Eilen ystäväni Leenu kävi kylässä. Hän on elämässään (taas) lillumisvaiheessa. Irtiotto virasta, elantomahdollisuuksien etsiminen ensi talveksi, kesä ilman asuntoa jne. Hän kertoi, että vaikka on vuosia asunut samassa isossa talossa, omaa tavaraa on vain yksi peräkärryllinen. Ihailen.
Toinen tavarakeskustelumme alkoi kysymyksestä "Eikö Aslalla ole omaa huonetta?". Vastasin, että ei ole, kun ei ole tarvetta. Esittelin, miten Aslan lelut ovat olkkarin laatikoissa ja vessan lelukorissa ja muutamassa muussa paikkaa.
- Siis tuohan on se määrä, minkä yksi lapsi saa yhtenä jouluna. Miten olet onnistunut? hän päivitteli.
Sanoin olevani niin tiukka, että kukaan ei uskalla tuoda meille mitään. Olen myös jo vienyt leluja vähemmäksi kirpparille.
Ostan kyllä lapselleni leluja, mutta vain tarpeeseen. Tänä keväänä olen ostanut kirpparilta ainakin lasten koripallokorin, muutamia leikkityökaluja ja hiekkalaatikkoleluja. Nyt suunnitelmissa on ostaa jonkinlainen kottikärry. Lelulinjani on niukka, koska ahdistun joutavanpäiväisestä tavarasta. Lapsen myötä olen myös huomannut, että lelujen määrällä ei voi taistella kiinnostuksen hiipumista vastaan. Haluan myös antaa lapselleni mahdollisuuden kehittää mielikuvitustaan. En halua opettaa hänelle, miten leikitään. Koripallokorin ostin, kun olin huomannut Aslan heittelevän palloa toistuvasti ämpäriin. Myös kavereiden luona koripallokorit olivat melkeinpä ykkösjuttu.
Tavarat ovat minulle käsittämättömän tärkeitä. Saatan suuttua ihan mielettömästi, jos joku tärkeäksi kokemani tavara menee rikki - tai ainakin harmistun siitä kovasti. Talvella mutristelin, kun mies oli heittänyt viimeinkin tyhjentyneen T-Kaupan tulitikkuaskin takkaan.
Kun saan tavaraa, kysyn yleensä sen tarinaa. Tai vaikken tietäisikään vanhaa tarinaa, usein tavara tulee tarinan myötä - kuten tuo mainittu koripallokori. En inhoa tavaraa, mutta inhoan joutavanpäiväistä tavaraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti