Näin teimme tämän uutisen

Joskus mietiskelen, miltäköhän toimittajakunta näyttää suuren yleisön silmissä. Suunnittelin asiasta blogikirjoitusta jo pari vuotta sitten, mutta niin kuin moni muukin hyväideainen blogikirjoitukseni, sekin jäi muiden kiireiden ja aikaansaamattomuuden ihmeen jalkoihin.

Nyt aihe on kahta ajankohtaisempi. Niinpä kaivoin vanhan tekstini fossilisoituneen luurangon esiin ja täydentelen sitä tässä uudemmilla lauseilla. Usean vuoden ajan annoimme valemedian kasvaa ihan rauhassa, ymmärtämättä, että sillä olisi yhteiskunnallista vaikutusta. (Olen jokseenkin katkera 1990-luvun ja 2000-luvun alun "nukkuvien puolue" -puheista, koska sitten kun nukkuvien puolue alkoi viimeinkin löytää kuuntelijoita, ei siihenkään oltu tyytyväisiä. Tyly yhteiskunnallinen sivuutus maksaa nyt kalliin hinnan.)

x

Ovatko toimittajat yleisön silmissä yksi ammattikunta? Meitähän on kaikenlaisia aina Tuomas Enbusken viihdetähtiydestä uutistoimittajaan ja paikallislehden maakuntakuulumisten kertojaan.

Sen täytyy olla niin, että perinteisen median uutistoimittajat ovat kasvotonta joukkoa, joka kantaa pääosan yleisestä toimittajaleimasta. He juoksuttivat Merja Ailusta ja jahtasivat Heidi Hautalaa ja kaivoivat kilvan tietoja huumepoliisien toimista. Lopputulos näissä nykyajan kohu-uutisissa on sellainen kaikkia osapuolia kuunteleva sekametelisoppa, että yleisö ei jaksa tietää, tekivätkö "toimittajat" hyvää vai pahaa.

Nyt kansainvälinen toimittajakunta paljasti Panaman-paperit. Millaisena toimittajat tuon uutisen äärellä näyttäytyvät? Tekivätkö hyvin vai väärin?

x

Toimituksen oven sisäpuolella kaikki näkyy kovin toisin. Siellä elää kilpailuasetelma eri medioiden välillä. Perinteisesti vastakkain ovat olleet Yle ja sanomalehdistö. Nyt asetelmat ovat jo paljon muuttuneet. Maakunnalliset sanomalehdet tekevät monenlaista yhteistyötä ja Ylen aikaa sitten hylkäämä STT(-Lehtikuva) on kutistunut mammutista miniksi.

Kaiken kauheuden keskellä on tapahtunut se, mitä olen pitkään toivonut (huomaa puhe nukkuvien puolueesta). Journalistinen media on valeuutisten voiman edessä astunut yhteen riviin. Hieman väkinäiseltä se näyttää, mutta hieno reaktio viimein.

Keskinäiseen kilpailuun keskittyminen on ollut journalistisen median suuri kompastuskivi. Joskus toimittajana minusta on tuntunut perin kummalliselta, kun omaa työtä verrataan "kilpailevan median" saavutuksiin, ei yleisön tyytyväisyyteen. (Toisesta suuresta kompastuskivestä eli hyvätuottoisten lehtiyhtiöiden muuttumisesta tappiolliseksi on puhuttu kyllin paljon.)

x

Siinä, miltä toimittajat näyttävät muulle maailmalle, on vielä yksi erikoinen piirre. Kaduilla nimittäin tapaa tuon tuostakin ihmisiä, jotka suhtautuvat uutistoimittajaan aivan kuin minulla olisi kelanauhuri kädessä ja pressikortti hatun lierissä.

Mikä kumma muukalainen.

(Sen jälkeen saatetaan edelleen kysäistä klassinen yleisökysymys, että missä sinä olet töissä...)

x

Yksi idea sopisi tähän tilanteeseen paremmin kuin nenä päähän. Journalistiikan opiskelija Jarno Liski on nostanut jo aikaa sitten esiin kansainvälisen idean, jonka mukaan toimitukset voisivat paljastaa uutistensa taustatöitä. Se olisi vallan hienoa!

Koittaisipa viimein aika, että journalistinen media toisi selvemmin työskentelyperiaatteensa esiin!

Meillä ei ole karkkipäivää

Mies lähti käyttämään lapsia hammaslääkärissä. Ohjeistin, että jos hammashoitaja kysyy, onko meillä karkkipäivä, muista vastata kuuluvalla äänellä, että
"Ei ole, koska meillä syödään karkkia vaikka joka päivä."
En nimittäin ole keksinyt vielä yhtään syytä, miksi meidän kannattaisi viettää karkkipäivää.

1. En halua sitoutua siihen, että minun pitäisi joka viikko ostaa tietyksi päiväksi karkkia. Nyt kun voi mennä montakin viikkoa, ettei kukaan syö tai edes kysy karkkia.

2. Haluan, että lapseni saa osallistua mukavaan hetkeen, jos isomummo, kummitäti, naapurin Aili tai kaupan Tatjana haluaa tarjota makeismaistiasia keskiviikkona, vaikka karkkipäivä olisikin lauantai. Haluan opettaa lapsilleni käytöstapoja.

Tutkija lupaa, että susisolmun voi ratkaista - JEE!

Aiemmassa susiaiheisessa kirjoituksessa epäilin, että susikonfliktin ratkaisijoilla on tekemätön paikka.

Tutkija Mari Pohja-Mykrän mukaan olen kuitenkin väärässä. Väitöstutkimuksensa äärellä Pohja-Mykrä toteaa, että eripuran äärellä ei pidä nostaa käsiä pystyyn.

Pohja-Mykrän tutkimus vahvistaa sen, mitä eteläiset luonnonsuojelijat eivät ymmärrä: Susien salakaadossa ei ole kyse siitä, että salakaataja vihaisi tai pelkäisi susia. Taustalla on syvä epäluottamus.

Pitääkö uutisen aina olla ensisijaisesti yleistajuinen?

"Journalisti kokee tekevänsä jutun laajalle lukijakunnalle sopivan. Professori kokee, että keittiöapulainen tekee hänen tuliaisiksi tuomastaan peuran sisäpaistista lasten lihapulla-annoksen ja jättää sen maustamatta."

Taidatkos sen paremmin sanoa. Hyvä hyvä, Janne Saarikivi!

Itse olen joskus toimitussihteerin kanssa tingannut siitä, voisiko uutisia tehdä myös asiantuntijoille ja poliitikoille eikä vain kirjoittaa niitä niin, että "pieksämäkeläiset eläkeläiset voivat nukkua rauhassa". <  Tuokin ilmaus on Janne Saarikiven; ilmeisesti hän koki tarvetta keksiä jotain freesimpää klassisen pihtiputaan mummon tilalle. No, pihtipudas ja pieksämäki rimmaavatki nätisti.

Minusta tavallisten uutisten pitää olla yleistajuisia ja kaikille keskiverroille ymmärrettäviä, mutta ne voivat olla sitä vaikka tarjoaisivat jotain asiantuntijoillekin. Sitä paitsi minusta eri alojen ammattilaiset ja asiantuntijat ovat potentiaalisia uutispalvelun maksavia asiakkaita, koska he a) ovat sivistyneistöä, jotka haluavat lukea lehtiä ja b) luultavasti tarvitsevat uutisia työssään.

Ilmainen sisältö on lehtitalon näyteikkuna

Suomalainen lehdistö on nyt päättänyt. Se on päättänyt, että enää ei jaeta ilmaiseksi. Ilmaisjakeluun alkaminen oli virhe, ja se virhe perutaan nyt.

Vakaa - mutta minusta ei täysin uskottavasti lausuttu - uhkaus on, että vuoden lopussa maksumuureja on liki joka puolella.

"Ansainnan kannalta medialle ongelma on maksuton sisältö."

Mediatutkija Arto Suninen perkasi noin median tilaa ja tulevaisuudennäkymiä reilun vuosi sitten ( Journalisti 14/2013).

Suomalaisen median tilahan on se, että se on viimeinkin joutunut muutosmyllyyn. Vanha tuote eli painettu sanomalehti oli ylivertainen mainoskanava ja se kannatti mediayhtiöissä liian hyvin liian pitkään.

Kun lehti toi rahaa, verkkosivuja pidettiin mukavana nykyaikaisena lisänä eikä niiden kannattavuudesta ei tarvinnut kantaa huolta.

---