisesti ajattelevia ympäristöherätyksen kokeneita. Opettaja ei onnistunut vakuuttamaan minua siitä, että formulat on ihan okei. Hän perusteli näkemystään muun muassa sillä, että formulaurheilu on muun muassa ajanut kehittämään kestävämpiä ja ympäristöystävällisempiä renkaita autoihin.

Samalla onni karkaa meiltäkin

Mainitsemassani Kotimaan jutussa on haastateltu myös teologipariskunta Veikko ja Irja Aro-Heinilää:

...että jokainen kysyisi itseltään, mistä voisin luopua, jotta lisäisin toisten hyvää ja riistäisin vähemmän muita tai luontoa.

Minä olen usein katsonut lapsiani ja miettinyt, että entä jos lehtikuvassa ollut nälkiintynyt somalialaislapsi olisi jompikumpi heistä. Miten kovasti toivoisin, että Länsimainen Minä antaisi meille jotain, koska hänellä on kaikkea tarpeeksi pysyäkseen terveenä. Hänellä on myös vapaa-aikaa, jota hän voisi käyttää muiden auttamiseen.

Irja Aro-Heinilän kerrotaan pohtivan suomalaisten nuorten toivottomuutta - vaikka heillä on kaikkea:

Jospa kaikkea onkin liikaa ja asioiden pitäisi tulla hitaammin ja itse tekemällä. Olisi enemmän, mistä unelmoida.

Minusta asioita ei pidä aina ratkaista heti. On tervettä saada tavoitella. Vauva-Aslalle olisin voinut opettaa, mitkä palikat sopivat palikkalaatikon erimuotoisiin reikiin. Sillä tavalla hän olisi oppinut sen taidon jopa kuukausia aikaisemmin. Mutta lopulta hän oppi itse. Tuollaisia arkivalintoja teen lasten kanssa päivittäin. Kärsivällisyyttä ne kysyvät, mutta sitä haluankin elämäni henkivän.

Rukoile siellä, politikoi täällä

Miksi yhteiskunnassa pitäisi pitää eri instanssit täysin erillään. Onko pakko olla paikkoja, joissa vain rukoillaan, paikkoja, joissa politikoidaan, paikkoja joissa lainataan kirja? Eikö ihminen voisi olla eri persoonana eri puolilla läsnä yhdessä tilassa? - toimittaja Johanna Korhonen Kirjasto-lehdessä 2/11

Poimin tuon lainauksen toisesta lehdestä, joten en tiedä, mitä muuta jutussa kirjoitettiin. Luulen, että Korhoselta on kysytty, mitä kaikkea kirjastossa voi tehdä.

Vimma lokeroida ihmisiä on mennyt niin pitkälle, että ihmisten on välillä vaikea löytää paikkaansa. Se, että politiikkaa ei saa tehdä jossain, on hölmöä. Kaikki, jotka haluavat vaikuttaa yhteiskuntaan, tekevät politiikkaa. Perinteinen puoluepolitiikka ja siihen liittyvät vallankäyttöperinteet ovat asia erikseen.

Suomen politiikka on kriisissä. Meillä on ns. vanha poliitikkosukupolvi, joka on tottunut harrastamaan politiikkaa, jossa näytellään riitaisia, mutta oikeasti jaetaan valtaa porukan kesken.

Nuorempi polvi taas näkee yhteiskunnallisen vaikuttamisen laajemmin. He tavallaan elävät samaa vaihetta kuin silloin, kun nykyiset suurpuolueet syntyivät. Itsenäistymisen alussahan nykyisten puolueiden edeltäjät toimivat parantaakseen yhteiskuntaa.

Perussuomalaiset ja ruotsalainen Piraattipuolue ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten vanhakantainen puheissamme oleva poliittinen luokittelu on. Tarkoitan sitä, ollaanko oikealla, vasemmalla vai keskellä. Tavallaan jo Vihreät ovat jo pitkään rikkoneet tuota kaavaa, mutta heidät on kuitenkin ollut helppo sijoittaa vasemmalle.

Viimein kai alkaa löytyä ymmärrystä sille, että ihminen voi olla poliittisesti aktiivinen, vaikkei kaivakaan itselle pysyvää poteroa sen enempää oikealle kuin vasemmallekaan.

Miksi menisin kirkkoon?

Silloin tällöin on villi huomata, että joku ajattelee samaa kuin minä itse.

Keväällä tulin surulliseksi miettiessäni, miksi en juuri koskaan käy kirkossa. Totesin, että minulla on kaikki asiat niin hyvin, etten kaipaa hengellistä yhteyttä. Mukamas. Oliko se Laestadius, joka sanoi, että jos omatuntosi sanoo, ettet ole tehnyt mitään väärää, voit olla varma, että se on nukkumassa.

Kotimaassa oli elokuussa Kongon piispan haastettelu:

Suomessa elämän ydintä haetaan sen sijaan jokapäiväisestä työstä, ja se voi johtaa harhaan. ... Piispa kertoo yllättyneensä kuullessaan, että suomalaiset eivät enää halua käydä kirkossa.

On aika vaikea pysyä hengellisessä kuosissa ilman seurakuntayhteyttä. Eipä olisi monelle kristitylle pahaksi, jos joitakin Raamatun käskyjä noudatettaisiin ihan kyseenalaistamatta: osallistuisi seurakunnan toimintaan ja pyhittäisi lepopäivän.

Lepoon määrätty

Eilen luin Meidän Perheestä masentuneen isän haastattelua. Hänet oli kai ajanut masennukseen liian kiivas elämä: perheen perustaminen, talon laittaminen ja firman pyörittäminen. Joku toinen varmasti kestäisi saman rasituksen masentumatta, mutta hän oli ollut jo vuosikausia aloitekyvytön.

Viimeiset kolme vuotta mies on lähinnä levännyt. Lapset kasvavat siinä sivussa. Sitä, mitä kaikkea hänen masennuksensa takana on, en tiedä. Moni masennustauti kuitenkin varmasti jäisi puhkeamatta, jos ihminen uskoisi, että välillä on levättävä, vaikka siltä ei tuntuisikaan.

Päiväkoti kerhona

Kolmen vuoden ikä näyttää olevan luonnollinen murroskohta lastenhoidossa. Yksi jos toinen kotiäiti alkaa yhtäkkiä kiinnostua päivähoitopaikoista.

Kaveripiirissäni pienet lapset hoidetaan lähes järkiään kotona, mutta noin puolet tuttavaperheistäni on käyttänyt isommille lapsille subjektiivista päivähoito-oikeutta. Lapset ovat siis olleet hoidossa, vaikka vanhempi on ollut kotona.

Kerhot seurakunnan vastuulla

Kolmevuotiaina (useimmat) lapset tosiaankin alkavat kaivata leikkiseuraa. Tällaisissa pienissä nykyajan perheissä sellaista on hankala tarjota. Kun Asla täytti kolme, kiikutin hänet seurakunnan päiväkerhoon. Kolme vuotta on sinne alaikäraja, mutta meidän Aslamme olisi minusta voinut viedä sinne jo aiemmin. Aivan varmasti olisi siellä viihtynyt.

Juttelin vasta-aikoihin erään lastenohjaajan kanssa. Hänen mukaansa ainakin täällä Rovaniemellä päiväkerhoihin on tunkua. Pari vuotta sitten kuulin puhuttavan, että kerhoihin olisi aiempaa vähemmän tulijoita, kun taas tenavaparkeissa eli avoimessa tilapäishoidossa olisi ryysis. Ehkä riitaisasti käyttöön otettu kotihoidon kuntalisä on vaikuttanut siten, että lapsia hoidetaan aiempaa enemmän kotona.

Minusta kuntien, kaupunkien ja vaikka yhdistystestinkin, esimerkiksi MLL:n, pitäisi tarjota enemmän kerhoja - tai mitä tahansa muuta muutaman tunnin hoitoa. Käsittääkseni koko maassa pikkulasten kerhotoiminta on lähinnä seurakuntien vastuulla.

Oulussa asuva kotiäitikaverini laittoi lapsensa päiväkodin taaperokerhoon kaksivuotiaana. Minusta se kuulosti aivan loistavalta palvelulta. Kerhovalituksen lomassa on tosin syytä muistaa sellainen hyvä asia, että avoimia perhekerhoja on hyvin tarjolla koko maassa.

Jostain on kerho keksittävä

Minusta subjektiivinen päivähoito-oikeus tulisi poistaa, ja sen sijaan pitäisi tarjota kevytrakenteisimpia hoito- ja perhepalveluita. Subjektiivinen eli henkilökohtainen päivähoito-oikeus on mukava ja hyvä palvelu, mutta kaikkiin palveluihin eivät vain yhteiskunnan rahat riitä.

Niille, joille subjektiivinen päivähoito-oikeus on oikeasti tarpeen, pitää löytää muu vaihtoehto. Tarkoitan jotain sellaista kuten päiväkerho tai oikeus päivähoitopaikkaan sosiaalisten tai terveydellisten syiden vuoksi.

Näen subjektiivisessa päivähoidossa kahdenlaista väärinkäyttöä. Jotkut vanhemmat suorastaan laistavat lastenhoidosta sen myötä. Toisille päivähoito taas toimii päiväkerhona.

Päivähoidossa osapäivähoitolaiset ja vaihtelevat hoitoajat tuottavat hankaluuksia. Vaihtelevat rytmit stressaannuttavat lapsia ja hoitajia. Eriaikaisuus on nykyaikaa, eikä sitä voi poistaa, mutta kaikenlaiset turhat lisästressin aiheuttajat voisi heittää menemään.

Minusta olisi kokeilemisen arvoista myös se, että perustetaan päiväkodin oheen kerhoryhmä, joka olisi hallinnollisesti kevyempi ja sekä päiväkodille että perheelle halvempi ratkaisu kuin oikea päivähoitopaikka. Joillekin ei taas ole väliä sillä, että kerhomainen päiväkotipaikka on kallis. Siksi kysyntää voisi olla ihan yksityisille kerhoillekin.

Kuntalisäkin on lisäkivaa

Rovaniemeläisenä nautin myös sellaisesta ylimääräisestä palvelusta kuin kotihoidon kuntalisä. Se on mukava raha saada, mutta vastuullisena kansalaisena olen sitä mieltä, että se pitäisi maksaa vain hoitolisänä. Hoitolisähän on Kelan kotihoidon tukeen maksama lisäraha, jos perheen tulot ovat pienet. Minusta kunnan ja valtion rahaa pitää käyttää siihen, mihin sitä todella tarvitaan. Ihan samasta syystä voi muuten ihmetellä, miksi lapsilisää maksetaan ihan kaikille, ökyrikkaillekin.