Edellinen unikoulukirjoitus koskee noin vuoden takaista aikaa. Akuutit ongelmat ratkesivat, ja sen jälkeen nukutuksiamme ja nukkumisiamme ovat värittäneet josjonkinlaiset tilanteet. Meillä on yhä uniongelmia - ainakin jos ne määritellään niin, että vieläkin on harvinaista saada nukkua koko yö. Nukuttaminenkin vaatii taitoa.
Minusta meillä ei kuitenkaan ole ongelmia. Olemme vanhempina oppineet reagoimaan tilanteisiin ja aika usein teemme korjaustoimenpiteitä. Meidän ei tarvitse käydä niistä enää perusteellisia keskusteluja, sillä olemme molemmat oppineet lapsen unen perusasiat (ainakin oman lapsemme kohdalla).
Millaisia juttuja tässä vuoden sisällä on sitten ollut? Muutto uuteen kotiin, siirtyminen pois pinnasängystä, nukahtaminen ilman vanhempaa, hyppely pois sängystä nukahtamista odotellessa, äidin ja isän huutelua, pelkoja, öisiä hätäkohtauksia, yöllisiä itkukapinoita, kömpimistä vanhempien sänkyyn... Olisiko melkein kaikenlaista, mitä kuvitella saattaa?
Uudistuksen edessä olemme aiempien kokemuksien vavisuttamina aina ennakoineet ja sopineet toimintamallista. Sitten onkin ollut ollennaista olla johdonmukainen. Jos olemme muuttaneet omaa kättäytymistämme tai reaktiotapaamme, olemme tehneet sen tietoisesti. Sehän ei ole lapsen kannalta reilua, että vanhempi ripustautuu johonkin ennalta päättämäänsä toimintamalliin, jos se ei tunnu lapselle sopivan.
Enää emme pelkää nukkumiseen liittyviä uudistuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti