Jotkut eivät tätä kestä

Silloin, kun olen töissä, kirjoittelen uutisia. Se oli aika kauhaa silloin, kun työn alla oli perhesurma toisensa jälkeen. Alitajunnassani jännitin, milloin sellainen keikka sattuu omalle työvuorolleni.

Kaiken sen keskellä olin äiti, jolla on pienet lapset. Surmauutisten kylkeen tehtiin asiantuntijahaastatteluja siitä, miksi niin tapahtuu ja miten ulkopuolinen voisi puuttua tilanteeseen. Minä toivoin, että tehtäisiin sellainenkin asiantuntijahaastattelu, jossa kerrotaan, miten äiti tai isä voisi välttyä ikävältä teoltaan. Onneksi sellainen lopulta tehtiinkin.

Hurja ja hämmästynyt

Sen jälkeen, kun minusta tuli äiti, sain hämmästyä, miten hurjia tunteita voi lasten kanssa kokea. Uskon, että moni lastensa kimppuun käynyt ei olisi halunnut sitä tehdä. Mutta epätoivoinen ihminen on todellakin epätoivoinen.

Myöhemmin luin Monikkoperheet-lehdestä (1/2012) kaksosten äidin haastattelun, jossa hän pohti samaa asiaa.

Jenni kertoo, että oman äitiytensä myötä hän on alkanut kiinnittää huomiota vanhempien väsymykseen ja siitä seuranneisiin ikäviin tapauksiin, joista lähiaikoinakin on uutisoitu.
- Meille ei missään vaiheessa ole puhuttu, kuinka toimia, jos vastaan tulee ylitsepääsemätön väsymys ja voimat loppuvat vaikka keskellä yötä. Onko paikkaa, mihin voi soittaa silloin, Jenni pohtii.

Haastatellun Jennin mielestä vanhempien ikävistä tunteista ei puhuta tarpeeksi. Hän sanoo, että ainakin neuvolassa niistä voitaisiin puhua avoimemmin.

Hänen pyynnöstään minäkin teen tässä oman osani, sillä uskon, että ne, joilla on todella epätoivoista, eivät siihen kykene.

Minulla on paljon äiti- ja isäkavereita. Joidenkin kanssa huonoista asioista puhuminen on helpompaa kuin toisten. Osalla vanhemmuus on ollut lähinnä hyvää ja kärsivällistä. Heillä on heikot ja huonot hetkensä, ja he luulevat, että ne ovat samanlaisia muillakin. Eivät he ymmärrä, millaista on kaverilla, jolla menee vielä huonommin.

Jotkut ehkä saattavat seuraavan lapsen kohdalla kokea, että...