Jossain on sanottu, että aikuiset pelkäävät lasten tyhjiä hetkiä. Minä en ole tuntenut niin. Tosin varmaan pelkäisin, jos tyhjät hetket saisivat lapseni armottoman villiksi.
Minusta oli hienoa, kun Asla alle vuoden ikäisenä oppi työllistämään itsensä. Puhuin silloin yhden äitikollegan kanssa pitkiä puheluita. Yritin samalla leikkiä Aslan kanssa, mutta väkisinkinhän puhelu vei mennessään. Huomasin, että viitisen minuuttia lahkeessa kärkyttyään vauva lähtee puuhailmaan omiaan. Joissakin tilanteissa se on huono hylkäämisen kokemus, toisissa taas hyvä rohkaisu yksin pärjäämiselle.
Omaehtoisen leikin puolesta puhuessani korostan sitä, että läpi lapsuuden pitäisi pystyä onnistua säilyttämään paitsi leikkimisen taito myös leikin aloittamisen taito. Varsin useinhan vanhemmat ottavat itselleen leikin aloittajan roolin. He siis antavat lapselleen jonkun virikkeen, vaikka nimeävät sohvan laivaksi. Tarkoitus voi olla hyvä; omaehtoiseen ja vapaaseen leikkiin kannustaminen. Huomaamatta voi kuitenkin tappaa lapsen kyvyn keksiä itse itselleen tekemistä.
Tästäkin on tehty projekti
Suomessa ollaan niin hukassa vapaan leikin kanssa, että sitä varten on jo (ollut?) oma hanke. Playin' Story -hankkeen sivuilla kerrotaan muun muassa päiväkodista, joka on perustanut projektin omaehtoisen leikin kehittämistä varten. Irvailustani huolimatta se on tietenkin hyvä juttu, että vapaalle leikille saadaan tilaa edes projektin kautta.
Playin' Storyssa vahvasti mukana olevaa Maija Hintikkaa oli haastateltu taannoin KaksPlussassa (12/2010). Siinä tulee tärkein aika selväksi:
Tylsistymisen hetket ovat kullanarvoisia. Tyhjien hetkien aikana syntyy luovuutta ja lapsella on aikaa ajatella ja kuvitella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti