Perheen yhteisen ajan puutetta ei huomaakaan

Olen taas lukenut vanhaa KaksPlussaa.

Lapset saavat entistä vähemmän vuorovaikutusta ihmisiltä, jotka rakastavat heitä.
- Kyse ei ole vain lasten kanssa olemiseen jäävästä ajasta, vaan myös siitä, miten rasittuneita ollaan työpäivän jälkeen, jaksetaanko enää jutella ja jankuttaa lasten kanssa. Jos voimat ovat lopussa, mennään siitä, mistä aita on matalin, mikä on hyvin ymmärrettävää. --- On huolestuttavaa, jos vanhemmuudesta menee ilo ja yritetään vai kestää tämä päivä loppuun.
(MLL:n pääsihteerin Mirjam Kallandin haastettelu, KaksPlus 7 - 8 / 2008)

Olin kotiäiti liki kolme vuotta yhtä kyytiä. Välillä tosin tein pieniä töitä tai työntapaisia juttuja. Menin töihin, kun Asla oli vähän päälle kolmevuotias ja Junna hieman alle vuoden ikäinen. Aluksi meillä oli muutaman kuukauden ajan koti-isä ja sitten olimme muutaman kuukauden ajan tavallinen työssäkäyvien vanhempien lapsiperhe.

Ennen lasten hoitoonmenoa murehdin paria asiaa. Ensinnäkin mietin, että on sääli on raijata pikku Junnaa aamulla hoitoon ja iltapäivällä takaisin. Toisekseen huolehdin, että perheen yhteinen aika jää kovin vähäiseksi, kun hoitopäivien myötä lasten nukkumaanmenoaikakin aikaistuu. Siitä, miten lapset pärjäisivät hoidossa, minulla ei ollut pienintäkään huolta.

Perheen yhteistä aikaa meillä oli iltaisin pari tuntia. Olin aivan ällistynyt siitä, miltä se tuntui. Arjessa ei huomannut sitä, että vanhempi-lapsi-aika oli supistunut yli kahdestatoista tunnista pariin - kolmeen tuntiin. Taitaa olla hyvä merkki siitä, miten sopeutuvaisia ihmiset ovat. Minulle kai riitti, että oli tekemistä aamusta iltaan. Jos halusi nähdä, lapsista kyllä huomasi heidän ikävänsä. Jos sitä ei olisi halunnut tai osannut nähdä, se olisi voinut jäädä huomaamatta.

Töitten loputtua jäin kotiin. Lapset olivat siitä hyvin iloisia. Asla osasi kertoakin sen. Kolmevuotias ymmärsi, että äidin ja isän kanssa jäi moni tekeminen tekemättä, kun päivät oltiin hoidossa.

Arkeen hukkuu, unhoittuu

On paitsi hämmästyttävää myös kauhistuttavaa, miten yhteisen perheajan puuttuminen hukkui arkeen. Edes minä, joka olin ollut vuosia kotona, en huomannut, miten vähän aikaa olin lasteni kanssa. Ymmärrän nyt niitä, joiden mielestä on ihan ok, että lapsella on hoitaja puoli kahdekstasta puoli viiteen. Jos sellaista arkea on eletty koko ajan, siihen on sopeuduttu.

Ei kuitenkaan voi olla niin, että on aivan sama, kymmenen tuontia päivässä sinne tai tänne. Jossain sen on pakko näkyä. Luultavasti se näkyy tulevaisuudessa. Näkyykö se lapsen kouluaikaisena tottelemattomuutena, murrosikäisen yksinäisyytenä vai voimattomuutta aikuisen minän kanssa? Ehkä se ei näy päälle päin, mutta aikuiseksi kasvaneen lapsen sisällä se voi tuntua. Toisaalta varmasti on niitäkin vanhempia, jotka osaavat viettää oikeanlaista laatuaikaa lasten kanssa, vaikka yhteiset tunnit ovat vähissä.

Suosittelen kaikille arjen muutosta. Suosittelen, kunhan sitä muistetaan miettiä. Muuten se hukkuu arkeen.

Kansanterveystyötä perheisiin

Olen ollut muutamia kertoja kunnallisvaaliehdokkaana, ja sen myötä on pitänyt miettiä, mistä hyvinvointi lähtee. Vastaukseni on, että perheestä.


Parhaiten ja tehokkaimmin ihmisen hyvinvointi lähtee kasvamaan lapsuuden perheessä. Ja sama toisin päin: sieltä se myös lähtee parhaiten pois. Onneton lapsuus on iso reikä jälkikäteen paikattavaksi.

Koko Suomi töihin*

Minusta koko Suomen pitäisi huolehtia, että perheissä olisi asiat hyvin. Perheitä ei pidä palvella ja paapoa, mutta perheiden pitää saada tuntea, että tarvittaessa on jotain, mihin nojata.

Perheen pitäisi saada elää perheenä. Se on kuitenkin vaikeaa, jos pienet lapset on laitettava hoitoon siksi, että vanhempien pitää mennä töihin tai opiskelemaan. Vanhemmilla on todella haastava tehtävä luoda lämmin mutta kurin sisältävä suhde lapsiinsa, jos yhteinen aika on vain olemista.

Entisaikaan vetoaminen on ällöttävää, mutta sanonpa nyt kuitenkin, että silloin, kun lapset piti ottaa mukaan pyykille jokirantaan, oli kerta kaikkisen pakko pitää heille kuri, etteivät he huku. Sellaisessa tilanteessa on vähän eri asia luoda auktoriteettisuhdetta kuin siinä, että pikku Asla pitäisi saada hampaidenpesulle. Jokirantapyykkärille ympäristö auttaa asettamaan rajoja ja sääntöjä. Tällaisessa kaupunkilaiskodissa ne pitää keksiä.

Siksi vanhemmuus ei ole helppoa nykyään. Vaikka se on maailman luonnollisin asia ja lapsia on kasvatettu kautta aikain ja plaa, plaa, plaa, plaa.

Itä-Suomi-projektista eteenpäin

Viimeisen vuoden aikana uutisista, tai pikemminkin poliisitiedotteista, on tullut selväksi sekin, että pahoinvointikin lähtee perheistä. Yksi surullisimmista uutisista koski isoisää, joka jättäytyi junan alle 2-vuotiaan lapsenlapsensa kanssa. Se tuntui koskettavan lukijoita aivan erityisesti. Luulen, että jotenkin vanhemman tekemä surmatyö on ymmärrettävämpi kuin isovanhemman.

Varsinkin poliitikot tuntuvat olevan kuin öö aapisen laidassa, kun heiltä kysytään, mitä pitäisi tehdä. Tässäpä yksi hyvä vinkki, joka tulee Väestöliiton pari- ja perheterapeutilta, psykologi Keijo Markovalta:

"Kansanterveyslaitoksen pitäisi keskittyä parisuhdetutkimukseen. Parisuhteiden toimiminen on kansanterveydellisesti yhtä tärkeä asia kuin sydän- ja verisuonitautien ehkäisy."

Minusta Markovalla on hyvä pointti. Sydän- ja verisuonitautien selätys Itä-Suomessa oli tehokas projekti, vaikka siinäkin aihe oli vaikea, kun muutettavana oli jokaisen ihmisen omat elämäntavat. Siinäkin hoidettiin yksittäisten ihmisten terveyttä. Jos siinä onnistuttiin, miksei toisenlainenkin kansanterveystyö voisi onnistua.

 ---
*) Pahoittelen kliseistä ja vaalimainosmaista otsikkoa.

Tylsyys kasvattaa luovutta

Läsnäoleva vanhemmuus on sisäistetty nykyisin hyvin, mutta vapaan leikin merkitystä ei oikein ymmärretä. Nekin, jotka tukevat vapaata leikkiä, pakkaavat puhumaan vähintään virkkeisen ympäristön järjestämisestä - oli se sitten lastenhuoneessa tai perhekerhossa.

Jossain on sanottu, että aikuiset pelkäävät lasten tyhjiä hetkiä. Minä en ole tuntenut niin. Tosin varmaan pelkäisin, jos tyhjät hetket saisivat lapseni armottoman villiksi.

Minusta oli hienoa, kun Asla alle vuoden ikäisenä oppi työllistämään itsensä. Puhuin silloin yhden äitikollegan kanssa pitkiä puheluita. Yritin samalla leikkiä Aslan kanssa, mutta väkisinkinhän puhelu vei mennessään. Huomasin, että viitisen minuuttia lahkeessa kärkyttyään vauva lähtee puuhailmaan omiaan. Joissakin tilanteissa se on huono hylkäämisen kokemus, toisissa taas hyvä rohkaisu yksin pärjäämiselle.

Omaehtoisen leikin puolesta puhuessani korostan sitä, että läpi lapsuuden pitäisi pystyä onnistua säilyttämään paitsi leikkimisen taito myös leikin aloittamisen taito. Varsin useinhan vanhemmat ottavat itselleen leikin aloittajan roolin. He siis antavat lapselleen jonkun virikkeen, vaikka nimeävät sohvan laivaksi. Tarkoitus voi olla hyvä; omaehtoiseen ja vapaaseen leikkiin kannustaminen. Huomaamatta voi kuitenkin tappaa lapsen kyvyn keksiä itse itselleen tekemistä.

Tästäkin on tehty projekti

Suomessa ollaan niin hukassa vapaan leikin kanssa, että sitä varten on jo (ollut?) oma hanke. Playin' Story -hankkeen sivuilla kerrotaan muun muassa päiväkodista, joka on perustanut projektin omaehtoisen leikin kehittämistä varten. Irvailustani huolimatta se on tietenkin hyvä juttu, että vapaalle leikille saadaan tilaa edes projektin kautta.

Playin' Storyssa vahvasti mukana olevaa Maija Hintikkaa oli haastateltu taannoin KaksPlussassa (12/2010). Siinä tulee tärkein aika selväksi:

Tylsistymisen hetket ovat kullanarvoisia. Tyhjien hetkien aikana syntyy luovuutta ja lapsella on aikaa ajatella ja kuvitella.

Sitruksia kasvattamassa

Tämä blogihan on nimetty olohuoneessamme kasvavan appelsiinipuun mukaan.

Yle tietää kertoa, että sitruspuun kotikasvatus kannattaa täällä Pohjolassakin. Kainuulaispariskunta on saanut jopa maistaa kotoisen greippipuunsa satoa.

Meidän appelsiinipuumme näyttää siltä, että satoa pitää odotella vielä aika pitkään.

Kun vauva syntyy kiireeseen

Moni suomalaisvauva syntyy vielä kiireeseen. Napanuora katkaistaan heti ja nyytti kiikutetaan hopusti pesulle, punnitukseen ja pukemaan.

Suurimmissa synnytyssairaaloissa vastasyntyneen ja äidin kiireetön rinnallahalailuhetki taitaa olla jo aivan arkea. Siksipä unohtuukin, että joillakin synnytyslaitoksilla äkkihoitokulttuuri on yhä voimissaan.

Toivelistan kanssa

Menin toiseen synnytykseeni toivelistan kanssa. - Siis juuri sellaisen listan, mistä on tullut niiiin muoti-ilmiö, että jopa hyvät ja lämminsydämiset kätilöt ovat niitä kritisoineet. Moitteisiin onkin syytä, sillä toiveet eivät aina ole realistisia. Niin on käynyt, koska sairaalat ja virallinen terveydenhuolto eivät ole tarpeeksi hyvin vastanneet synnyttäjien piirissä nousseeseen luomuihanteiseen vastakulttuuriin.

Omassa toivelistassani luki muun muassa, että napanuoran katkaisussa ei tarvitsisi kiirehtiä. Muutoin kätilö ei listastani juuri mitään lausunut, mutta tuota asiaa hän kävi erikseen kysymässä. Tapana kuulemma oli katkaista napanuora heti, ja ottaa siitä verinäyte. Hän selitti, että se on lääkärin ohje, mutta sitä ei ole pakko noudattaa.

Olin luullut, että napanuoran katkaisuajankohta on yksi aktivistiäitien vakiopuheenaiheita ja että kätilökin tietäisi sen. Hän vaikutti kuitenkin kummastuneelta. Että joku toivoo tuollaistakin.

Tutkimusuutinen

Viime vuoden lopussa julkaistiin tutkimus, jossa todettiin, että napanuoran katkaisussa ei kannata kiirehtiä, sillä odottelu lisää vauvan veren rauta-arvoja.

Itse olin lukenut aktiivista synnytystä koskevista lappusistani, että napanuoran kannattaa antaa sykkiä loppuun, jotta vauva saa istukasta kaiken hyödyn loppuun saakka. Pikaiselle katkaisulle en löytänyt muita perusteita kuin kätilön mainitseman tutkimuksen ja sen, että "se on sellainen tapa". Siksi minusta oli oikeutettua toivoa, että vauva saisi nauttia napanuorastaan hetken.

Miten sitten kävi? Junna, kuten Aslakin, oli potkiskellut vatsassa ahkerasti, mutta kuperkeikkoja en ollut koskaan tuntenut. Sen sijaan tunsin, miten he kasvoivat vatsassa siihen asentoon, mistä sitten synnytyksessä ponkaisivat matkaan. Luulen, että syy oli lyhyt napanuora. Molemmat olivat kiinni niin lyhyessä piuhassa, että hyvä kun pääsivät ulos.

Toivelistaani perehtynyt kätilö kysyi Junna käsissään, että mitäs nyt tehdään. Käskin katkaisemaan napanuoran, kun tilanne kuulosti niin hankalalta. Varmasti kätilö kyllä olisi joutanut pitää vauvaa siinä käsillään sen aikaa, kun napanuora sykkii. Annoin asian kuitenkin olla, sillä hän oli minusta jo hyvästi venyttänyt omien tottumustensa rajoja

Olin kiitollinen, että kätilö yritti vastata toiveisiini parhaansa mukaan, vaikkei ehkä varsinaisesti ymmärtänytkään ajatuksiani. Vaikka oman vauvani napanuora katkaistiin vanhaan tyyliin, minusta oli tärkeää sekin, että tulipahan tuollainenkin toive sanottua julki.