Kesän vakiouutisaineistoa on päivittely vanhentuneista hautapaikoista. Keskustelu on sellaista hiljaista hyssyttelyä. Kommentoijina on niitä, jotka ovat pahastuneet hoitamiskehotuksista ja siitä, että seurakunta uhkaa ottaa hautapaikan uudelleen käyttöön. Vastakkainen mielipide on tabu. Sitähän olisi moukka, jos kannattaisi hautapaikkojen kierrätystä.
Minusta ortodoksien perustelut puisille hautaristeille ovat hyvät. Ajallisen unohtamisen myötä ne maatuvat. Suomessa onkin jo ollut esimerkiksi sellainen kohu, että vanha hautakivi oli kaupan rappusena. Seurakunnasta todettiin, että vanhat hautakivet ovat vaikeita tapauksia. Ne pitäisi hävittää kalliisti, etteivät joutuisi kyseenalaiseen käyttöön.
Kulttuurihistoriallisessa mielessä museomaiset hautausmaat ovat tärkeitä ja ihania. Mutta kaikkia hautapaikkoja ei voida säilyttää loputtomiin. Eikä kaukaisille sukulaisille auta kuuluttaa moraalista velvoitetta isoisotätien hautojen hoitamisesta. Niin se vain on, että suurin osa ihmisistä maatuu ja unohtuu.
Yleensä hautapaikkasopimus tehdään 25 vuodeksi. Enimmäismäärä on 50 vuotta. 25 vuotta on minusta turhan lyhyt aika. Kuvitellaanpa vaikka lapsi, joka menettää vanhempansa pienenä. Alle kolmikymppisenä - ehkäpä oma elämä ei ole vielä vakiintunut - hän joutuu kohtaamaan tilanteen, jossa hänen vanhempiensa hautapaikkasopimus raukeaa.
Käsittääkseni hautapaikkasopimuksen uusiminen on helppoa eikä 25 vuoden määräaika aina tarkoita sitä, että seurakunta tarttuisi asiaan heti. Omaisilla on minusta oikeus pitää hautapaikka oma aikansa. Se, miten kauan, vaihtelee kunkin henkilökohtaisten tuntemusten mukaan. Haudan hoitamattomuus on yksi peruste palauttaa hautapaikka seurakunnalle. Muiston ja hautapaikan vaaliminen on minusta makuasia. Kaikkien vainajien tahto ei ole koristellun kaunis hauta, eikä luonnontilaisuus kerro aina siitä, että hauta olisi unohdettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti