Olisimmeko vain ihmisiä kaikki

Helsingin tuomiokirkkoseurakunta järjesti joulun alla joulusiunauksen "kaikenlaisille ja -kokoisille perheille". Kotimaassa tilaisuus uutisoitiin sateenkaariperheiden joulusiunauksena.

Ah ja voi. Laulaja-säveltäjä Petri Laaksonen oli tehnyt sateenkaariperheiden siunauksesta aloitteen, kun kerran lemmikeilläkin on oma siunaustapahtumansa joulun alla.

On ilmeisen vaikea löytää tasapainoa siinä, miten paljon seurakunnat järjestetävät kohdennettua toimintaa. Alkaisiko tässä itsekin odottelemaan, että järjestettäisiin oma jumalanpalvelus ruskeahiuksisille.

Kunpa kaikki voisivat tuntea olevansa tervetulleita kirkkoon, varsinkin pyhäpäivän messuun. Ja vaikka - kunpa kaikki olisivat tervetulleita kohdennettuihin tilaisuuksiin, vaikka eivät aivan kohderyhmää tuntisi olevankaan.

Potkupyörällä

Potkupyörä oli kyllä huippuostos!

Asla (2 v 4 kk) sai ensipyöräkseen potkupyörän. Se oli huippuostos ja toi paljon iloa kesäämme.

Polkupyöräilyssähän olennaista on tasapaino. Apurattaat ohjaavat ajamaan väärin, jos tavoitteena on oppia pyöräilemään. On nurinkurista, että lapsi opetetaan istumaan pyörän päällä selkä suorassa ja ohjaamaan tankoa kääntämällä.

Potkupyörällä tasapaino löytyy nopeasti. Samalla lapsi oppii ohjaamaan pyörää kallistamalla. Monen lapsen pyörästä on kuulemma poistettu polkimet tilapäisesti, jos apurattaitta ajo ei ole alkanut luonnistua. Se vakuutti minut potkupyörästä.

Asla oppi ajamaan hyvin noin viikossa. Apurataspyörään tai kolmipyörään verrattuna potkupyörä on näppärä kampe, koska lapsi pääsee liikkumaan itsenäisesti. Muutaman viikon harjoittelun jälkeen meillä isä ja poika kävivät parin kilometrin mittaisen kauppareissun kumpainenkin omalla pyörällään.

Islabikes Rothan

Meille hankittiin Islabikesin Rothan, koska se oli teknisesti paras. Testasimme täkäläisten kauppojen potkupyöriä, mutta ne olivat Aslalle liian suuria. Lisäksi miehen mukaan ne olivat liian jäykkiä ja raskaita. Kevyttä Rothania pieni lapsi jaksaa nostaa ja liikutella. Sekin on kätevää, että jaksan kantaa tarvittaessa sekä lasta että pyörää.

Ensi kesänä on varmaan aika opetella polkemaan.

Alkeellista kirjankorjausta

Suosituimmat pahvikirjat menevät lopulta rikki. (Paitsi äitiyspakkauskirjat vaikuttavat poikkeuksellisen kestäviltä!)

Olen korjannut kirjoja alkeellisesti palloketjulla. Sivuihin on tehty reiät joko porakoneella (paksut kirjat) ja rei'ittimellä (yksittäiset sivut).

Reikiin olen pujottanut palloketjua. Se on siis sitä, missä esimerkiksi käsienpesualtaan tulppa roikkuu. Rautakaupasta sitä saa metritavarana. Lisäksi saa vasittuja liittimiä. Liitin kannattaa lopuksi puristaa kiinni pihdeillä.

Terveisin nimim. "Mitään käyttökelpoista en roskiin heitä"

Yllättävä purkka

Lapin Kansassa oli vastikään juttua purkasta. Kysymyksiin vastaili yleislääketieteen tohtori Jaakko Halonen.

Minkä ikäisenä purkan pureskelu on turvallista aloittaa.
- 4 - 5 -vuotias osaa jo syödä purkkaa nielaisematta sitä.

Ihmettelen. Kun kävimme Aslan kanssa 2-vuotistarkastuksessa hammashoitolassa, saimme suosituksen kokeilla purkkaa. Siihen asti olin olettanut, että purkan aika on vasta hamassa tulevaisuudessa. Hammashoitajan mukaan jo moni 1-vuotias osaa homman.

Päätin aloittaa harjoittelun heti, siten että lapsi puree purkkaa hetken ja antaa sen sitten hetkeksi pois. Se oli turhaa, kun homma onnistui heti.

Ja lopuksi pieni vitsi*

Lapsen luonnollisen kasvun tukeminen on minulle tärkeää. Selvittelin kerran, miksi nykyaikana tarvitaan paljon oikomis- ja repimishoitoja. Yksi tekijä on pehmeä ruoka. Lasten leuat eivät kasva niin paljon kuin olisi mahdollista, koska ne eivät joudu töihin.

Tässäkin asiassa ajattelin, että asia ei saa jäädä minusta kiinni. Rintaruokinnan jälkeen siirryimme Aslan kanssa (pääasiallisesti) lapsentahtiseen sormiruokailuun. Tulokset eivät ole tilastollisesti kovin vakuuttavia, sillä hammashoitaja oikein ihmetteli, että harvoin 2-vuotiaalla on hampaat noin ahtaasti...

---

*) Lapin Kansan Norjan-kirjeenvaihtajan vakiolause

Kotisynnytyksestä

Piritta Hagmanin haastattelu syksyn Kaksplussassa on virkistävää luettavaa. Hagman kertoo synnytyskokemuksistaan. Tapahtumia ei kerrata minuutti minuutilta, vaan jutussa käsitellään synnytysasennetta. Hagmanin esikoinen syntyi amerikkalaisessa Birthing Centerissä ja toinen lapsi kotona.

Repliikit voisivat olla omiani, mutta en ole synnyttänyt kotona, en edes "lempeässä Birthing Centerissä". Hagmaninkin oli menossa sairaalaan synnyttämään, mutta tuttavan antama synnytystietopaketti sai innostumaan kotisynnytyksestä.

Selitä, selitä, selitä - taas ja taas

Häiriötön ympäristö vaikuttaa paljon synnytyksen kulkuun. Junnan syntyessä halusin lähteä sairaalaan jo alkuvaiheessa. En halunnut kokea isoa muutosta - sairaalaan tulo, vaatteiden vaihto, tutkimukset, kysymyksiin vastailu - sitten, kun kivut olisivat kovat. Uskoin, että tälläkin kertaa rentoutuisin hyvin synnytyssalissa. Rovaniemellähän synnytyssaliin pääsee yleensä heti.

Koti olisi ollut minullekin varamsti hyvä ympäristö synnyttää, jos olisin valmistautunut siihen. Valmistautumiseen tarvitsisin kuitenkin tukea. Jos Suomessa olisi edes jonkinlainen kotisynnytystraditio, olisin harkinnut asiaa.

Suomessahan saa synnyttää kotona. Tai totta kai saisi muutenkin synnyttää missä lystää, mutta kotisynnytyksestä ei esimerkiksi seuraa mitään "rangaistusta", esimerkiksi tukien menetystä tai vakuutusmaksujen nousua. Raskas seuraamus on kuitenkin jo se, että valintaa pitäisi perustella, tiukastikin, jatkuvasti ja kaikkialle.

Oma paras paikka

Tämänhetkisten tietojeni mukaan kotisynnytys ei olisi sen riskialttiimpi kuin sairaalasynnytys, jos ei ole riskisynnyttäjä. Toki synnytykseen pitäisi valmistautua hyvin ja tukihenkilöiden pitäisi osata tukea vauvan syntymää fyysisesti ja henkisesti.

Osuvinta Hagmanin haastattelussa ovat juuri riskeihin liittyvät kommentit:

Lähdin ajatuksesta, että synnytys on pääasiassa turvallinen tapahtuma. Todennäköisyys sille, että matalan riskin synnytyksessä joku menee vikaan, on erittäin pieni. - Näen asian niin, että elämä itsessäänkään ei ole koskaan täysin turvallista.

Naulan kantaan. Lisäksi olen miettinyt sitä, että sairaala-koti-asetelmasta voidaan kyllä laskea eri tilanteiden hoitomahdollisuuksia ja niihin liittyviä riskejä. Hankalampi on osoittaa, että ongelmia jäisi ilmaantumatta, jos synnyttäjä olisi hyvin valmentautunut ja jos hän kokisi ympäristön rentouttavaksi ja turvalliseksi.

Olen valmistautunut molempiin synnytyksiin, mutta sairaalassa on väkisinkin pieni varautuneisuus läsnä siksi, että ei tunne henkilökuntaa ja tiloja. Ihmisiin, aikaan ja paikkaan liittyvät ajatukset vievät energiaa keskittymisestä. - Siksihän jooga onkin huippujuttu, koska siellä harjoitellaan ajan ja paikan unohtamista hetkellisesti.

Näihin ajatuksiin viitataan Hagmanin haastattelussakin:

Jotta kotisynnytys olisi hyvä kokemus, koti on tunnettava turvallisimmaksi ja parhaaksi paikaksi synnyttää. Piritta uskoo, että kaikkien pitäisi valita juuri se paikka, missä kokee olonsa voimakkaimmaksi ja turvallisimmaksi.

Imetysohjauksen ihmettelyä (toisen kerran)

Huoneessa numero 13 ensimmäisen lapsensa saanut äiti kaipaa opastusta imettämiseen. Raili neuvoo ystävällisesti ja antaa käytännön vinkkeä oikeasta asennosta, hakee kohta Lasten huoneesta imetystyynyn ja katoaa äidin kanssa suljetun oven taakse. Uusi ja herkkä tilane on yksityinen ja vaatii rauhaa. (Super 1/2010)

Katkelman perusteella olisi varmasti mukava synnyttää Vammalan aluesairaalassa ja olla Railin ynnä muiden hoivattavana.

Toivon kovasti, että Lapin keskussairaalassakin panostettaisiin imetysohjaukseen. Mainitsin siitä myös palautteessa, jonka annoin sairaalasta kotiutuessani. Nyt, Super-lehden artikkelin lukemisen jälkeen, mietin, annetaanko Lapin Keskussairaalassa varsinaista imetysohjausta lainkaan.

LKS:ssa imetykseen suhtautuminen on minusta positiivista, ja vilpittömästi henkilökunta haluaa auttaa. Ohjaus ei kuitenkaan vaikuta organisoidulta. Äidin pitää osata kysyä apua ja neuvojana on usein omahoitaja; siis kätilö tai lastenhoitaja. Lisäksi lapsille annetaan osastolla melko paljon korviketta.

Yksinkertaisia asioita

Suomessa voi saada niin erilaista hoitoa sen mukaan, missä asuu. Kahden eri synnyttäineiden osaston esittely puhukoon puolestaan:
Lapin Keskussairaan osasto 6B
Vammalan aluesairaalan synnyttäneiden osasto
Vammalassa en ole käynyt, mutta ainakin osasto 6B:n esittely on minusta aika edustava. Siis todenmukainen.

Aslan syntymän jälkeen pyysin aluksi hoitajan paikalle, aina kun aloin imettää. Hoitaja tuli, seisoi ystävällisesti vieressä ja odotti minun kertovan, millaista apua tarvitsen.

Naapuripedillä oli toinen nuori ensisynnyttäjä. Ensimmäisenä päivänä hän odotti vauvaa rinnalle koko aamun - ei hän edes tiennyt, missä vauva oli. Myöhään aamupäivällä hoitaja toi vauvan ja pahoitteli, ettei ollut ehtinyt tulla aiemmin. Jossain vaiheessa äidille annettiin avuksi rintakumi. Hän tietysti käytti sitä. Vasta viimeisenä päivänä joku hoitajista sanoi, että kannattaisi jo opetella imettämään ilman sitä. Muutama viikko myöhemmin äiti kertoi lopettaneensa imetyksen, koska se aiheutti stressiä. Mitä hän, ensisynnyttäjä, olisikaan osannut tehdä toisin?

Tänäkin kesänä olin ensisynnyttäjän huonetoveri. Henkilökunta kannusti ja rohkaisi imettämään ja ohjasi hienotunteisesti, mutta ohjauksen lähtökohdat olivat kummalliset. Homman lähtökohta oli kellonaika. Muu ohjaus oli teknistä. Samanlaista ohjausta sain itse aikanani Aslan kanssa.

Tuore äiti kysyi vinkkejä vierustovereiltaan, kahdelta toiskertalaiselta. Kerroin sen, mitä olin itse oppinut Aslan syntymän jälkeen: Vauva osoittaa nälkää hamuamalla nyrkkejä ja imetysote löytyy parhaiden, kun odottaa, että vauva avaa suunsa oikein suureksi. Oma vauvani oli vanhempi kuin hänen pikkuisensa, ja olin jo ehtinyt kokea, että malttaminen ja odottaminen kannattaa. Seuraavana päivänä hän kiitti hyvästä ja toimivasta vihjeestä.

Uni ja valve

Pantley kirjoittaa kirjansa pikkuvauvaosiossa (0 - 4 kk) uniäänistä. Hän selvittää, miten vauvat ääntelevät paljon ja kuuluvastikin unissaan ja miten kannattaa oppia erottamaan uniäänet ja heräämisäänet toisistaan. Pantley itse kertoo opettaneensa yhden lapsistaan heräämään, kun nosti vauvan syötettäväksi ja hoidettavaksi, aina kun hän itki tai ähisi unissaan.

Molempien vauvojeni kanssa olen välttänyt nukkuvan lapsen pikkuininöihin ja -kitinöihin reagoimista. Junna on varsin meluisa nukkuja. Herkkäuninen mieheni muuttikin asentopaikkansa toiseen huoneeseen melko pian vauvan kotiutumisen jälkeen.

Isompien vauvojen osiossa Pantley neuvoo osoittamaan vauvalle selvästi uni- ja valveajat. Pikkuvauvojen vanhempia hän ohjeistaa ainoastaan öiden ja päivien erottamisella. Oman kokemukseni perusteella jo pikkuvauvalle kannattaa vakuuttaa, että väsyneenä kannattaa nukkua. (Aslan (silloin 7 kk) kanssahan uniongelmien ensiratkaisu oli opettaa vauva nukahtamaan uudelleen heräämisen jälkeen.)

Eilen koin unikannustuksen tehon kahdesti. Ensimmäisillä päiväunilla kyse oli siitä, että jos vauva herää, ensin pitää kunnolla selvittää, haluaako hän todella herätä. Illan unilla vauvalle piti antaa aikaa rauhoittua nukahtamaan.

Jatka vain unia, vauvaseni

Päivällä laitoin Junnan nukkumaan vaunuihin. Hän nukkui nelisen tuntia. Ensimmäisen kahden tunnin aikana kävin rauhoittelemassa häntä 3 - 4 kertaa. Ensimmäisellä rauhoituskerralla Junna itki ihan kunnolla ääneen useita minuutteja, mutta kylmäverisesti työntelin vaunuja, ja pian hän nukahti uudestaan.

Yli tunnin nukkumisen jälkeen hän heräsi, itki, eikä tuntunut rauhoittuvan. Nostin hänet syliin ja hän röyhtäisi. Sen jälkeen hän nukahti taas vaunuihin. Viimeisen kerran rauhoittelin hänet 1 t 45 min nukkumisen jälkeen. Sen jälkeen hän nukkui pari tuntia putkeen, kunnes oli valmis heräämään.

Monen mielestä vauvan rauhoittaminen yli tunnin, tai jopa liki kahden tunnin, unien jälkeen on omituista. Olen usein kuullut kommentin: "Mutta onhan se nukkunut jo niin ja niin kauan." - Totta, vauva voi olla virkeä puolentoista tunnin unien jälkeen. Mutta ei välttämättä aina.

Väsy rauhassa, vauvaseni

Illalla kävimme autolla kirjastossa. Olin ajatellut ottaa Junnan autosta syliin, jos hän ei nukahda matkalla. Arvioin lähtiessämme, että hänellä olisi uniaika. Mies kuitenkin otti hänet autosta turvakaukalossa. Siinä hän aikansa katseli maailmanmenoa ja nukahti kirjaston tohinoihin. Itse olisin siis valvottanut häntä suotta, jos olisin kanniskellut sylissä samalla, kun etsin kirjoja ja lehtiä. Automatka oli ilmeisesti liian lyhyt nukahtamiseen. Jälleen kerran poika näytti vain tarvitsevan pitkän rauhoittumisajan ennen unia.

Virheitä ja parannuksia

Aslan kanssa noudatin aluksi sellaista periaatetta, että uni kyllä tulee aikanaan. Vaunuista nostin hänet päiväunilta vain parinkymmenen minuutin unien jälkeen, jos hän ei helposti rauhoittunut uudestaan. Kertomallani kirjastoreissulla olisi ehdottomasti ottanut Aslan syliin ja samalla siis valvottanut häntä kirjastokäynnin ajan.

Näitä molempia tapahtui, ja niistä mitä ilmeisemmin seurasi yliväsymystä ja lopulta myös se, että vauva ei osannut nukahtaa uudestaan unilta herättyään. Jos vain mahdollista, heräävän Junnan kanssa selvitän aina ensin sen, haluaisiko hän jatkaa unia. En anna hänen huutaa määrättömän pitkään, mutta olen opetellut tunnistamaan itkuja ja eleitä ja arvioimaan, missä ajassa hän nukahtaa uudestaan esimerkiksi vaunuihin, jos on nukahtaakseen.

Vauvaa tarkkailemalla voi oppia tunnistamaan, herääkö hän virkeänä vai väsyneenä. Ja sen opettelu kannattaa! Kannattaa muuten yrittää seurata myös nälän ja imemishalun eroja ja jopa pissa- ja kakkahädästä kertovia kitinöitä. Niiden tunnistaminen auttaa myös unitarpeiden ymmärtämisessä.

Siinä, että antaisin vauvan rauhoittua ja nukahtaa rauhassa, minulla on vielä oppimista. Pelkään yliväsymystä, ja siksi minulla on kiire imettää ja hytkyttää Junna (3 kk) nukkumaan. Yhtenä iltana kokeilin sitä, että ensin puuhastelimme hieman rauhallisia juttuja ja sitten laitoin hänet väsyneenä, mutta vielä tyytyväisenä koppaan. Hän jokelteli hieman, mutta hiljalleen nukahti. Ainoa rauhoituskeino oli kapalo ja äidin läsnäolo. (Tuttia hän ei ole huolinut.)

Vastasyntyneen vauvan kanssa

Pikku Junna on pian kolmekuinen. Hänen kanssaan - imettäen nimittäin - olen lukenut Pantleyn kirjan alkuosan, joka käsittelee 1 - 4-kuukautisten vauvojen uniasioita.

Pikkuvauvoillehan voi harjoittaa unikoulua, mutta kyse ei ole muutoksesta, vaan ohjaamisesta hyviin unitapoihin. Vauvalle ei siis opeteta mitään, vaan tavallaan vastasyntyneen väsymystä hyväksi käyttäen ohjataan nukkumaan hyvin. Pieni vauvahan nukkuu paljon ja nukahtaa helposti joka tapauksessa.

Kaksi hyvää viikkoa

Suomalaisissa vauvaohjeissa todetaan usein, että vauvan itkuisuus lisääntyy pariviikkoisena. Samaan aikaan vastasyntyneen väsymys alkaa hiljalleen kaikota. Uniasioita paljon pohtineena uskon, että itkuisuuden lisääntyminen liittyy paljolti väsymykseen - jos ei sitten D-vitamiinitippoihin.

Aluksi vauva siis todellakin nukkuu juuri silloin kun nukuttaa ja on hereillä, jos jaksaa - niin kuin neuvolassa usein sanotaan. Mutta sitä aikaa ei kestä kauan, ehkä vain pari viikkoa.

"Mikään ei ole hyvä" -vaihe

Seuraavaksi vauvalla voi olla aika, jolloin hän "ei nuku, mutta ei ole tyytyväinenkään missään". Se on aikaa, jolloin vauvaa ei enää väsytä niin paljon, mutta hän ei jaksa olla reippaanakaan.

Tässä vaiheessa pidimme Aslaa hereillä, koska ei hän nukkunutkaan. Pian kyllä huomasin, että viihdyttämisessä ei ollut järkeä, koska vauva viihtyi viihdyttämisen ajan, mutta sitten kitinä palasi - ehkä jopa pahempana. Tuoreena äitinä en kuitenkaan osannut tehdä mitään, sillä vauva ei nukahtanut. (Pantleyn oppeihin tutustuin vasta, kun Asla oli puolivuotias.)

Junnan kanssa tein toisin. Hoitelin häntä hellästi ja rauhallisesti, keinuttelin ja imettelin, mutta en yrittänyt aktiivisesti nukuttaa. Tein kaikkea sellaista, että hän pysyi rauhallisena, mutta en yrittänyt virkistää ja viihdyttää. Huomasin, että lopulta hän yleensä nukahti. Hän siis tarvitsi vain pitkän rauhoittumisajan. Koin niin todeksi kuulemani: Nukahtaminen on erotilanne. Minun piti siis puolen tunnin ajan vakuuttaa Junnalle, että on turvallista nukahtaa.

Voisiko olla mahdollista, että tässä vaiheessa luodaan pohjaa uniongelmalle, jos sellainen on tullakseen? Iso osa vauvoista kaiketikin kasvaa ilman kummoisia uniongelmia. Minä kirjoitan niille, jotka elävät sitä huonompaa todellisuutta.

Virkeämpi parikuinen

Vanhempien kannalta tilanne näyttää helpottavan kahden - kolmen kuukauden iässä, jolloin vauva alkaa näön kehittymisen vuoksi viihtyä paremmin itsekseen. Aslan näkö kehittyi varhain, ja hän viihtyi jo kolmeviikkoisena pitkiäkin aikoja hymynaaman kuvaa katsellen. Junna oli 1,5-kuukautta, ennen kuin hän alkoi viihtyä itsekseen.

Lisäksi pari - kolme kuukautta vanha vauva yksinkertaisesti jaksaa olla paremmin hereillä, joten hänellä on selvästi virkeitä aikoja päivärytmissään.

Unikoulutuksen tarpeellisuudesta

Kello on kolme iltapäivällä. Laitoin kahvin kiehumaan. Tuuletin - en siis taloa vaan voitonmerkkiä. Lapset nimittäin nukkuvat.

Parikuinen Junna on vain torkkunut läpi päivän. Nyt on lupa toivoa, että hän viimeinkin nukkuisi vähän pidempään. Asla (2,5 v.) taas heräsi äsken puolentoista tunnin unien jälkeen, kun pissa tuli housuun. Hän itki uikuttaen. Kysyin, haluaako hän jatkaa vielä unia. "Joo", hän vastasi ja kömpi huoltojen jälkeen takaisin sänkyyn.

Junnan syntymän jälkeen aloin uudelleen lukea Pantleyn* kirjaa. En ole ahdistunut vauvan unien vuoksi, mutta Aslan kanssa kokemani jälkeen haluan yrittää ohjata Junnaa hyviin nukkumatapoihin jo pienestä lähtien. Kirjaa lukiessa on myös tauon jälkeen mukava tarkastella uudestaan Aslan vauva-aikaa; miettiä, mikä meni vikaan ja mikä ei mennyt vikaan.

Unen määrä kasvoi

Aslan unikoulutuksessa en onnistunut täysin. Tuloksiin meni liikaa aikaa ja vauva joutui itkemään. Pantleyn mukaan vanhemmankaan ei tarvitsisi itkeä, mutta me itkimme, koska jouduimme valvomaan niin paljon. Me tosin emme noudattaneetkaan Pantleyn varsinaista ohjelmaa. Tulokset ovat silti huimat. Siitä lähtien, kun unet korjaantuivat, unen määrä kasvoi valtavasti. Nyt Asla nukkuu yleensä ainakin parin tunnin hyvät päiväunet.

Kirjan alussa Pantley kuvaa kokemuksiaan 1-vuotiaansa kanssa. Aluksi risaista nukkumista oli 9 tuntia vuorokaudessa. Tutkimus- ja kokeilutyönsä tuloksena hän sai kirjoittaa myöhemmin unipäiväkirjaan levollisista ja pitkistä unista, joiden yhteispituus oli 13 tuntia.

Meidän Aslamme heräilee vielä öisin, mutta emme ole jaksaneet enää "kouluttaa" häntä. Emme ole kokeneet riittävästi tarvetta, sillä mieskin on oppinut jatkamaan unia yöheräilyjen jälkeen. Hänhän on siis itse kaksiviikkoisesta lähtien nukahtanut illalla ja herännyt aamulla ja noussut saman tien ylös. Vauvaperhe-elämämme aluksi hän ei kyennyt sopeutumaan siihen, että yöllä heräämisen jälkeen jatketaan unia.

Onkohan unitarvetta tutkittu?

Kuulin kesällä vaikeasti uniongelmaisesta taaperosta. Hänen kohdallaan puhuttiin vakavasti keskittymishäiriö- tai muun diagnoosin mahdollisuudesta. En voinut olla miettimättä, oliko ensin uniongelma ja sitten keskittymishäiriö vai päinvastoin. Sen olen lukenut, että lapsen hermosto tarvitsee kehittyäkseen riittävää unta. Tutti-, rintaruokinta- ja nukkumisasentotutkimuksia siteerataan joka esitteessä ja lehdessä, mutta en tiedä, miten unen tarvetta on tutkittu.

Joka puolella todetaan, että vanhempi voi olla huoletta - vauva kyllä nukkuu, kun on tarpeen. Se on ainakin puoliksi puppua. Varmasti vauva nukkuu niin paljon, että säilyy hengissä, mutta lapsi voi todellakin kärsiä liian vähäisestä unesta vain siksi, että ei jostakin syystä osaa nukkua. Sitä en ymmärrä, miten se on mahdollista, kun kyse on perustarpeesta, mutta niin se vain on. Luultavasti se liittyy jotenkin siihen, että unen aikana ihminen on puolustuskyvytön. Nukahtaminen ja nukkuminen vaativat luottamusta siihen, että kukaan ei hyökkää päälle tai että ei tule hylätyksi.

En ole vaivautunut etsimään tietoa mahdollisista unitutkimuksista, mutta ainakaan en ole nähnyt niitä siteerattavan. Neuvola-aineistoissa, vauvalehdissä ja nettisivuilla pakkaavat samat totuudet elävän vuodesta toiseen. Jos joku tietää tutkimuksia, kertokoon!

Unen vaikutus vauvan luonteeseen

Meillä uniopetus on vaikuttanut Aslan persoonallisuuteen positiivisesti. Tietenkään en voi kasvattaa häntä uudestaan ja katsoa, mitä toisenlainen tapa olisi tuonut. Hyvä vaikutus on kuitenkin varmasti ollut sillä, että kitinät loppuivat kokonaan, kun lapsen ei tarvitse riekkua ylhäällä väsyneenä. Se tapahtui sen myötä, kun vaunukävelyillä laitettiin päiväunet kuntoon Aslan ollessa noin kahdeksankuinen.

Väsynyt kitisevyys vaikutti jo siihen, miten suhtauduin vauvaani ja minkälaisena häntä pidin. Myöhemmin se olisi varmasti vaikuttanut jo hänen omaan minäkuvaansa. Eihän kukaan aikuinen jaksa olla kärsivällinen kitisevän lapsen kanssa päivästä toiseen. Hui, ajatella, että se kaikki olisi ollut korjattavissa, mutta ei olisi osattu korjata.

---
*Pantley Elizabeth: Pehmeä matka höyhensaarille (englanninkielinen alkuteos on kuulemma selkeästi parempi kuin suomennus)

Tarpeellistako?

Lehdissä ja vauvanhoito-oppaissa on hauskoja selvityksiä siitä, mitä vauvanhoitoon tarvitaan. Erään minimilistan mukaan tarvitaan seuraavat tavarat:

• Pumpulipuikkoja
• Vanulappuja
• Puhdistusainetta
• Amme
• Hiusharja
• Kynsisakset
• Perusvoide
• Harsoliinoja
• Kylpypyyhe
  
• D-vitamiinia
• Kuumemittari
• Särkylääkkeitä
• Kertakäyttöisiä puhdistuspyyhkeitä reissuun

Omien kokemuksieni mukaan tarpeellisuus alkaa vasta kynsisaksien kohdalla. Pumpulipuikot ovat minusta aina olleet turhia jätteenlisääjiä. Vanhanaikainen yhdistelmä eli tulitikku ja tavallinen vanu riittävät. Siihen taas, mihin tarvitaan kertakäyttöistä vanua, käytän monesti kostutettua harsoa.

Puhdistusaineen käyttöä en ymmärrä. 2,5-vuotias Asla on tarvinnut pesuainetta vasta muutamia kertoja. Silloin hän on ollut mustakätinen pyöränkorjauksen tai takanlämmityksen jälkeen. Perusvoide riittää hiustenkin pesuun oikein hyvin.

Amme ei ole ollut meidän vauvajuttu. Minusta ammeessa kylvettäminen on työlästä, ja pikku vauvammekin ovat kokeneet sen ikäväksi. Vedessä on tarjennut, mutta vedenpinnan yläpuolella on varmaan palellut, ainakin itkettänyt. Vauvan kanssa on mukava käydä suihkussa. Siinä tulee hauskasti syliteltyä iho ihoa vasten. Ainakin omat vauvamme ovat tykänneet siitä erittäin paljon. Aslan kanssa amme otettiin käyttöön vasta istumataidon (ja loiskuttelutaidon) myötä.

Vauvan hiusharjaa en oikein ymmärrä. Varmaan se tekee hyvää hieroessaan päänahkaa, mutta kai se on laiskuutta, että vauvojen hiusten harjaaminen on jäänyt puolitiehen, tai vielä kauemmaksi.

Vauva ei tarvitse kirjoja

Sain uuden vauvan myötä taas kirjeen Marius Sandvikiltä*. Sandvik yrittää myydä kirjoja vauvaperheille. Hän kertoo laveasti kirjojen lukemisen hyvistä puolista. Vauvoille suunniteltuja pehmokirjoja luettaessa voi kuulemma seurata vauvan aistien kehittymistä ja harjoittaa myönteistä vuorovaikutusta. - No niin voi, mutta niin voi ilman kirjojakin.

Kirje julistaa, että milloinkaan ei ole liian varhaista antaa lapselle kirjoja. Ehkä ei, mutta sitä en ymmärrä, että juuri kirjat olisivat se juttu. Vuorovaikutukseen ja kielenoppimiseen oikea jutustelu on paljon parempaa kuin kirjojen lukeminen. En ymmärrä, miksi pitäisi katsella kuvakirjasta palloa, autoa ja nukkea, kun voisi tutustua oikeaan palloon, autoon ja nukkeen. Mitä lisäarvoa kuvien katseleminen tuo? Leluista huvittavimpia ovat kylpykirjat. Miksi kylvyssä pitäisi lukea kirjaa?

Sandvik tunnustaakin kirjeessään, että "kaikkein parasta ovat kuitenkin lukemiseen liittyvät yhdessäolon hetket". Jos vanhempi kykenee hyvään vuorovaikutukseen, kirjoja ei tarvita. Parastahan olisi, jos vanhempi osaisi kertoa tarinoita itse. Kieli taas kehittyy parhaiten, kun lapsi kuulee monenlaista kieltä ja saa itse käyttää sitä.

Joskus kirja auttaa

Kirjat ovat lapselle hyödyllisiä eläytymisen ja tunteiden käsittelyn kannalta, mutta noitakin taitoja voi yllyttää muunlaisella tarinoinnilla. Minusta ihanteellisinta olisi olla lapsen kanssa ulkona ja keksiä mielikuvituksellisia tarinoita yhdessä lapsen kanssa.

Kirjat ovat tarpeellisia, jos vanhempi ei osaa tai jaksa höpötellä ja tarinoida. Esimerkiksi masennuksen vuoksi lapsen kanssa oleminen voi olla vaikeaa. Silloin kirja on tutkitustikin hyvä apu. Vanhemman ei tarvitse osata heittäytyä tilanteeseen syvällisesti, mutta lapsi saa kokea erityisen hetken.

Erityinen yksityiskohta: silmät

Kirjojen varhaista lukemista voi miettiä kriittisesti myös fysiologisen kehityksen kannalta. Ei ole sattumaa, että on syntynyt stereotypioita silmälasipäisistä lukutoukista tai nörteistä. Likinäköisyys on pitkälti länsimainen ilmiö. Nykyaikana, kun eletään paljon sisätiloissa ja kaupunkimiljöössä, ihmisen silmä saa harvoi katsoa kauas ja levätä. Suomalainen lapsi ehtii lukea koulussa ihan tarpeeksi. Lapsuudessa olisi hyvä antaa silmän kehittyä rauhassa.

---

* Marius Sandvik on Vaukirja-kirjakerhon taustalla olevan yhtiön konsernijohtaja.

Pakko kierrättää

Olen huomannut, että pakkomielteisiä uusiokäyttäjiä on kahdenlaisia. Ehkä molemmat tyypit pistävät talteen kaiken pussinsulkijoista alkaen, mutta toiminnan idea on erilainen.

Vanhanmalliset uusiokäyttäjät panostavat tallettamiseen ja säästämiseen. Uudenmallisilla painottuu jätteen välttäminen. Ensimmäinen säästää (tai kuvittelee säästävänsä) rahaa ja materiaa omassa taloudessaan. Toinen säästää ympäristöä ja koko maailman taloutta.

Vanhanmallisilla uusiokäyttäjillä on tarve keksiä käyttöä kaikelle. He jakavat kannettomia muovirasioita sukulaisille, että niissä voi säilyttää ryynejä ja makaroneja. He laittavat kaiken, aivan kaiken, muovipusseihin, koska muovipusseja on säästynyt valtava kasa keittiön laatikkoon. Lisäksi he sulkevat pussin narulla - pitäähän narunpätkillekin keksiä jotakin käyttöä.

Uudenmalliset uusiokäyttäjät eivät pyri käyttämään kaikkea hödyksi, vaan korvaavat hankintansa kierrätysmateriaaleilla. Juhlamekkoa tarvitessaan he eivät osta sitä uutena kaupasta, vaan muodistavat vanhaa. Kodin säilytyslaatikot syntyvät pahvilaatikosta ja tapetista, jotta ei tarvitsisi mennä halpakauppaan. Joskus on toki tarve keksiä käyttöä jollekin, jota ei enää alkuperäiskäytössä tarvita. Silloin pinnistellään mielikuvitusta ja tehdään jotain aivan uutta, vaikkapa astiatelineestä lampunvarjostin.

Innoittajani tällä kertaa: Tekstiiliromu (www.facebook.com/tekstiiliromu)

Ensikertalainen uudelleensynnyttäjänä

Kävin synnyttämässä elokuun alussa. Nyt olen kahden siis kahden lapsen äiti.

Ennakkoon synnytys ei jännittänyt. Olin jo kerran kokenut, miten oma kehoni toimii. Epävarmuutta aiheuttavista asioista olin ottanut aiempaa paremmin selvää. Sellaisia olivat esimerkiksi toimiminen ponnistusvaiheessa ja välilihan leikkauksen välttäminen. Olin perehtynyt synnytyksen luonnolliseen kulkuun hyvin, ja hahmotin, millainen urakka eri vaiheineen olisi edessä. Kaiken varalta ympärilläni olisi sairaala ja hoitohenkilökunta.

Kun synnytys läheni ja koitti, ymmärsin jännittäväni. Jännitin sitä, että olen ensikertalainen uudelleensynnyttäjänä. Suurin toive ja pahin pelko oli se, että lapsi syntyisi erityisen nopeasti. Mitä siinä pelkäsin? En mitään järjellistä. Kai vain pelkäsin sitä, että lapsi yhtäkkiä humpsahtaa ulos. Lisäksi jännitin sitä, millainen kätilö tuekseni sattuu. Aslan synnytystä hoitanut kätilö ei ollut kovin synnyttäjälähtöinen.

Kesän mittaan olin kuullut varovaisia huhuja siitä, että synnyttäjien palaute Lapin keskussairaalasta on muuttunut parin vuoden aikana parempaan. Tämänkesäisen synnytyksen jälkeen voin todeta, että siltä minustakin tuntuu. Minulle sattui sekä aamuvuoroon että iltavuoroon mukavat kätilöt, jotka olivat valmiita toimimaan synnyttäjälähtöisesti. Se oli tärkeää, koska olin itse valmistautunut synnyttäjäksi enkä potilaaksi.

Aamuvuoron kätilö kai jopa ilahtui suhtautumisestani. Hän sanoi, että usein synnyttäjä vain toivoo, että saisi kaiken mahdollisen hoidon ja avun heti. Myös iltavuoron kätilö suhtautui luomutoiveeseeni ymmärtäväisesti, vaikkei ehkä ollut vakuuttunut siitä, että joku haluaa kokea kaiken sen kivun ja tuskan. Kahden synnytyksen perusteella kuulun niihin, joiden synnytys etenee rentoutumisesta huolimatta hitaasti ja erittäin kivuliaasti.

Valmistautuminen, kipu ja tuska kannatti. Säästyin kummemmilta vaurioilta, ja koko ajan olen saanut kuulla, että en näytä yhtään siltä, että olisin synnyttänyt eilen / pari päivää sitten / viime viikolla. Se on, kuulkaa, suuri ilo olla hyvässä kunnossa synnytyksen jälkeen.

---

PS. Minulla ei ole senkummempia tietämyksiä luomusynnytyksestä tai aktiivisesta synnytyksestä, joten en niistä yksityiskohtaisesti kirjoittele. Itse olen valmistautunut synnytyksiin äitiysjoogassa, vertaiskeskusteluilla luomusynnyttäjäystävieni kanssa ja tutustumalla Bebesinfon synnytysmateriaaliin.

Sisätilat ulkona

Nyt on keksitty oikein oiva markiisiseinä terassien sun muiden suojaksi. Jos siis joka paikkaan ei halua lasitusta, voi asentaa markiisiseinän. Tämän ilon minulle esitteli Osaava kodinrakentaja (6/2010).

Olen yrittänyt etsiä meille pihakalusteita, siis ulkokalusteita. Valikoima on nykyisin hämmästyttävän suppea, sillä nykyaikaiset pihakalusteet pitää suojata muun muassa sateelta ja auringolta. Kaiken lisäksi niitä pitää huoltaa vähän väliä.

Uusimmassa Meidän Talossa esitellään tämän kesän asuntomessukohteet. Arkkitehdin antamat arvostelut ilahduttavat minua suuresti! Monessa kohteessa hän kritisoi ylimitotettuja terasseja. Olenkin odottanut, koska tämä vuosia jatkunut kestopuuterassi-tanssilavamuoti alkaa kadota. Lisäksi odotan, mitä tapahtuu seuraavaksi nyt jo katetuille, seinitetyille, valaistuille ja lämmitetyille terasseille.

Mies ilahdutti minua viime syksynä pihaideallaan. Hän oli ehkä vähän haaveillut nykyaikaisesta puisesta terassi-pihakäytävästä. Lopulta hän keksi, että haluaa tehdä pihalle inva-mitoitetut pitkospuut - siis sellaiset, joita käytetään muun muassa estettömillä luontopoluilla. Isot lankut, puutapit, ah. Sitä odotan! Ja sitten minä hankin sellaiset pihakalusteet, joita voi pitää ulkona.

Räkkä

Tänä kesänä on ollut aivan järkyttävästi mäkäräisiä ja paljon sääskiäkin. Lehdissä on vinkkejä siitä, miten lapsi suojataan ötököiltä. Minä haluaisin tietää myös sen, miksi lapsi pitäisi suojata ötököiltä.

Asla tuli juhannuksena kaikista vaatteiden saumakohdista ja paljailta pinnoilta mäkäröiden syömäksi. Puremarei'istä vuosi verta, paukamia oli paljon ja lapsi näytti aika nuijitulta. Mutta haitta näytti olevan esteettinen. Paukamat eivät häirinneet yöunia eikä Asla niitä muutenkaan kynsinyt.

Heti, kun ötökkäkausi alkoi, päätin olla tekemättä asiasta ongelmaa, jos ongelmaa ei ilmene. Nyt sääskensyömät näyttävät vähän kutiavan, mutta toistaiseksi tavallinen vaatetus suojaa riittävästi. En ymmärrä hyttysvouhotusta, jos lapsi itse näyttää sääskien sun muiden kanssa pärjäävän. Altistus lisää sietokykyä useimmilla, ja mikä merkittävintä: meidän lapsemme on syytä tottua ulkoilmaan.

Meidän Perheessä (7/2010) utsjokelainen Annukka Hirvasvuopio-Laiti kertoo, että Lapissa vauvaa ei välttämättä voi nukuttaa ulkona, koska sääskiverkko ei suojaa mäkäräisiltä eikä polttiaisilta. Tuota en ollut tullut ajatelleeksi. Aslan vauvakesänä ötököitä ei ollut näin paljon.

Laitin perheen esikoinen on kerran kärsinyt pahasti mäkäräisistä, joilta siis ei pysty oikein edes vaatteilla suojautumaan. Allergisen reaktion saaneesta kaksivuotiaasta oli pihaleikkien jälkeen löytynyt 68 puremaa. Melkoinen hyökkäys.

Hitailun huipennus?

Neuvoloissa, kyselyissä ja raskausjutuissa on nykyään olettamus, että vauvaa toivova tai raskautta epäilevä tekee testin. Omasta elämästäni tiedossa on kaksi raskautta, mutta en edes tiedä, miltä raskaustesti näyttää.

Aslan odotus alkoi järkyttävillä vihlovilla vatsakivuilla. Tiesin epäillä raskautta, enkä lähtenyt tutkituttamaan niitä. Uskon yhä, että nuo kohdun kasvusta johtuvat kivut olivat kovempia kuin synnytyskivut. Viikon kärsimisen jälkeen kävin lopulta tekemässä testin YTHS:llä. Se kun oli ilmainen. Tätä toista raskautta ei ole testattu lainkaan. Kyllä se kävi aikaa myöten selväksi, että äitiysneuvolan asiakkaaksi tässä joutaa.

Eräässä vanhassa Vauva-lehden jutussa raskaustestin kuvataan mullistavan maailman. Minusta on ollut mukavampaa kasvaa raskauteen pikku hiljaa. Päivä päivältä ensiepäilys on muuttunut isommaksi epäilykseksi ja lopulta varmemmaksi arvailuksi. On ollut kasvattavaa kuunnella rauhassa omaa kehoa. On mukavaa olla malttavainen.

Synnytysvalmennus sinne päin

Piipahdin sairaalassa viime yönä tutkituttamassa kipujani. Makoilin tarkkailuhuoneessa ja kuuntelin seinäntakaisen synnytyssalin ääniä. Ensin kiinnitin huomiota kitaransoittoon. Luulin vauvan jo syntyneen ja isän soittelevan tervetulomusiikkia.

Myöhemmin kuuntelin pitkän tovin aivan hirveää huutoa, siis ponnistusvaihetta. Kitaransoitto olikin rentoutusapua. Koitin muistella, mitä olen ponnistusvaiheen äänenkäytöstä oppinut. Järkeilin, että jos oikein huutaa ja puhkuu, voima suuntautuu suusta ulos, ei niinkään lantionseudulle. Netistä äsken vilkaisin keskustelupalstoja, ja osa kertoi ponnistusvaiheen huudon olleen muuta kuin kipuhuutoa. Oma ponnistusvaiheeni Aslan kanssa meni siinä sivussa. Ei tuntunut paljon miltään, paitsi epämukavalta. Siksi en oikein tiedä sen vaiheen äänenkäytöstäkään.

En tiedä, oliko naapurihuoneen huuto hyvää vai huonoa synnytyksen edistymisen kannalta, mutta sain syyn miettiä taas lempiaihettani, synnytysvalmennusta. Edellisiltana olin lukenut Vauvasta (372010) synnytysvalmennusjutun. Kauhistuttavaa, miten esimerkkipariskunnan läpikäymä valmennus eteni.

"Synnytysvideo on edennyt ponnistusvaiheeseen. --- Selväksi käy silti, että synnytys on totista työtä... --- Videon katsomisen jälkeen...pohtia neljää kysymystä: Millaisia ajatuksia tuleva synnytys herättää? Minkälaisena näet oman roolisi synnytyksessä? Mitä odotat synnytyksessä kumppaniltasi? Mitä toiveita ja pelkoja synnytykseen liittyy? --- Erästä odottavaa äitiä huolestuttaa, miten hän mahtaa reagoida kipuun. Ja miten kätilö suhtautuu, jos synnytyssalissa ei pystykään käyttäytymään aivan salonkikelpoisesti? --- Myös epiduraalipuudutus herättää kysymyksiä."

Tietenkään en tiedä, miten jutun pohjana ollut valmennus oikeasti eteni, mutta karulta kuulostaa, että ei olisi ollenkaan käyty läpi sitä, että äiti voi itse vaikuttaa synnytyksen kulkuun. Sitä, että synnytykseen voi valmentautua. Sitä, että synnytystä voi sekä edistää että hidastaa. Mitenkään monimutkaisista asioista ei ole kyse, mutta silti kipuja pohtivaa lohdutetaan usein kuten Vauvankin jutussa:

"Luottakaa kätilöihin. Suomessa on maailman ammattitaitoisimmat kätilöt."

Uneton kesäyössä

Raskaana uni on kevyttä, sanoo Vauva-lehden tämänvuotinen odotusnumero (3/2010). Minulla on laskettuun aikaan pari viikkoa, ja jo parin viikon ajan yöt ovat olleet hieman vaivalloisia. Pitää käydä vessassa, rauhoitella Aslaa ja kääntää asentoa. Nukkuminen käy kohtuullisen kätevästi, mutta unen odottelu pelottaa.

Kevään äitiysjoogaryhmässä yksi kokenut joogasynnyttäjä kertoi käyttäneensä synnytyksessä kolmiohengitystä. Kerroin kokeneeni sen vaativaksi, sillä sitä olisi pitänyt harjoitella ennen Aslan synnyttämistä. Hän kertoi harjoitelleensa sitä aina iltaisin ennen nukahtamista. Kokeilin sitä hänen vinkistään jo joskus raskauden puolivälissä ja huomasin nukahtaneeni alta aikayksikön.

Nyt, kun asentoa hakiessa (vatsallani nukkuja!) ja kuumuutta sietäessä nukahtaminen tuntuu vaikealta, olen palannut hengitysharjoitusten pariin. Harjoitusintoa on lisännyt myös supistelu (sama tilanne oli ollut joogakaverillani). Vauvan unijutussa joogaopettaja Malla Rautaparta kehottaakin raskaana olevaa tekemään hengitysharjoituksia rentoutumismielessä. Tulee mieleen, että olisiko taas luonto hoitanut asian viisaasti: Unihäiriöitä voi hoitaa rentoutumalla ja keskittymällä omaan kehoon. Ja se kaikki on valmentautumista synnytykseen.

Kuten jutussa sanotaan:

"Hengitysharjoitukset voivat auttaa unen tuloa ja vähentää huolta."

Synttäritön

Lasten syntymäpäivät eivät kuulemma olekaan aina hauska juttu. Tarinoita kuuluu sieltä täältä, ja uusimman Meidän Perheen (7/2010) pääkirjoituksessakin voivotellaan syntymäpäivien vaativuutta.

Keväällä kävin melkein viikon kestäneillä 2-vuotissynttäreillä. Perhe oli päättänyt kutsua Iiskon oikeana syntymäpäivänä kavereita käymään ja lauantaina sukulaisia. Lopulta synttärivieraita kävi aamua iltaa monta päivää. Vastaavia tilanteita voivotellaan pääkirjoituksessakin.

Aslan 2-vuotissynttärit jäivät pitämättä. Pakkoko minun on niitä järjestää, jos en jaksa, jos ei huvita, jos ei ole aikaa, jos ei olla kotona ja jos perhe ei ole edes koossa silloin. Juhliminen kaksi kuukautta myöhässä olisi ollut minusta typerää. Syntymäpäivänä toki muistimme syntymäpäivän ja kävimme eräässä hauskassa paikassa: vaarin työpaikalla konehallissa. Mutta juhlia ei ollut.

Perheellisessä kaveripiirissä synttäreiden laiminlyöminen on herättänyt jännänlaista ihmetystä. Se ei ollut tavallista kummastelua, vaan kiusaantunutta ihmettelyä siitä, että miksi ihmeessä. Yhden mukaan synttäreiden väliin jättäminen on todella outoa. Toinen sanoi spontaanisti puolitoista kuukautta synttäreiden jälkeen, että kyllä ne täytyy nyt pitää. Yleensä puhumme ystävien kanssa avoimesti omista ja toisten valinnoista, mutta tässä synttäriasiassa moni ei selvästikään ole uskaltanut sanoa ajatuksiaan minulle ääneen.

Myöhemmin, tulevassa elämässä tarkoitus ei ole piinata lasta puuttuvilla synttäreillä, jos "ne on pidettävä". Mutta sen aika ei ole kaksivuotiaan kanssa, jos ei siltä tunnu.

Aitoa

Ostimme omakotitalon viime syksynä. Talven mittaan olemme tehneet taloa omaksemme. Projektina on lähinnä seinäpintojen remontointi, sillä ison remontin tarvetta ei pitäisi olla.

Olen miettinyt paljon sitä, miten kuvailisin sitä, miten kaikki etenee: harkitusti ja tarkasti. Sitten olen pohtinut, miten kertoisin, miksi kaikki etenee juuri niin.

Viime syksyn Koti ja Keittiö -lehdessä (9/2009) olikin eräässä kotiesittelyssä oiva kommentti siitä, miten kotia laitetaan.

"Stefanin mielestä kaunis koti vaikuttaa suoraan ihmisen hyvinvointiin. - Jos koristelet kotia liikaa, teet siitä jotain, mitä se ei oikeasti ole. Monilla sisustaminen menee yli. Minulle estetiikka on aitoutta, niukkuutta ja yksinkertaisuutta. Etsimme aitoutta muussakin elämässä."

Voisin kai itsekin sanoa samoin.

Varautumista valvomiseen

Toisen lapsemme laskettu aika on lähiviikkoina. Nukkuminen taitaa olla se juttu, mihin panostamme odotuksessamme nyt jo kaikista eniten. Se ei ole ihme, kun miettii Aslan vauva-aikaa.

Yleinen ohjehan on, että alle puolivuotiaalle ei pidetä mitään unikouluja. Vanhempien tehtävä on tukea uni-valverytmin kehittymistä. Vauva- ja perhelehtien ohjeissa neuvotaan lähinnä rauhoittamaan yöt nukkumiseen ja tarjoamaan vauvalle aktiivista aikaa päivällä. Näistä neuvoista tulee sellainen olo, että ensimmäinen puoli vuotta mennään miten mennään ja sitten pidetään unikoulua, jos on tarpeen.

Onneksi Pantleyn kirjassa on konkreettisia neuvoja siihen, miten pienen vauvan kanssa kannattaa toimia nukkuma-asioissa. Kyse ei ole vauvan kouluttamisesta saati koulimisesta, vaan siitä, että vanhemmat osaisivat nähdä syy-seuraussuhteita, reagoida tilanteisiin järkevästi ja seurata vauvansa taipumuksia.

Vielä en tulevaa vauvaani tunne, mutta uskon, että ensimmäisenä reagoin siihen, jos vauvani vaikuttaa rauhattomalta rauhoittujalta. Silloin meillä siirrytään yksinkertaisiin nukahtamistilanteisiin eikä yritetä napata päiväunia milloin missäkin - Aslan kanssa ne kun sitten lopulta napattiin yleensä tissistä.

Rauhoittumisen rajat

Meidän Perheessä (5/2010) on juttu taaperon unikoulusta. Esimerkki-Vertin vanemmat kertovat tehneensä virheitä siinä, että järjestivät kaikenlaisia rauhoittavia palveluja öisin. Unihoitajan ensimmäinen ja tärkein ohje oli ollut, että lapselle pitää antaa tilaa rauhoittua.

Meillä on ollut erittäin tarpeellinen oivallus nukahtamisen (olipa sitten ensinukahdus tai uudelleennukahdus) kanssa se, että lapsi tarvitsee mahdollisuuden rauhoittua. Vauvasta saakka virikkeitä metsästänyt Asla ei aina osaa itse rauhoittua. Silloin aikuisen tehtävä on näyttää rajat. Tämä on pätenyt meillä niin vauvalle kuin taaperollekin - toki konstit ovat erit.

Havahduin tähän siinä vaiheessa, kun huomasin, että mitenkään en saa Aslan itkua öisin lakkaamaan. Vain äärimmäinen keinunta rauhoitti, ja se oli minulle liikaa. Aloin uskoa, että hän on väsynyt ja haluaa nukkua, mutta ei osaa, malta tai uskalla. Koska hän ei rauhoittunut missään, minulla oli mahdollisuus opettaa hänelle paikka rauhoittumiseen. Valitsin hänen oman sänkynsä. Valitsin muutaman rauhoituskeinon: silittelyn, vieressä nukkumisen esimerkin ja pari selkeää "nyt nukutaan" -lausetta. Aluksi itkua piti kuunnella pitkäänkin, mutta se oli välttämätön siirtymävaihe. Sen jälkeen vauvan ei tarvinnut enää miettiä, että "voi kun väsyttää, mutta onkohan tässä luvassa jotain ohjelmaa vai ei".

Puhuvalle ja jalat alleen ottavalle taaperolle rajojen paneminen vaatii uskoa siihen, että lapsi tottelee. Minun on komennettava niin, että uskon itsekin sanaani.

"Nyt sänkyyn!"
"Ei saa lähteä laukkomaan!"
"Kaappiin ei mennä!"

Joskus kyllä kuulen ääneni värisevän epäuskosta - mutta vielä useammin kuulen muiden hoitajien äänestä sen, että he eivät usko omaan komentoonsa. Mutta uskottava on, muuten ei tule mitään.

Mitä jos taapero ei usko? Pienen pinnasänkynukkujan laitoin järjestelmällisesti takaisin makuuasentoon tai estin häntä nousemasta ylös. Se oli kyllä erittäin hermoja raastavaa, mutta jos siihen alkaa, ei passaa luovuttaa. Lopulta lapsi uskoo - paitsi siinä välissä voi kyllä tulla oikea hätäkin. Hätä hoidetaan pois alta lohduttamalla tai vaikka sylittelemällä, mutta sen jälkeen palataan lujasti ja lempeästi takaisin normaaliin nukahtamishetkeen. Tärkeää on rauhallisella puheella ja lempeällä olemuksella viestittää, että "nyt on nukkuma-aika".

Sama periaate pätee sitten sängystä karkailuun tai huoneesta pois juoksemiseen tai vesilasipyyntöihin. Oma rajanasetussuosikkini oli yhteen väliin se, että seisoin makuuhuoneen oven raossa ja estin lasta aukaisemasta ovea. Ovi siis oli raollaan, jolloin Aslalla oli tavallaan kontakti minuun, mutta estin näkymän mielenkiintoisille vesille. Lopulta hän katsoi yleensä parhaaksi painua sänkyyn. Hänen huuteluihinsa vastasin muutamalla viileällä, samansisältöisellä ja johdonmukaisella kommentilla:

"No mitä?"
"Nyt on nukkuma-aika. Mene sänkyyn."
"Äiti on tässä lähellä. Voit turvallisesti nukkua."

Välillä piti hoitaa kiukuttelusta syntynyt oikea hätä, mutta sen jälkeen taas käskin mennä itse omaan sänkyyn. Sylittelylohduttelun tein yleensä siinä ovenraossa. Se oli minusta hyvä keino ilmentää sitä, että äiti auttaa hädässä, mutta iltanukkumaanmenosta ei tingitä.

Muita fyysisen rauhoittumisrajojen asettamiskeinoja meillä on ollut niukkailmeinen ja -eleinen reagointi ja tarvittaessa eleetön sänkyynkantaminen. Kantamista tarvitaan esimerkiksi silloin, jos lapsi piiloutuu kaappiin eikä siirry sieltä komentamalla pois. Komento jää tehottomaksi, jos aikuinen antaa lapselle varan valita, totteleeko vai ei. Niinpä se pitää osoittaa todeksi ja siirtää lapsi kaapista sänkyyn. Nämä ovat tällaisia supernanny-tv-ohjelman oppeja, mutta pätevät kyllä. Kantamaan voi joutua monta kertaa, mutta muuta keinoa ei oikein ole, jos lapsi ei kerta kaikkiaan tottele.

Yksivuotiaasta kaksivuotiaaksi

Edellinen unikoulukirjoitus koskee noin vuoden takaista aikaa. Akuutit ongelmat ratkesivat, ja sen jälkeen nukutuksiamme ja nukkumisiamme ovat värittäneet josjonkinlaiset tilanteet. Meillä on yhä uniongelmia - ainakin jos ne määritellään niin, että vieläkin on harvinaista saada nukkua koko yö. Nukuttaminenkin vaatii taitoa.

Minusta meillä ei kuitenkaan ole ongelmia. Olemme vanhempina oppineet reagoimaan tilanteisiin ja aika usein teemme korjaustoimenpiteitä. Meidän ei tarvitse käydä niistä enää perusteellisia keskusteluja, sillä olemme molemmat oppineet lapsen unen perusasiat (ainakin oman lapsemme kohdalla).

Millaisia juttuja tässä vuoden sisällä on sitten ollut? Muutto uuteen kotiin, siirtyminen pois pinnasängystä, nukahtaminen ilman vanhempaa, hyppely pois sängystä nukahtamista odotellessa, äidin ja isän huutelua, pelkoja, öisiä hätäkohtauksia, yöllisiä itkukapinoita, kömpimistä vanhempien sänkyyn... Olisiko melkein kaikenlaista, mitä kuvitella saattaa?

Uudistuksen edessä olemme aiempien kokemuksien vavisuttamina aina ennakoineet ja sopineet toimintamallista. Sitten onkin ollut ollennaista olla johdonmukainen. Jos olemme muuttaneet omaa kättäytymistämme tai reaktiotapaamme, olemme tehneet sen tietoisesti. Sehän ei ole lapsen kannalta reilua, että vanhempi ripustautuu johonkin ennalta päättämäänsä toimintamalliin, jos se ei tunnu lapselle sopivan.

Enää emme pelkää nukkumiseen liittyviä uudistuksia.

Ohranjyviä

Bongasin ensi kertaa mainoksen, jossa kaupataan ohraa riisin sijaan. Nyt vasta!

Ohraryynejä on ollut kaupassa jo vuosia ja ilmastoruoastakin on puhuttu jo pari vuotta. Olenkin hämmästellyt sitä, miten hitaasti ohra on tehnyt tuloaan. Edes Pirkka-koekeittiöt sun muut eivät ole sen puolesta juurikaan rummuttaneet. Luulen, että Raision aloittama Torino-ohranjyväintoa lietsova mainoskampanja saa Pirkat ja Yhteishyvätkin kehumaan ohraa.

Minulla on ollut monta syytä käyttää ohraa jo vuosia. Ensinnäkin sen käyttäminen on helppoa. Sitä valmistetaan ja käytetään kuten riisiä - ja samalta se näyttääkin. Meillä kävi vasta vieras, joka kaikessa outoudessaan uskaltautui kattilan kantta korotettuaan toteamaan, että ei ole riisin ystävä. Sain ylpeänä huomauttaa, että minun kattilassani onkin ohraa.

Ohra on kotimaista. Se on halpaa. Se on hyvää. Se sopii riistan kanssa paremmin yksiin kuin riisi. Se on ilmastoystävällistä. Uskoakseni se on moniin riiseihin verrattuna myös ravinteikkaampaa. Perunan se lyö tärkkelysottelussa. Riisiähän puoltavat karppausaatteet, mutta vastustavat ympäristöaatteet. Ohra on hyvä kompromissi.

Ja missä on ohra korvannut riisin? Tietenkin kirkon rappusilla häissämme vuonna 2004.

Melkein mallikas

Huvitun lehtijutuista, joissa elämä pienitään pikku lohkoihin. Toukokuun Meidän Perheessä oli juttu "Organisaattoriksi voi oppia". Olen melkein malliesimerkki jutun ihannevanhemmasta.

1. Opettele olemaan läsnä. Kuulutko sinäkin niihin unelma-anelmiin, joiden ajatukset liitelevät laajoja kaaria...

> En kuulu.

2. Älä sählää kymmentä asiaa yhtä aikaa. Niin ei mikään valmistu. Valitse mieluummin yksi kohta, joka kaipaa kohennusta...

> Puolittain näin. Teen monta asiaa yhtä aikaa, mutta keskeneräiset työt ovat järjestyksessä. Harvoin pääsevät unohtumaan.

3. Asiat tärkeysjärjestykseen! Mieti, mikä sinulle on olennaista juuri nyt. Koti on työmaa, joka ei koskaan tule valmiiksi... Kotiäiti tai -isä tekee palkatonta...

> Koti ei ole työ. Se on elämä. Tämä on elämänasenneasia. Koti ei myöskään ole projekti. En tarvitse tällaista ohjetta.

4. Joskus töitä on vain liikaa... Passaatko isoja lapsiasi liikaa? Sovi lasten kanssa kotitöistä...

> En. Isoja lapsia ei ole, mutta on jo asioita, jotka Aslankin (2 v.) pitää hoitaa itse.

5. Suunnittele ja ennakoi. Päivästä toiseen suunnilleen samanlaisena toistuva rytmi on hyväksi kaikille ja tuo ryhtiä... Mieti seuraavan päivän ohjelma...

> En järjestele seuraavaa päivää, mutta olen järjestellyt elämäni. Olen kotiäiti, koska kaikki olisi liian rankkaa, jos olisimme molemmat mieheni kanssa töissä. Näin minulla on aikaa myös itse harrastaa. Uskon katuvia vanhoja vanhempia, jotka päivittelevät sitä, etteivät malttaneet olla perheen kanssa.

6. Merkkaa kaikki tapaamiset kalenteriisi 15 minuuttia tai puolta tuntia aiemmaksi.

> Olen opetellut ajoissa lähtemistä. En vielä osaa täysin. (Lukiko lehdessä oikeasti, että "merkkaa"...?)

7. Järjestele keittiö uusiksi. Keittiö on kodin sydän - ja loputon työmaa... Jos keittiössä on jatkuvasti tavarat hukassa...

> Ei ole. Meillä on lähes kaikille tavaroille oma paikkansa. Ja tavaran määrä on rajoitettu.

8. Säilytä astiakaapissa vain pieni määrä lautasia, kuppeja ja mukeja. Näin tiskikoneen tyhjennys käy nopeasti... Astiakaapin pitäisi olla niin väljä, että sinne saa tavarat heittämällä.

> Meillä astiakaapissa on vain muutamia pysyväisasukkeja. Huolehdin siitä, että kuivuneet astiat tyhjennetään sieltä pois. Päivänselvä asia.

9. Tyhjennä keittiön työtasot tavaroista. Kokatessa heitä roskat roskiin sitä mukaa kuin niitä syntyy ja purkit ja mausteet omille paikoilleen.

> Päivänselvää tämäkin.

10. Poista liika tavara.

> Ja estä liian tavaran tulo. Tämä on yksi taloudenpitoni perusasia. Tavarat, joita ei ole ole, eivät loju väärissä paikoissa.

11. Opeta siisteyttä.

> Aslan moni leikki lopetetaan, jos menee tyhmäilyksi. Vaadin, että tavaroita viedään myös paikoilleen. Jos vesi kaatuu, en juurikaan toru, mutta käsken hakemaan luutun. Sen osaa 1-vuotiaskin.

12. Hanki iso kori. Tähän olohuoneeseen tai eteiseen sijoitettuun risteilijään voi noukkia lattialla lojuvat tavarat odottamaan hetkeä...

> Tämä on kokeiltu. En hanki, koska miehellä kaikki väliaikaissäilytyspaikat tuppaavat jäämään pysyviksi. Mutta väliaikaiskasoille meillä on kyllä tietyt paikat. Pitää vain muistutella miestä käymään niitä läpi aika ajoin.

13. Eteinen siistiksi. Epäjärjestys on usein seurausta tavarapaljoudesta. Varaa eteiseen korkeintaan kaksi kenkäparia ja takkia kullekin... säilytä ylimääräiset ulkovaatteet vaatekaapissa. Hanki eteiseen lipasto, jossa on omat asustelaatikot perheenjäsenille. Nimeä alimmainen perheen pienimmälle, jotta hän ylettyy... Laatikossa voi olla oma rasia myös kännykälle, bussilipulle ja avaimille...

> On jo. Oikein lipasto ja sen päällä pikkuinen korikin kännykälle, bussilipuille ja avaimille. Miestä pitää muistutella tuosta kenkä- ja takkijutusta tosin.

14. Varaa ainakin kerran viikossa hetki laskujen maksamiseen. Hoida samalla muutkin paperiasiat.

> Näillekin on oma pinonsa, joka aika ajoin käydään läpi. Ja laskut säilytetään tietopaikassa.

15. Hyödynnä tietotekniikkaa. Matkalle lähteminen lapsikatraan kanssa sekoittaa totuttuja kuvioita. Kokenut äiti neuvoo tekemään Exceliin valmiit pohjat...

> Tätä en ole kokeillut. En ole tarvinnut.

16. Muista lepopäivä.

> Sunnuntai.

Materialisti

Eilen ystäväni Leenu kävi kylässä. Hän on elämässään (taas) lillumisvaiheessa. Irtiotto virasta, elantomahdollisuuksien etsiminen ensi talveksi, kesä ilman asuntoa jne. Hän kertoi, että vaikka on vuosia asunut samassa isossa talossa, omaa tavaraa on vain yksi peräkärryllinen. Ihailen.

Toinen tavarakeskustelumme alkoi kysymyksestä "Eikö Aslalla ole omaa huonetta?". Vastasin, että ei ole, kun ei ole tarvetta. Esittelin, miten Aslan lelut ovat olkkarin laatikoissa ja vessan lelukorissa ja muutamassa muussa paikkaa.
- Siis tuohan on se määrä, minkä yksi lapsi saa yhtenä jouluna. Miten olet onnistunut? hän päivitteli.
Sanoin olevani niin tiukka, että kukaan ei uskalla tuoda meille mitään. Olen myös jo vienyt leluja vähemmäksi kirpparille.

Ostan kyllä lapselleni leluja, mutta vain tarpeeseen. Tänä keväänä olen ostanut kirpparilta ainakin lasten koripallokorin, muutamia leikkityökaluja ja hiekkalaatikkoleluja. Nyt suunnitelmissa on ostaa jonkinlainen kottikärry. Lelulinjani on niukka, koska ahdistun joutavanpäiväisestä tavarasta. Lapsen myötä olen myös huomannut, että lelujen määrällä ei voi taistella kiinnostuksen hiipumista vastaan. Haluan myös antaa lapselleni mahdollisuuden kehittää mielikuvitustaan. En halua opettaa hänelle, miten leikitään. Koripallokorin ostin, kun olin huomannut Aslan heittelevän palloa toistuvasti ämpäriin. Myös kavereiden luona koripallokorit olivat melkeinpä ykkösjuttu.

Tavarat ovat minulle käsittämättömän tärkeitä. Saatan suuttua ihan mielettömästi, jos joku tärkeäksi kokemani tavara menee rikki - tai ainakin harmistun siitä kovasti. Talvella mutristelin, kun mies oli heittänyt viimeinkin tyhjentyneen T-Kaupan tulitikkuaskin takkaan.

Kun saan tavaraa, kysyn yleensä sen tarinaa. Tai vaikken tietäisikään vanhaa tarinaa, usein tavara tulee tarinan myötä - kuten tuo mainittu koripallokori. En inhoa tavaraa, mutta inhoan joutavanpäiväistä tavaraa.

Haudan takaa

Kesän vakiouutisaineistoa on päivittely vanhentuneista hautapaikoista. Keskustelu on sellaista hiljaista hyssyttelyä. Kommentoijina on niitä, jotka ovat pahastuneet hoitamiskehotuksista ja siitä, että seurakunta uhkaa ottaa hautapaikan uudelleen käyttöön. Vastakkainen mielipide on tabu. Sitähän olisi moukka, jos kannattaisi hautapaikkojen kierrätystä.

Minusta ortodoksien perustelut puisille hautaristeille ovat hyvät. Ajallisen unohtamisen myötä ne maatuvat. Suomessa onkin jo ollut esimerkiksi sellainen kohu, että vanha hautakivi oli kaupan rappusena. Seurakunnasta todettiin, että vanhat hautakivet ovat vaikeita tapauksia. Ne pitäisi hävittää kalliisti, etteivät joutuisi kyseenalaiseen käyttöön.

Kulttuurihistoriallisessa mielessä museomaiset hautausmaat ovat tärkeitä ja ihania. Mutta kaikkia hautapaikkoja ei voida säilyttää loputtomiin. Eikä kaukaisille sukulaisille auta kuuluttaa moraalista velvoitetta isoisotätien hautojen hoitamisesta. Niin se vain on, että suurin osa ihmisistä maatuu ja unohtuu.

Yleensä hautapaikkasopimus tehdään 25 vuodeksi. Enimmäismäärä on 50 vuotta. 25 vuotta on minusta turhan lyhyt aika. Kuvitellaanpa vaikka lapsi, joka menettää vanhempansa pienenä. Alle kolmikymppisenä - ehkäpä oma elämä ei ole vielä vakiintunut - hän joutuu kohtaamaan tilanteen, jossa hänen vanhempiensa hautapaikkasopimus raukeaa.

Käsittääkseni hautapaikkasopimuksen uusiminen on helppoa eikä 25 vuoden määräaika aina tarkoita sitä, että seurakunta tarttuisi asiaan heti. Omaisilla on minusta oikeus pitää hautapaikka oma aikansa. Se, miten kauan, vaihtelee kunkin henkilökohtaisten tuntemusten mukaan. Haudan hoitamattomuus on yksi peruste palauttaa hautapaikka seurakunnalle. Muiston ja hautapaikan vaaliminen on minusta makuasia. Kaikkien vainajien tahto ei ole koristellun kaunis hauta, eikä luonnontilaisuus kerro aina siitä, että hauta olisi unohdettu.

Keskimääräinen synnytys

Iltalehden juttu aktiivisesta synnytyksestä on melkein samanlainen, minkä voisin kirjoittaa tänne blogitekstiksi. Suurin ero minun ja haastatellun Hanna-Marin kokemuksissa on se, että minusta synnytys ei ollut ihana kokemus. Se teki niin kipeää. Olennaista oli, että kivun kanssa pärjäsi, kun siihen oli valmistautunut. Jos kokisin saman uudestaan, en ottaisi edelleenkään kipulääkettä.

Minulle aktiivinen synnytys on kokemuksena itseisarvo. Olen taipuvainen uskomaan, että hyvin mennessään luomusynnytys on eduksi myös vauvalle, mutta en ole kovin paljon perehtynyt asiaan, joten en julista sitä. En ole varma, onko siitä vauvalle merkittävää hyötyä. Sen tiedän, että ainakin keskimäärin siitä on äidille hyötyä. Äiti kokee vauvan syntymän vaihe vaiheelta ja saa samalla käydä läpi monia tunteita. Toisekseen äidin elimistö palautuu nopeasti ja kärsii vähemmän vaurioita. Nämä pätevät siis keskimäärin.

Synnytyskeskustelun pahin ongelma on minusta vastakkainasettelu. Jos ei ole luomusynnytysihmisiä, ei tarvitse perehtyä aktiiviseen synnytykseen. Jos taas on periaatteellinen luomusynnyttäjä, haluaa synnyttää kesämökin saunassa.

Vaikka haluaisi kaikki mahdolliset kivunlievitykset, on tärkeää tietää aktiivisesta synnytyksestä. Omalla kohdallani olisin ollut kivusta ja tuskasta kärsimässä hätää monta tuntia, ennen kuin olisin saanut puudutteita. Minulta lähti jalat alta heti, kun synnytys alkoi käynnistyä. Sen ajan, kun joutuu olemaan ilman kipulääkkeitä, voi silti pärjätä siedettävästi ja nopeuttaa ja edistää synnytyksen kulkua, jos tietää, mitä pitää tehdä. Jos ei tiedä, voi hidastaa synnytystä ja lisätä omaa tuskaansa merkittävästi.

Aktiivisen synnyttäjän on taas syytä tiedostaa, että kaikki ei mene aina niin kuin toivoisi. Silloin tarvitaan lääketiedettä. Minusta auttaa, jos tietää synnytyksen peruskaavan ja sen, miten aktiivinen synnytys perusteiltaan menee. Silloin nimittäin myös ymmärtää, milloin ja miksi tarvitaan lääketieteellistä apua.

Sammalta nurmikollani

Viime syksynä kävelin ostamamme talon pihalla. Allani oli kitukasvuinen sammaleinen nurmikko. Mietin, että se on ihan hyvä. Pihamme on yksinkertainen. Tontti on raivattu havumetsään vaaran rinteeseen. Talon edelliset omistajat eivät ole olleet mitään puutarhaihmisiä - emme ole mekään.

Kahtena kesänä minulla oli pieni harjoituspiha rivitalossa. Kun ensimmäistä kertaa leikkasin siellä nurmikkoa, kauhistuin. Mikä määrä aikaa, melua ja polttoainetta! Vain siksi, että pihalla pitää olla nurmikko.

Haluan siistin ja helppohoitoisen pihan. Tämän maan ei tarvitse minun takiani muuttua. Jos hoitaisin pihaamme Kekkilän miesten ohjeiden mukaan, minun pitäisi haravoida keväällä roskat pois, levittää nurmelle kalkkia ja kevätlannoitetta, pistellä talikolla reikiä korjaamaan maan tiiviyttä, haravoida reikiin hiekkaa kuohkeuttajaksi, levittää pinnalle haketta pieneliöiden kuohkeutustoimien innoittajaksi, ajella ahkerasti ruohonleikkurilla, kastella nurmea ja tuhota voikukkia ja piharatamoita.

Antaa olla. Liian kuluttavaa luonnonvaroille ja minulle. Hieno nurmikko sopii sinne, missä se menestyy luonnollisesti.

Meidän pihamme on sammaleinen, koska havupuiden ripottelemat karikkeet ja havut pitävät maan happamana. Nurmikko on kitukasvuinen, koska puut vievät paljon vettä. Sammaloitumista edistää myös tiivis maa. Tiivistymistä on näiden lappilaisten lumipeitteiden alla vähän vaikea estää.

Lapin Kansassa oli tänään juttu nurmikon sammaloitumisesta. Puutarhuri antaa neuvoja sammaleen torjuntaan. Lopuksi toimittaja kysyy viisaan kysymyksen: "Pitääkö sammal saada pois nurmikolta?". Puutarhurin mielestä ei, mutta sammaleen huono puoli on se, että se ei kestä kulutusta.

Minä haluan, että nurmikollani on sammalta. Minä tykkään siitä. Minusta se on kaunista ja ihanan pehmeää.

Tomaatti ja tomaatti

Luontaistuotekauppa Life on perustaa mainoskampanjansa sille, että ruokien ravintoarvo on vähentynyt. Jee, viimeinkin joku herättää asiasta keskustelua. Olen ihmetellyt, uskovatko ravintoasiantuntijat itsekään sitä, että vuosien takaisten mittausten mukaiset ravintoainearvot pätisivät vielä?

Terveyslehdissä julkaistaan vuosi toisensa perään tietoja siitä, miten paljon vitamiineja ja hivenaineita mikäkin ruoka-aine sisältää. Tomaatin virallisen kivennäis- ja hivenainearvot perustuvat vuonna 1984 julkaistuun tutkimukseen. Ajatteleva kuluttaja huomaa jo mausta ja rakenteesta, että tomaatissa ja tomaatissa on eroja. Isäni luuli pitkään, että ei pidä tomaateista. Sitten hän maistoi naapurin kasvattamaa tomaattia. Makeus ja mehevyys saivat miettimään, että vika ei ehkä olekaan makuaistissa.

Viime aikoina on monelta taholta kuulunut viitteitä ravintoarvojen laskusta. Kepeä perustoteamus kuuluu, että ne ovat enää vain puolet nykyisestä. Se voi hyvinkin olla lähellä totuutta ainakin tehomaatalouden tuotteiden osalta. Totta kai täsmälannoitus ja peltojen tehokas käyttö vaikuttavat siihen, mitä kasvit sisältävät.

Paras ratkaisu ei minusta (kuten ei Valtion ravitsemusneuvottelukunnankaan mielestä) ole rynnätä Lifeen ostamaan lisäravinteita. Meillä syödään paljon luomukasviksia, luonnonakalaa ja riistaa. Ihan perustelluista syistä.

Puhutaankos ihmiselle vai lapselle

Monet vanhemmat puhuvat lapsilleen yleiskieltä, siis kirjakieltä. Jos pitää ohjeistaa ja opettaa, lausutaan deetkin tismalleen.
- Odota. Ei saa ottaa toiselta kädestä.
Ja puolisolle sama:
- Oota! Älä vie sitä multa käestä!
Sen lisäksi, että lapselle puhutaan yleiskielisesti, puhutaan myös opettavaisesti. Puolisolle riittää toteamus tästä tilanteesta ('älä vie sitä minulta nyt'). Lapselle taas opetetaan samalla yleinen toimintaohje ('koskaan ei saa ottaa toiselta kädestä').

Myös pedagogiset keskustelut ovat näköjään varsin suosittuja. Kun puhumaan opetteleva lapsi sanoo, että joku on iso, vanhempi kertoo, mikä on vastaavasti pieni. Tai kun lapsi osoittaa tunnistavansa punaisen, vanhempi kertoo kaikki muutkin värit.
- Muna.
- Niin, punainen. Se on punainen auto.
- Muna.
- Niin on. Minkäs värinen auto tämä on?
- Töö.
- Minkä värinen?
- Muna.
- Ei, kun se on vihreä. Ja tuossa on sininen ja tuossa ruskea auto. Ne ovat eri värejä.

Aikuinen oikein ilottelee mielikuvituksellaan...

Jos punainen on ainoa lapseni tunnistama väri, haluan tuoda esille, että sen tunnistaminen on positiivista. Useinhan aikuinen vain tuo esiin sen, mitä lapsella on vielä oppimatta - kaikki muut värit siis.


Minä haluan käyttää lapseni kanssa hauskaa ja elävää kieltä; kehittää ajattelua ja mielikuvitusta. Haluan, että hän voi kielenkin puolesta tuntea, että hän on tasavertainen. Että hänelle puhutaan kuin ihmiselle.

Vaihe 11: Päiväunet sisälle

Vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä Asla alkoi nukkua päiväunensa sisällä. Vaunuissa nukkuminen meni vaikeaksi. Hänen ääretön kiinnostuksensa maailmaa kohtaa voitti unet. Nukahtamiseen meni kauan aikaa ja hän heräsi mielenkiintoisiin ääniin helposti. Uudelleennukutus oli sujunut pienellä kävelylenkillä, mutta lopulta uudelleennukutus kävi mahdottomaksi.

Vappulomalla (2009) Ylläksellä nukutin Aslan vaunuihin ja hänen nukkuessaan istuin lukemaan ulos. Hän heräsi johonkin ääneen kesken unien, ja lähdin uudelleennukutuskävelylle. Asla vain punkesi istumaan. Lopulta painoin vaunun aisan alas, niin että hän ei kerta kaikkiaan päässyt istumaan enää. Sitten hän pian nukahtikin, kun oli pakko maata.

Toukokuussa Aslalle tuli pieni kuumetauti. Sen suoman väsymyksen turvin hänet opetettiin nukahtamaan pinnasänkyyn. Unirutiineista tehtiin iltarutiinien kaltaiset, mutta kuitenkin iltarutiineista poikkeavat. Parin hankalan nukutuksen jälkeen lapsi oppi uuden päiväunipaikan. Ja taas äidin elämä helpottui.

Hys, hiljaa koulussa!

Minua kauhistuttaa, että Asla menee joskus kouluun. Olen valmistunut itse opettajaksi, mutta en halua toimia ammatissa. Suomalainen koulu vieraannuttaa arjesta. Koulussa ei tarvitse välttämättä viihtyä suuresti, mutta siellä olisi hyvä oppia selviämään elämästä, kun se vie niin suuren osan lasten ja nuorten elämästä.

Kouluinho on syntynyt kouluvuosien jälkeen. Lähes koko 9-vuotisen koululaisurani aikana tykkäsin koulusta. Sinne minä sovin ja siellä minä pärjäsin. Kirjoitin ylioppilaaksi, luin maisteriksi, siirryin elämään. Niin, 17 vuoden yhtäjaksoisen ja tiukan lukemis-, pänttäys- ja pätemisrupeaman jälkeen.

Elämässä olen huomannut, että olen epänormaali. Koulussa olin normaali. En ollut normaali ikätovereihin verrattuna, mutta normaali siihen nähtynä, mitä koulu oppilaalta odottaa. Yläasteella kyllä tunsin, että toisaalta täytin opettajien odotukset ja toisaalta en. Aivan kuin opettajatkin olisivat miettineet opetuksen tavoitteiden ja päämäärien ristiriitaa. Sitä, että missä on elämä.

Tee itse, älä tee yksin

Virke-lehden pääkirjoituksessa kerrotaan Emma Kostiaisen puheviestintätutkimuksesta. Sen mukaan korkeakouluopiskelijat pitävät vuorovaikutustaitoja tärkeänä lisäarvona työnhaussa, mutta ajattelevat, että itse aiheen ja työtapojen osaaminen on paljon tärkeämpää. Joka on ollut töissä, voi miettiä, onko se juuri näin. Pääkirjoittajan mukaan ei. Ei minustakaan.

Työelämän todellisuus on kai hiljalleen valumassa alas kouluportaita. Korkeakouluissa edellytetään kaikenlaisia sosiaalisia taitoja, mutta tutkinnot saa kirkkaasti läpi myös yksin työskennellen. Lukioihin yhdessä ideoimisen ja tuottamisen opit ovat tulossa. Peruskoulussa on vielä tärkeintä, että jokaisen omaa osaamista pystytään arvioimaan. Ensin yhdeksän vuoden aikana oppilaista taamotaan ryhmätyötaidot, ja seuraavassa koulussa tuskaillaan, että ryhmätyöskentely ei onnistu.

Hauskinta on, että peruskoulussa ryhmätyötaitoja harjoitellaan. Kyseessä on erillinen työtapa, joka nostetaan esille. Opettajat opettavat oikeita tapoja toimia ryhmässä. Tärkeintä siinä on tasapuolisuus, koska edelleenkin - jokaista on kyettävä arvioimaan. Normaalissa elämässähän olennaista on se, että jokaisella on omat vahvuutensa.

Rasvausohjeita

Aslalla on ollut lievää atopiaa, lähinnä poskissa ja käsivarsissa. Käsivarsien ihottuma on erittäin harvinaista enää. Kun atopiadiagnoosi saatiin, aloimme käyttää pääasiasa MiniRiskiä, pesupähkinöitä ja pyykkikoneen lisähuuhtelua. Lisäksi panostin luomuvaatteisiin.

Poskia on hoidettu rasvaamalla. Meille lääkäri sanoi perinteisen ohjeen, että viikko kortisonivoidetta ja pari viikkoa perusrasvaa. Kaverini Riikka on lapsinensa käynyt erikoislääkärillä, joka oli sanonut, että voi antaa myös lyhytkuureja, esimerkiksi kolme päivää kortisonia ja neljä päivää perusrasvaa. Kysyin tätä ohjetta tk-lääkäriltä, ja hän sanoi sen käyvän.

Lyhytkuuri on ehdottomasti parempi, koska lopputuloksen kannalta ei ole väliä, käyttääkö kortisonia kolme vai seitsemän päivää. Ihottuma paranee parissa kortisonipäivässä ja pahenee pari päivää lopettamisesta. Pitkän kuurin huono puoli taas on se, että kortisonitauonkin on oltava pitkä, jolloin iho ehtii mennä erittäin huonoksi.

Puolitoistavuotiaana meidän atopiamme on lievittynyt selvästi. Pakkasilla on toisinaan kortisonijaksoja, mutta pääosin vaiva ei vaadi juuri hoitoa.

Kummallisia metsästäjiä

Metsästys on Suomen kummallisimpia asioita. Metsästäjäksi alkavan on liityttävä metsästäjärekisteriin, jolloin hänestä tulee myös riistanhoitaja, paikallisen riistanhoitoyhdistyksen jäsen. Riistanhoitoyhdistykset ja riistanhoitopiirit taas ovat maa- ja metsätalousministeriön alaisia yksikköjä.

Entäpä jos vaikka hoitajiksi aikovat rekisteröityisivät omiin sairaanhoitoyhdistyksiinsä ja -piireihinsä, jotka taas olisivat sosiaali- ja terveysministeriön alaisia?

Metsästäjä maksaa vuosittain harrastuksestaan riistanhoitomaksun (ns. metsästäjäkortti). Se oikeuttaa hänet metsästämään, jos hänellä on käytössään maa-alue, missä metsästää. Metsästyshän ei ole jokamiehen oikeus.

Entäpä jos hoitaja maksaisi vuosittain sairaanhoitomaksun, joka oikeuttaisi hoitamaan sairaita?

Riistanhoito on maa- ja metsätalousministeriön alaista työtä, jota tekevät vapaaehtoiset lähinnä metsästämällä riistaa. Kaikki metsästäjät kuuluvat riistainhoitoyhdistyksiin, mutta läheskään kaikki eivät toimi niissä. Riistanhoitoyhdistykselle on pakko löytyä hallitus ja muut toimijat paikkakunnan metsästäjien joukosta. He tekevät työtä yleensä vapaaehtoisina. Tuo työ on muuta kuin metsästystä - paperityötä, laskentoja sun muuta.

Entäpä jos hoitajista osa joutuisi hoitajantyönsä ohella tekemään potilaskortistoista, vastaamaan ajanvarauksiin ja raportoimaan hoitotoimenpiteistä ministeriölle? Entäpä jos paikallisten hoitajien pitäisi vain valita nämä taustatyön tekijät omasta porukastaan ihan omin avuin, oli halukkaita tai ei?

Maa- ja metsätalousministeriö päättää vuosittain, mitä eläimiä saa metsästää ja kuinka paljon. Joistakin eläimistä metsästäjät vielä maksavat lisäksi kaatolupamaksun, jolla rahoitetaan riistanhoitotyötä.

Entäpä jos hoitajienkin pitäisi jokaisesta suuresta operaatiosta maksaa erillinen toimenpidemaksu?

***

Entäpä jos metsästäjät heittäisivät metsästämästä ja vieläpä maksamasta siitä, että tekevät valtion töitä? Kauanko menisi, että hirvi kurkistelisi itse kunkin akkunan ja auton edessä?

Sukupuolta kasvattamassa

Viime kevään Meidän Perheen juttu sukupuolineutraalista kasvatuksesta sai paljon huomiota. Parhaillaan luen lehden "vastinejuttua" perheestä, jossa vanhemmilla on selkeät perinteiset sukupuoliroolit.

Ja miksi nuo pitää asettaa vastakkain? Sukupuolineutraalisti kasvatettavan Ruun vanhemmat eivät mielestään koe olevansa nainen ja mies siinä mielessä, miten ne nykyään ymmärretään. Toisen perheen vanhemmat haluavat olla heikko nainen ja vahva mies. Daa, molemmat ovat löytäneet sukupuoli-identiteettinsä. Ruun vanhemmat sanovat tietävänsä, että todennäköisimmin Ruusta kasvaisi tyypillinen oman sukupuolensa edustaja, siis tyypillinen nainen. He haluavat kuitenkin antaa mahdollisuuden muuhun. Toinenkin perhe ymmärtää, että lapsia ei pidä sulloa yhteen ainoaan sukupuoliroolimalliin.

Tässähän olennaista on erottaa fyysinen sukupuoli ja sosiaalinen sukupuoli eli gender. Sukupuolineutraali kasvattaja kyseenalaistaa molemmat. Itse olen sukupuolikriittinen kasvattaja. En välttämättä kyseenalaista mitään, mutta ymmärrän, että kaikki eivät koe nyky-yhteiskunnan gender-malleja omakseen.

Tähän mennessä Asla on osoittautunut oikein stereotyyppiseksi pojaksi, ja sitä hän saa olla. Leikimme pääasiassa autoilla, koska hän itse aina valitsee autot leluikseen. En tyrkytä hänelle poikajuttuja, mutta en myöskään tyttöjuttuja. Hän saa itse valita.

Vasta luin Sari Mannisen tutkimusartikkeleja maskuliinisuudesta ja alakoululuokan sosiaalisista suhteista. Pojat etsivät luokassa rooliaan nimenomaan poikina, ja kaikki ei-poikakäytös on perusteltava hyvin tai peitettävä. Haastatteluista ja havainnoista ilmenee, että koko luokan kaveri- ja kiusaussuhteet perustuvat melkein kokonaan siihen, ketkä ovat kunnon poikia ja ketkä eivät. Lisäksi selviää, että väkivalta on oppilaiden mieleestä hyvin keskeinen osa maskuliinisuutta.

Autoleikkimallien ja sinisten vaatteiden tarjoamisesta on kuitenkin pitkä matka väkivaltaiseen maskuliinisuuteen. Niin joku vastaisi. Lapset kuitenkin poimivat hyvin herkästi itselleen tietoja siitä, millainen hänen odotetaan olevan. Toiset kestävät rooliristiriitoja paremmin, toisent heikommin.

Ihmeellistä imetysneuvontaa

Luin erästä imetysohjaaja Katja Koskisen haastattelua ihastuneena ja järkyttyneenä. Vastasyntynyt alkaa kuulemma itkeä vasta, jos ensimmäisiin nälän merkkeihin ei reagoida. Ja itkuisena vauva on vaikea saada rinnalle.

Pikkuiset huulet hamuavat ja maiskuttavat, untuvainen pää kääntyilee ja nyrkit haparoivat kohti suuta. (KaksPlus 6/09)

Siitä sen siis pitäisi alkaa. Ja miten erilainen on oma kokemukseni lapsen ensihetkiltä. Ensin tehtiin kaikki muu; siistittiin ja siloteltiin pikkuinen. Sitten tuotiin tuttipullo, kun lapsi kuulemma kätisee nälkäänsä. Että olikohan se sittenkin niin, että imetystä on helpompi harjoitella "rauhassa", kun pahin nälkä on taitettu.

Minulle ihan uutta

Ihokontaktit, vauvan hieromiset ja vauvan antamien viestien seuraaminen. Täkäläisessä sairaalassa en ole kuullut noista puhuttavan. Haastattelua lukiessani tulin vakuuttuneemmaksi siitä, että moni imetysongelma ratkeaisi lapsilähtöisyydellä. Ikivaiva, hyvä imetysasento, ei sekään ole Koskisen mielestä vaikea juttu. Tärkeintä on odottaa, että lapsi avaa suunsa oikein suureksi. Siihen menee kuulemma jonkin aikaa.

Minulle nuo yksinkertaiset imetyskuvaukset antoivat paljon uutta tietoa. Se on kummallista, sillä paljon olen kuitenkin lukenut, kysellyt ja kuunnellut. Jutusta tuli hyvä mieli: tuollaista pitää suositussa vauvalehdessä julkaistakin. Mutta miksi tuollaista, yksinkertaista luomu- ja vaisto-opastusta ei saa kaikista sairaaloista ja neuvoloista. Mutta miten voi olla mahdollista, että monien äitien annetaan eksyä noin yksinkertaisessa asiassa?

Imetys on monille vaikeaa. Se ei ole mikään "tissi suuhun, kyllä se siitä" -juttu. Sitä sen kyllä pitäisi olla ja sitä se voisi monille olla, jos vauva saisi ohjata ruoantarvettaan alusta lähtien. Minä ja moni muu on saanut sairaalasta ja neuvolasta imetysohjeita, jotka teknisesti ovat samanlaisia kuin Koskisen ohjeet. Tekniikkaohjeet eivät kuitenkaan riitä, jos ohjausta ei anneta koko vuorovaikutustilanteeseen, mieluiten vielä alusta lähtien.

Useimmiten äitejä neuvotaan, miten imetetään. Sen sijaan pitäisi kertoa, miten lapsi toimii.

Äidiltä ei heru joululahjoja

Aslalla on takanaan yksi syntymäpäivä ja kaksi joulua. En ole hankkinut hänelle vielä lahjan lahjaa. Tykkään kovasti lahjoista kyllä, mutta en liiasta tavarasta. En esimerkiksi ymmärrä, miksi vauvan bodeja pitää olla 16, jos kahdeksankin riittää. Ja joululahjoja tuli taas yltäkylläisesti ilman isän ja äidin panostusta.

On luvattu, että törmään vielä lapsen kanssa kulutuspäätösongelmiin. "Kyllä sitten kun..." Sitä aikaa odotankin mielenkiinnolla. Että mitä jos lapsi oikeasti vaatii jonkun Höpö-Set-repun tai -penaalin. Oikeastihan ostoshömpän piti jo koittaa. Vuosia sitten ihmettelin, miksi vanhemmat ostelevat lapsilleen joululahjoja. Minun piti oivaltaa se, sitten kun on lapsi(a). Vaan tyhmän pää lyö tyhjää vieläkin.

Jouluna teki pahaa, kun piti lasta väkisin kiinnostuttaa paketeista. Asla jaksoi juuri juuri avata ensimmäisen lahjan, josta paljastui riemuittava muumipyjama. Vielä kuudennenkaan paketin kohdalla hän ei oivaltanut, että papereiden alta paljastuu jotain hauskaa. Osa paketeista laitettiin syrjään, ja availimme niitä sitten Aslan jo nukkuessa.

Viimeistään silloin ymmärsin, miksi Katja-tuttavani oli laittanut joulun jälkeen avaamattomia lelupakkauksia varastoon ja antanut niitä lapsilleen sitten kevään aikana. Kyse ei ole aikuisen roinamoraalista, vaan siitä, miten lapsi liikoihin lahjoihin reagoi.

Tämä ei koske minua

Geenivalinta, geneettinen muuntelu, kloonaus, kahden miehen biologinen lapsi ja keinokohtu.

Luin syksyn Tiede-lehden visioita tulevaisuuden lisääntymismahdollisuuksista. Ajattelin koko ajan lukevani scifiä, sillä en haluaisi sellaista maailmaa, missä lisääntymiseen tarvitaan vain yksi ainoa ihmissolu - mikä tahansa niistä. Jutun lukeminen oli vastenmielistä, mutta saatoin tuudittautua siihen, että tämä ei koske minua. Mutta Asla. Joutuuko hän kohtaamaan nuita valtaisia lapsen saannin mahdollisuuksia?

Visiot perustuvat siihen, että vaikka ihosolu voidaan palauttaa kantasoluksi, joka taas voidaan ohjata kehittymään munasoluksi. Näin voisi syntyä esimerkiksi miesparin biologinen lapsi. Lisäksi mahdollista olisi kloonaus ja geneettinen muuntelu. Lievimmiltä kuulostaa alkionvalinta, jossa muodostetaan useita alkioita. Niiden geneettisiä ominaisuuksia voidaan tarkastella ennen kuin ne istutetaan kohtuun. Näin voidaan seuloa pois alkiot, joissa on ei-toivottuja geenejä. Muuntelu taas tarkoittaa sitä, että alkioon voidaan lisätä geenejä.

Ajatusten mielikuvituksellisuus kiehtoo kyllä, mutta enemmän tunnen epätoivoa. Minulla on vaikeuksia jo nyt, kun ihmisellä on niin paljon elämänsäätelyn valtaa. En halua olla Jumala, luoja. Haluan olla ihminen, vain ihminen. Ajattelen, että elämä on lahja, jota pitää vaalia mahdollisimman hyvin. Sitä en sitten tiedäkään, missä menee vaalimisen ja luomisen raja.

Huoh helpotuksia

"Kertakäyttövaipat ja vauvojen purkkiruoat on kehitelty helpottamaan naisen elmää, jotta äiti on päässyt pois pesukoneen ja hellan välistä. Ympäristöystävällisyys ei saisi tarkoittaa sitä, että helpotuksista luovutaan." (KaksPlus 6/2009)

Että kyllä minä voin säästää, mutta mistään en halua tinkiä.

Kesällä oli Lapin Kansassa juttu Inarissa asuvasta nuoresta naisesta. Hänellä oli oma tila, jossa hän muun muassa kasvatti koirasusia. En muista tarkalleen, mitä hän teki, mutta kalasteli ja kasvatti ruokaa ainakin. Hän totesi, että hän ei tarvitse erikseen harrastuksia, kun hänellä on puuhaa omassa elämässään. Samaa sanoin vastikään Heli Laaksonen You-lehdessä.

Pyykkikone on minusta hyvä esimerkki siitä, että elämän helpotukset eivät ole helpotuksia. Mitä oli aika ennen pyykkikonetta? Ei ollut joka päivä pyykkipäivä. En tiedä, kuinka usein pyykättiin, mutta homma taisi viedä koko päivän, varsinkin talvella, kun pyykit pestiin avannossa. Pyykkejä keitettiin, pestiin, huuhdeltiin ja kuivattiin. Ei ollut linkoa, joten märkien pyykkien siirtely oli raskas työ. Liat poistettiin käsin eikä huuhteluun voinut käyttää edes puutarhaletkua. Mitä jos tuota arkea elävälle emännälle vietäisiin yhtäkkiä nykyaikainen pyykkikone? Pyykinpesu veisi vain murto-osan siitä, mitä ennen.

Ja kuinkas sitten kävikään. Pyykkikone muutti suhdettamme pyykkiin. Käytän pyykkihuoltoon vuosittain varmasti saman ajan kuin mummoni aikanaan. Jotkut jopa pesevät vaatteensa yhden päivän käytön jälkeen. Hajuaistimme tulkinta on kääntynyt päälaelleen. Ennen puhtaan pyykin tuoksu oli suuren juhlan merkki. Nyt vaatteen ainoa oikea haju on "puhdas".