Lainaus Anna Perholta

Onpa ilo taas törmätä ajatukseen, joka on kuin omasta päästäni. Tällä kertaa sen sanoi Anna Perho Me-lehdessä (8/2012).

Idean kirjaansa Anna sai odottaessaan esikoistaan. Hän ihmetteli vanhempien hyysäystä ja ylikorrekstiutta. Neuvolassa vastaukset yksinkertaisiinkin kysymyksiin päätettiin lauseeseen "mutta jokainen tietenkin tuntee oman lapsensa parhaiten". Kaikki on siis sallittua eikä mitkään ole kenenkään vika.

Niin totta.

Joskus minullekin olisi voinut laittaa neuvolassa kohteliaasti kampoihin. Sanoa vaikka asiallisesti, että "kyllä minä ymmärrän tuon sinun näkemyksesi, mutta usein on kuitenkin käynyt niin, että..."

Kuuloetäisyydelle

Ongelma ei ratkea sillä, että jälleen kerran kirjoitetaan kirja, jossa sanotaan, että lapsi toimii näin ja vanhemman pitäisi toimia näin. Ja että evolutiivisesti voi nähdä... Ja että kivikaudella...

Monta vuotta vanhempia on vaadittu asettumaan sille tai tuolle puolelle. Osa on lopulta päättänyt olla ei-mitään-mieltä sen vuoksi, että kiihkokiistely ärsyttää.

Nyt pitäisi miettiä, miten "jokainen tuntee oman lapsensa parhaiten". Että mitä se tarkoittaa. Mitkä asiat lapsen luonteessa ovat olennaisia vaikkapa kuivaksioppimisen kannalta?

Entä mikä on olennaista missäkin tilanteessa? Esimerkiksi terveen ponnistelun ja tervee lepäämisen ero riippuu perheen tilanteesta.

Mikä on olennaista vanhemman omissa mieltymyksissä? Toiselle on todellakin tarpeen sanoa, että hanki omia harrastuksia. Toisen perheelle taas olisi tervettä, jos vanhempi oppisi luopumaan jostakin omasta menostaan.

Naapurissa

On tyhmää kasvattaa lasta yksin

Omat vanhemmat eivät riitä lapselle. Lapset ja nuoret tarvitsevat ympösärilleen paljon enemmän vuorovaikutusta ja ihmisiä, jotta he oppisivat sosiaaliset taidot. Meidän pitäisi olla paljon enemmän tekemisissä naapureiden kanssa - ja antaa myös naapurin kasvattaa. Lapset ja nuoret tarvitsevat kokemuksia siitä, miten ihmiset jakavat ja selvittelevät asioita, kannattelevat toisiaan.
(Kriisityön johtajan Olavi Sydänmaalakan haastattelu Kodin Kuvalehdessä 21/2011)

Minusta on mukava katsoa, kun 1-vuotias Junna juttelee naapurin kanssa tontin reunalla. Seuraan tilannetta kauempaa, omilta kotirappusiltamme. Tilanne on turvallinen ja tärkeä.

Mehän ostimme tämän talomme, kun Asla oli 1-vuotias. Naapuritaloissa ei ole pieniä lapsia, mutta muutamien aikuisten kanssa kläpit ovat saaneet olla tekemisissä pienestä pitäen.

Junalippuja ostamassa

Minusta on tärkeää, että lapset luovat omia ihmissuhteita. Vauvoina he kohtaavat ihmisiä vanhempiensa kanssa, ja silloin vanhemman kuuluu olla tilanteessa mukana. Jo 1-vuotiaina olen laittanut heidät asioimaan omia juttujaan itse - niin, että olen itse läsnä ja neuvomassa lasta.

Asla oli 2-vuotias, kun käskin hänen itse mennä pyytämään toivomaansa junalippua konduktööriltä. Ei hän kovin hyvin osannut puhua, mutta kun konnari tarkasti kuunteli, asia tuli ymmärretyksi. Myöhemmin olen joutunut hiljalleen ohjaamaan Aslaa siihen, että kaikkiin aikuisiin ei voi luottaa.

Ajelehtien sinne tänne

Olisi aika pelottava ajatus, että lapsi olisi kiinni minussa. On se aina turvallisempaa, jos on useita "omia aikuisia".

Vauvan kanssa on helppo ajelehtia ja jatkaa tilanteesta toiseen tuttuja kaavoja. Sitten huomaa, että kahden elinvuotensa ajan lapsi on nukkunut joka ikisen yön äitinsä kanssa. Tai että kouluikäinen ei ole koskaan ollut yksin poissa kotoa.

Joskus pinnistelen ja ponnistelen sen eteen, että lapset saisivat hoitaa asioita muidenkin kuin minun kanssani. Olisi pelottavaa, jos olisin joka tilanteessa mukana, sillä en voi mitenkään taata, että olisin aina kyvykäs heitä auttamaan.

Muita aikuisia tarvitaan myös opettamaan erilaisuutta. Esimerkiksi omat ajatukseni ja arvoni  - niin oikeilta kuin ne minusta tuntuvatkin - ovat vain minun kokemuksiani. Vanhemman pitää haastaa itsensä siinä, että lapsi saa kuulla ja kokea muidenkin näkemyksiä.