Petteri Holma (Lapin Kansa) kirjoittaa taidolla siitä, miltä nyt tuntuu. Perinteisesti tunnepitoiset kolumnit ovat huonoja, mutta tässäpä ei ole niin käynyt.
Lastensuojelu oli viime syksyn puheenaihe. Poliitikot puhuivat viisaasti siitä, että jos laki suojelee sitä, joka laiminlyö lasta, lakia pitää muuttaa.
Kommentoijat ja otsikontekijät ovat sitten oikoneet ja lyhentäneet asiaa niin, että minkäänlaista väkivaltaa ei saa hyväksyä perheissä.
Luottamus on tärkeintä
Sanonpa kaksi näkökulmaa lisää. Lapsen hyvinvointi pitää taata, mutta kaikenlaisten tiukennuksien edessä meidän on kysyttävä, millaista on riittävän hyvä vanhemmuus.
Uskon, että monen asenne nousee ulkopuolisen tarkkailijan mielestä. Se, joka on kokenut heikkoutensa vanhempana, näkee keskustelussa toisenlaisen sävyn.
Lastensuojelulakia ei voida tiukentaa samoin kuin aselakia. Aselupien kanssa voi olla liian tiukka, mutta lastensuojelussa tulos voi olla huono. Uskaltaako ihminen, joka oikeasti tarvitsee tukea, tunnustaa heikkoutensa? Vai käykö niin, että se joka kätensä kohottaa, napataan. - Ja ne, jotka kituvat tuskansa alla, saavat olla kotona rauhassa.
Liian ankarat lait tuskin ovat ilo lastensuojelun työntekijöillekään. Minusta pitää olla iloinen siitä, että meillä on ihmisiä, jotka haluavat tehdä lastensuojelutyötä. Haluavat siitäkin huolimatta, että joutuvat salaamaan elämänsä ja tuntemaan pelkoa työssään. Ihailen rohkeutta, joka heitä kantaa lasten vuoksi.
Hänen tähtensä
Syksyllä juttelin ystäväni kanssa 8-vuotiaan helsinkiläistytön tapauksesta. Ystäväni ei jäänyt tytön oloja surkuttelemaan, vaan mietti, mitä hänen pitäisi tehdä.
Uskon, että hänen vastauksensa nousi siitä, että hän on itsekin kokenut heikkoutensa vanhempana. Ja hän on saanut apua.
Vastaus oli, että hän ajattelee enemmän ja enemmän sitä, että jonain päivänä heidän perheensä voisi olla tukiperhe.
Sillä lailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti