Aiemmassa susiaiheisessa kirjoituksessa epäilin, että susikonfliktin ratkaisijoilla on tekemätön paikka.
Tutkija Mari Pohja-Mykrän mukaan olen kuitenkin väärässä. Väitöstutkimuksensa äärellä Pohja-Mykrä toteaa, että eripuran äärellä ei pidä nostaa käsiä pystyyn.
Pohja-Mykrän tutkimus vahvistaa sen, mitä eteläiset luonnonsuojelijat eivät ymmärrä: Susien salakaadossa ei ole kyse siitä, että salakaataja vihaisi tai pelkäisi susia. Taustalla on syvä epäluottamus.
Bingo!
Tutkija on tutkinut, että salapyynnin motiivi on virallisen susipolitiikan haastaminen. Siksi salapyyntiä ei olekaan onnistuttu ratkaisemaan sillä, että rangaistuksia kovennetaan.
Rangaistusten koventaminen kyllä tuntuu. Se lisää syrjäytetyksi itsensä kokevien syrjäseutuihmisten syrjäyttämiskokemusta. Se lisää painetta heikäläisten pään sisällä, kun homma tuntuu menevän vain entistä epäreilummaksi. - Mutta minkäs teet, kärsittävä on, he tuumaavat yhdessä tukijoukkojensa kanssa.
Kovemmat rangaistukset lisäävät myös inhimillistä tuskaa. Sakko tai vankeus lyö loven loittopuolen perheen tuloihin ja rikostutkinta vie aikaa työnteolta. Jos jotain hyvää turhauttavassa työskentelyssä haluaa nähdä, näkee yhteishengen, jonka nimissä sakko maksetaan sitten, kun hattu on tarpeeksi monessa pirtissä kiertänyt.
Susiluvat testissä
Tuoreessa suden kannanhoitosuunnitelmassa salapyytäjien motiivit on osattu - tai ainakin yritetty - huomioida. Suden kaatoon onkin nyt viimein myönnetty ns. tavallisia metsästyslupia.
Tosin kaiketikin niistä kaikista on valitettu, mutta ehkä riittävä valittamisen jälkeen ratkeaa lopulta, kannattaako luvista valittaa. Jos kannattaa, ministeriö joutuu miettimään metsästysperusteet uusiksi. Jos ei kannata, toivottavasti oikeus linjaa asian niin selvästi, että turha, hallinnon työtä kuormittava valittaminen jää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti