Periaatteessa joo.
Nykyään linja on melkeinpä se, että lue, mitä luet, kunhan jotakin luet. Joidenkin oppilaiden kanssa opettajilla menee paljon aikaa siihen, että väkeä pitää houkutella kirjojen ääreen. Toisen ääripään kanssa opettaja on helisemässä, sillä hän ei itse ehdi mitenkään pysyä kärryillä siitä, mitä nuoret lukevat.
Mahtavimmat moitteet väkisinluettamiselle on minusta antanut saamelaistutkija Veli-Pekka Lehtola. Äidinkielen opettajain liiton julkaisemassa Virke-lehdessä (4/2013) olleessa artikkelissa Lehtola kertoo omista kokemuksistaan. Hänen lännentarinoista lähtenyt kirjallisuusmakunsa laajeni "vähitellen kaiken maailman kirjallisuudeksi".
"Tätä lukemisen resurssia ei ole varaa menettää tuputtamalla vastentahoitsille lukijoille klassikoita. Kun omaehtoinen lukemusinnostus pääsee vauhtiin, voivat muutkin kirjallisuuden lajit alkaa myöhemmin kiinnostaa."
Olen täysin samaa mieltä. Se, mikä lähteen omasta kiinnostuksesta, tuottaa parhaimman tuloksen.
Kiinnostuksesta puheen ollen, Lehtolan kirjoittama kirjallisuusjuttu on todella hyvin kirjoitettu ja muutenkin kiinnostava, sillä siinä hän kuvaa omaa kouluaikaansa asuntolassa Inarissa. Juttu tarjoaa vilauksen Suomen saamelaisten historiaan ja tuntoihin siltä ajalta, kun saamelaisuus ei ollut kovin pop.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti