Nutukastutkimus

Belgialaiset ovat innostuneet tutkimaan nutukkailla kävelyä. Mukavaa, että edes ulkomailla on innostuttu aarteesta, jota Suomessa ei osata arvostaa. Kaikki eivät edes tiedä, että Pohjois-Lapissa karvakengät ovat vielä ihan tavallista arkea.

Minä olen hommannut perheelleni nutukkaita siinä uskossa, että ne ovat terveellisiä. Ensimmäisestä nutukasostoksestani kului liki kymmenen vuotta, ennen kuin pehmeäpohjaisista kengistä tuli muotia. Meilläkin on testattu jo niin Feelmaxit kuin FiveFingersitkin. Viimeisin löytöni oli vauvojen Stonzit.

Olemme saaneet välitettyä nutukasintoa jalkaterapeutillekin. Eräs täkäläisistä kouluttajista on kuulemma etsinyt kumppanikseen nutukkaantekijää. En tiedä, onko löytynyt. Minun nutukasostojani on viime vuosina haitannut se, että harva haluaa tehdä karvakenkiä myyntiin. Ovat niin työläitä, että hyvä jos omalle väelle jaksaa niitä tehdä, on moni sanonut.

Vaikka terveysarvoista ei niin innostuisikaan, moni on huomannut nutukkaiden olevan ylivertaisia pakkasessa ja lumessa. Pitää olla tosi kylmä, että niissä alkaa varpaita palella. Ja kun kengät kiinnittää pauloilla, ei tarvitse huolehtia siitä, että saappaanvarsi loppuisi kinoksessa kesken.

Päteviä ensiaskelkenkiä

Kun Asla oli vauva, mietin kovasti, miten voisin noudattaa suositusta siitä, että kenkiä käytettäisiin mahdollisimman vähän. Talvikenkinä hänellä oli nutukkaat ja kesällä hän käveli paljon paljain jaloin. Ensimmäisenä kenkäkesänään hän käveli jo niin paljon asfaltilla, että oikeitakin kenkiä käytettiin paljon.

Junnalle keksin hankkia kesäkengiksi Polarn O. Pyretin tossut. Nehän on tarkoitettu sisätossuiksi, mutta koska pohja saumauksineen on niin hyvätekoinen, niitä sopi käyttää ulkonakin. Junna oli ensimmäisenä kenkäkesänään alle 1-vuotias, joten hän tarvitsi oikeita kenkiä vähänlaisesti.

Syksyn tultua käytin paljon aikaa välikelin tossujen etsintään. En ollut sellaisista kuullut, mutta Googlen kautta selvisi, että samaa mietti moni muukin äiti. Hakutuloksista päättelin, että Rukalla on ollut joskus kurahanskoja vastaavat kuratossut. Moni Google-haku johti lemmikkieläintarvikkeisiin, ja ehdin jo pohtia, sopisiko isolle koiralle tarkoitetut kuratossut myös lapselle.

Lopulta törmäsin Stonzeihin, jotka myös hankin. Talven päälle sain seurata, että niistä kasvoi varsinainen muoti-ilmiö. Niin muodikas, että Helsingistä tänne Lappiin tullut koti-isätuttava melkein oksensi, kun esittelin hänelle huippulöytöäni. Kaikesta kiihkoäitien merkkivouhotuksesta huolimatta on todettava, että Stonzit ovat loistokeksintö.

Hyvää väsymystä hakemaan

Uni sitä ja uni tätä. Näin nukut paremmin. Ota töissä päiväunet. Paras uni on yhtäjaksoinen.

1990-luvulla naistenlehtien otsikot pullistelivat laihdutusohjeita. Nyt niissä huudetaan parempaa unta. Nukkumisen kaupallistaminen on vasta alkutiellään. Siihenkin kohta päästään. Eilen selailin uusinta Ruskovillan kuvastoa haaveilevimmin hirssiakanatyynyjen ja villatäytepeittojen kohdilla. On siinä tilaa mielikuvamainonnalle.

Viime talvena eräät tutkijat vakuuttivat BBC:n haastattelussa, että ihmisillä on taipumus jakaa unensa kahteen osaan. Suomalaistutkijat taas seisovat tiukasti sen takana, että pitkä, noin kahdeksan tunnin yöuni on paras.

Jaa, mitäpä jos kokeiltasiin sellaista, että liikuttaisiin ja tehtäisiin reipasta työtä päivät. Sitten vielä nähtäisiin kavereita ja kerrottaisiin heille omia kuulumisia ja ajatuksia. Saattaisi tulla uni illalla ihan mukavasti.

Aamuyöllä pihalle leikkimään

Täällä pohjoisessa hienoa yrittää elää myös sen mukaan, että kun talvella on pimeää, silloin nukutaan enemmän. Kesällä taas pärjätään vähemmillä unilla. Ainakaan vielä en tosin kykene moiseen rentouteen.

Joku yliopiston tutkija Lapin yliopiston tuoreessa Kide-lehdessä melkeinpä harmitteli sitä, että hullu vuodenaikaisrytmi on mennyttä. Hän muisteli aikaa, jolloin Lapissa saattoi aamuyöllä nähdä pihalla leikkiviä lapsia. Riippuu kyllä ihan tapauksesta, onko se tervettä vai ei. Ainakin kun ollaan kesäyönä poronvasoja merkitsemässä, se on varmasti ihan sopivaa.

Yksi parhaita uniaikojani oli silloin, kun vietimme kuukauden Alaskassa. Ulkoilimme aamusta iltaan ja teltassa nukutti hyvin. Enpä ole muutenkaan tainnut niin terveeksi ja hyvinvoivaksi tuntea itseäni muulloin elämäni aikana. Onneksi olen sen kokenut, niin en puhu tyhjin suin.

Sormiruokailun alkutaival

Olen mainostanut sormiruokailua kovin vaivattomana. No, myönnän, että alku on vähän kinkkistä. Taitaa olla moni muukin sen hoksannut ja siirtynyt sormipaloihin vasta sitten, kun lapsi osaa kunnolla käyttää sekä käsiään että suutaan.

Koska aloitetaan?

Kiinteisiin ruokiin siirtyminenhän alkaa usein miettimisellä. Koska aloitetaan? Mitä annetaan? Aslan kanssa olin asennoitunut kuuden kuukauden täysimetykseen. En tiennyt, miten vauva kehittyy 4 - 5 kuukauden iässä. Tuntui pitkältä odottaa puolen vuoden täyttymistä, kun lapsi halusi tavoitella ruokia ja osallistui ilmeillään aikuisten ruokailuhetkeen. Sormiruokailuohjeissa korostetaan puolen vuoden ikää istumis- ja nielemisvalmiuksien vuoksi.

Lopulta mies päätti, että nyt keitetään porkkanoita. Poika oli viisi ja puoli kuukautta vanha.

Pikkuveli Junna aloitti kiinteät ruoat lopulta samanikäisenä kuin veljensä. Syy oli erilainen. Kun poika oli viisi kuukautta, tunsin, että elimistöni on lopen uupunut täysimetykseen. Luut lähtivät nakertumaan sisältä päin.

Porkkana suuhun

Valmistautuessani antamaan Aslalle kiinteitä ruokia, lueskelin paljon sormiruokinnasta. Alkuun suositeltiin pehmeitä paloja, joita lapsi voi kielellään soseuttaa. Itse päädyin lopulta sekä Aslan että Junnan kanssa omanlaiseeni ratkaisuun.

Asla aloitti ruokauransa porkkanoilla. Mietin, mitä kaikkea hän leikkiessään tunki suuhunsa. - Miksi ei siis ruokaakin voisi antaa. Otteet eivät olleet vielä kaksiset, joten mitään pientä ei voinut antaa. Keitimme vankkoja porkkanoita niin, että niiden pinta pehmeni. Poika sai siis käteensä lelun, jonka pinnasta saattoi hieman imeskellä ruokaa. Jos lapsella on siinä vaiheessa jo hampaita, ruokaa irtoaa ihan mukavasti raastamalla. Annoimme isoja porkkanoita siksi, että ei olisi vaaraa, että ruoasta katkeaisi kova pala suuhun. Ratkaisu oli hyvä.

Junna oli toinen lapsi ja sai edetä huonommin palveltuna. Kerran oli iltapalapöydässä tarjolla mustikoita. Otin vauvan syliin ja annoin hänelle sulaneita mustikoita yksi kerrallaan sormillani. Sekin oli minusta ihan hyvä aloitus. Aslalle se tosin ei olisi ollut niin sopiva ratkaisu, koska hän oli aktiivinen ja halusi tehdä asioita itse. Hän siis olisi sohinut mustikoita sinne tänne. Aloillaan töröttävälle Junnalle taas oli suuri ilo vain se, että sai ruokaa suuhun.

Lötkö ei istu

Molempien kohdalla ensimmäiset pari viikkoa olivat hankalat siksi, että lapset olivat vielä sen verran lötköjä, etten halunnut laittaa heitä syöttötuoliin. Junna ruokaili ensiviikot lähinnä sylissä. Asla laitettiin lyhyiksi toveiksi syöttötuoliinkin, vaikka ihan suosituksia hän ei siltä osin täyttänytkään.

Useinhan soseiden syöttäminen aloitetaan sitterissä. Sormiruokailupiireissä sitä kritisoidaan siksi, että selälleen kallistunut syöntiasento on luonnoton. Jos kuitenkin käyttää esimerkiksi porkkanaratkaisuani tai maissinaksuja, voi minusta sormiruokailunkin aloittaa sitterissä. Silloin ruoka on verrattavissa siihen, että lapsi imeskelisi helistintä. Olennaista siis on välttää tukehtumisvaara.