Puhutaankos ihmiselle vai lapselle

Monet vanhemmat puhuvat lapsilleen yleiskieltä, siis kirjakieltä. Jos pitää ohjeistaa ja opettaa, lausutaan deetkin tismalleen.
- Odota. Ei saa ottaa toiselta kädestä.
Ja puolisolle sama:
- Oota! Älä vie sitä multa käestä!
Sen lisäksi, että lapselle puhutaan yleiskielisesti, puhutaan myös opettavaisesti. Puolisolle riittää toteamus tästä tilanteesta ('älä vie sitä minulta nyt'). Lapselle taas opetetaan samalla yleinen toimintaohje ('koskaan ei saa ottaa toiselta kädestä').

Myös pedagogiset keskustelut ovat näköjään varsin suosittuja. Kun puhumaan opetteleva lapsi sanoo, että joku on iso, vanhempi kertoo, mikä on vastaavasti pieni. Tai kun lapsi osoittaa tunnistavansa punaisen, vanhempi kertoo kaikki muutkin värit.
- Muna.
- Niin, punainen. Se on punainen auto.
- Muna.
- Niin on. Minkäs värinen auto tämä on?
- Töö.
- Minkä värinen?
- Muna.
- Ei, kun se on vihreä. Ja tuossa on sininen ja tuossa ruskea auto. Ne ovat eri värejä.

Aikuinen oikein ilottelee mielikuvituksellaan...

Jos punainen on ainoa lapseni tunnistama väri, haluan tuoda esille, että sen tunnistaminen on positiivista. Useinhan aikuinen vain tuo esiin sen, mitä lapsella on vielä oppimatta - kaikki muut värit siis.


Minä haluan käyttää lapseni kanssa hauskaa ja elävää kieltä; kehittää ajattelua ja mielikuvitusta. Haluan, että hän voi kielenkin puolesta tuntea, että hän on tasavertainen. Että hänelle puhutaan kuin ihmiselle.