Onnellinen kuluttaja

Olen inhokuluttaja, vaikka ei tämä elämä siltä näytä. Minullahan on kaikkea ja melkein kaikki on priimaa. Toteutan aika hyvin ohjetta, jonka mukaan pitää ostaa vähän mutta kunnollista. Lisäksi ostan, käytän ja ennen kaikkea huolin paljon kierrätystavaraa. Poislaitettava tavara lähteen ensisijaisesti kiertoon, toissijaisesti lajiteltuihin jätteisiin, kolmassijaisesti jää odottamaan varastoon käyttötarvetta ja vasta neljässijaisesti menee roskiin.

Yhteishyvän (6/09) pääkirjoitus inhottaa. Se päättyy niin kliseeseen:

Tärkeintä on tuntea, mistä oma onni syntyy.

Sitä ennen todetaan, että onhan se hyvä, että ollaan nuukia, kun ilmastonmuutoksesta keskustellaan. Sitten vähän kehutaan valveutuneita eettisiä ja nuukia kuluttajia. Ja lopuksi räjähtää tajunta, joka mielistelee kaikkia:

Toisaalta isolle joukolle ihmisiä kuluttaminen on elämäntapa ja itseilmaisun väline. He hakevat uutta, seuraavat trendejä ja etsivät edullista hintaa. Mielihyvää tuottavat erilaiset valinnat toteuttaa omaa itseään.

Minä en halua ostella siksi, että tavaroista tulee yleensä jätettä. En myöskään halua, että koti on täynnä kaikenlaista kolpaa. Vielä ajattelen sitä, mistä tavara on lähtöisin. Kyse ei ole vain sen kierrätettävyydestä vaan siitä, mitä kaikkea se on saanut aikaan ennen kuin se on käytössäni. Mihin tavaran valmistuksesta syntyneet jätteet ja päästöt ovat joutuneet? Kenen viljelymaata sen vuoksi on tarvittu? Onko joku jäänyt vaille puhdasta vettä tavarani vuoksi? Onko joku lapsi ollut valmistamassa sitä? Olisiko se voinut olla minun lapseni, jos asuisin jossakin muualla?