Otsikko on kopioitu Yhteishyvästä (4/09). Lehdessä on juttu LauluAvaimesta ja sen vetäjästä, Ava Nummisesta.
LauluAvain on (luullakseni) helsinkiläinen laulukoulu laulutaidottomille. Jos meillä täällä Rovaniemellä olisi sellainen, menisin sinne heti. Numminen on kehittänyt opetusmetodin, joka auttaa laulutaidottomia ja laulamisessa traumatisoituneita. Viimeksi mainittujahan on paljon. Musiikin opettajan tokaisu ja ala-arvoinen numero ovat lukinneet monet lauluhanat.
Olen tykännyt laulaa pienestä lähtien. Lapsena istuin äidin kyydissä pyörän istuimessa ja lauleskelin matkat pitkät. Kakkosluokkalaisena oli mahdollisuus pyrkiä koulun kuoroon. Silloin tuli selväksi, että minusta ei ole mihinkään. Olin laulanut aina niin mielelläni! Pieleen, väärin ja huonosti. Kuoroonpyrkimistilanne ei ollut kummoinen.
Kahden opettajan kuullen lauloimme pareittain koulun juhlasalissa. Valitsimme kaverin kanssa jonkun aika vaikean musikaalilaulun. Lauloimme yhdessä pari säkeistöä. Sitten opettajat pyysivät kaveriani laulamaan vielä heidän soittonsa perusteella. Minua ei noteerattu. Siinä vaiheessa alkoi tuntua pahalta. Minkäänlaista palautetta ei koskaan annettu. Myöhemmin vain ilmoitettiin, ketkä on valittu kuoroon. Oliko siinä todellakin alakoulun opettajat ja pedagogian ammattilaiset työssään? Oli siinä.
En enää laulanut. Hävetti hirveästi aina, jos oli laulutilanne. Kotona olin saanut äidiltä lahjaksi aivan ihania Suuria toivelaulukirjoja. Otin joskus kirjan ja menin kellariin monen oven taakse laulamaan. Ja lauloin kovaa, mutta en missään nimessä halunnut, että kukaan kuulisi. Enkä haluaisi vieläkään.
Yläasteella uskaltauduin pieniin kuoroesityksiin, mutta oikeasti auoin vain suutani. Laulusurustani en kertonut, mutta yritin selvitä asian kanssa. Kerroin ihmisille, etten osaa laulaa. Lukiossa musikaalirooleja valittaessa vinkkasin, että voin tietenkin yrittää, jos minua opetetaan. Roolini muutettiin puherooliksi. Janosin palautetta, sillä minua vaivasi epätietoisuus. En ollut oikeastaan varma, osasinko laulaa vai en, sillä ainoa tieto asiasta oli se, etten 8-vuotiaana päässyt kuoroon. Mutta lukuisista vihjeistä ja pienistä lauluyrityksistäkään huolimatta kukaan ei koskaan kommentoinut asiaa.
Tilanteita oli ja meni. Asia on tullut vastaan elämässäni aika usein, muun muassa partion yhteislauluhetkissä on kirpaissut joka kerta. Parikymppisenä aloin ymmärtää, että laulua voisi opetella. Kävin kerran Löydä laulusi -ryhmässä, mutta jostain syystä toista kertaa ei tullut lähdettyä. Se yksi kokemus oli kuitenkin mahtava. Ääni löytyi ja kulki.
Päätin, että jos joskus olen raskaana, opettelen laulamaan. Lupaus meinasi jäädä toteutumatta, mutta lopulta löysin kansalaisopiston ryhmän, jonne saavat variksetkin tulla. Siellä laulamista harjoitellaan laulamalla. Haluaisin kuitenkin enemmän LauluAvaimen tyyppistä harjoitusta, jossa opetellaan äänenmuodostusta ja tekniikkaa. Joskus olen sellaisia harjoituksia saanut osaavan ohjaajan opissa tehdä, ja voi sitä mahtavaa tunnetta, kun loppuillan on mukava puhua ja lauleskella. Oma ääni kuulostaa niin sointuisalta silloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti