Taas surkuttelua

Afrikan sarven nälänhätä on puhutellut minua aivan valtavasti. Olen pakottanut itseni miettimään, että lehtikuvien nälkäiset lapset voisivat olla omiani. Siinä olisi voipunut Asla ja elämästään taisteleva Junna. Ei sellaista ajatusta oikein kestä.

Sitten on edessä vaikea kysymys: Mitä tehdä? - Antaa rahaa. Mutta se ei ole minusta reilua, sillä antaisin kuitenkin vain liiastani. Silläkin tosin voitaisiin hankkia ruokaa, joka poistaa nälän. Mutta miten sitten saisin Somalian valtion hallinnon siihen tilaan, että se pitäisi huolta kansalaisistaan?

Hätäapubisnes

Avustustoiminta on nykään isoa liiketotimintaa. Avustuskohteet voivat kilpailuttaa järjestöjä, jotta ne pääsisivät avustamaan. Minä luotan suuriin kansainvälisiin avustusjärjestöihin. Ei siksi, että ne olisivat ainoita luotettavia avustajia, vaan siksi, että pienten järjestöjen lisäytyminen muuttaa avustustoiminnan rakennetta valtavasti. Toisaalta minua ärsyttää vallan suunnattomasti se, miten paljon Punainen risti, Unicef tai Kirkon ulkomaanapu mainostavat toimintaansa. Siihen menee hulluna rahaa.

Ehkä minun hommani ei olekaan korjata, vaan muuttaa. Jospa en miettisikään lahjoitussummia, vaan sitä, miten voisin päivittäin toimia niin, että kenenkään ei tarvitsisi kärsiä. Se on vaikeaa, mutta onpahan jotain, mistä itsensä kanssa kilvoitella.

Parempaa kohti voi mennä ostamalla reilun kaupan kahvia, mutta ei sekään ole mikään hyvin opastettu oikotie. Mietittäväksi jää vielä, mistä tulee kahvipaketin alumiini. Entä väriaineet? Tai paketin sulkemiseen käytetty liima? Mitä polttoainetta käytti se laiva, jonka kanssa kahvirahtisopimus on tehty? Kuljettaako se siinä samalla sotatarvikkeita?

Viimeinkin unitutkimusta Suomessa

Tampereella aloitellaan tutkimusta siitä, kannattaisiko neuvolassa antaa uniohjantaa. Jos tutkimus antaa aihetta, neuvolat saavat uniohjantaohjeistuksen.

Tutkimusta tekevää lastenneurologi Outi Saarenpää-Heikkilää siteerattiin Alma Median lehtien haastattelussa viime vuonna näin:

Aiemmin ajateltiin, että vastasyntynyt on kaoottinen olento, jolta ei voi odottaa yhtään mitään. Nyt pohditaan, voisiko vastasyntynyttäkin jollain hienovaraisella tavalla ohjata ja estää näin uniongelmia.

En tiedä, kuinka paljon asiaa on tutkittu, mutta neuvoloista on yleisesti viestitetty, että uniongelmat ovat nykyajan ongelma. Olen myös kuullut, että heikommin kehittyneissä maissa lasten itkuisuus on vähäisempää kuin esimerkiksi meillä Suomessa. En tietenkään tarkoita sitä, että nääntynyt lapsi ei jaksa enää itkeä, vaan tilanteita, joissa lapsella ei ole perustarpeidensa osalta hätää.

Huumaavat häiriömme

Uskoisin, että uniohjaus on erittäin tarpeellista. Elinympäristömme on vauvalle varsin raskas, sillä äiti pääsee helposti kauas ja vauvan voi turvallisesti jättää yksikseen pitkäksikin aikaa. Siellä, missä asutaan ahtaammin kuin meillä ja missä ei ole nykyaikaisia lastenhoitovälineitä, vauvaa on pidettävä paljon enemmän lähellä. Onneksi tämä on varsin hyvin jo ymmärretty länsimaissakin. Kantoliinat sun muuthan ovat hyvin suosittuja nykyisin.

Olen miettinyt, että saattaa olla myös vauvoja, jotka nukkuisivat itsekseen hyvin pitkiäkin aikoja, mutta herkät itkuhälyttimet opettavat heidät häiriötavoille. Jotkut vauvathan ääntelevät unissaan varsin kovasti, mikä sitten saatetaan tulkita hoivantarpeeksi. Yksi kaveriäiti sanoikin, ettei aluksi käsittänyt, miten kovaäänisesti vauva voi nukkua. Meidän Junna-vauvammekin iltayön unia kuunteli moni hartiat jännittyneinä - "nyt se kyllä kohta herää".

Elektronisten laitteiden tiedetään häiritsevän ainakin aikuisen unta - miksei vauvankin. Lisäksi vauvan ja lasten luontaista vuorokausirytmiä voi olla hankala tukea nykyaikana. Sähkölamput auttavat meitä ahkeroimaan myöhäiseen iltaan asti, joten päivän päättävä pimeä ei pääse vähentämään aistiärsykkeiden määrää ja auttamaan kehoa rauhoittumaan.

Ympäristönsuojelu on lähimmäisenrakkautta

Meillä oli yläasteella biologian opettaja, jota pidin hyvin viisaana ja ympäristöään ajattelevana ihmisenä. Hän oli kristitty, ja ihmetteli, miten kristityt eivät ymmärrä ympäristönsuojelua velvollisuudekseen.

Opettajamme myötä olen miettinyt samaa kuin hän. Viime kesänä oli viimein mukava lukea juttuakin tuosta aiheesta. Kotimaahan (14.7.2011) haastateltu Tuomo Kantele puheli näin:

Ekologisuus on yksinkertaisesti lähimmäisenrakkauden kysymys. Kaikki tekomme vaikuttavat ympäristöön ja muihin.

Muistan, kun rippikoulussa haastoimme opettajaamme ympäristöasioissa. Olimme joukko murrosikäisiä mustavalkoisesti ajattelevia ympäristöherätyksen kokeneita. Opettaja ei onnistunut vakuuttamaan minua siitä, että formulat on ihan okei. Hän perusteli näkemystään muun muassa sillä, että formulaurheilu on muun muassa ajanut kehittämään kestävämpiä ja ympäristöystävällisempiä renkaita autoihin.

Samalla onni karkaa meiltäkin

Mainitsemassani Kotimaan jutussa on haastateltu myös teologipariskunta Veikko ja Irja Aro-Heinilää:

...että jokainen kysyisi itseltään, mistä voisin luopua, jotta lisäisin toisten hyvää ja riistäisin vähemmän muita tai luontoa.

Minä olen usein katsonut lapsiani ja miettinyt, että entä jos lehtikuvassa ollut nälkiintynyt somalialaislapsi olisi jompikumpi heistä. Miten kovasti toivoisin, että Länsimainen Minä antaisi meille jotain, koska hänellä on kaikkea tarpeeksi pysyäkseen terveenä. Hänellä on myös vapaa-aikaa, jota hän voisi käyttää muiden auttamiseen.

Irja Aro-Heinilän kerrotaan pohtivan suomalaisten nuorten toivottomuutta - vaikka heillä on kaikkea:

Jospa kaikkea onkin liikaa ja asioiden pitäisi tulla hitaammin ja itse tekemällä. Olisi enemmän, mistä unelmoida.

Minusta asioita ei pidä aina ratkaista heti. On tervettä saada tavoitella. Vauva-Aslalle olisin voinut opettaa, mitkä palikat sopivat palikkalaatikon erimuotoisiin reikiin. Sillä tavalla hän olisi oppinut sen taidon jopa kuukausia aikaisemmin. Mutta lopulta hän oppi itse. Tuollaisia arkivalintoja teen lasten kanssa päivittäin. Kärsivällisyyttä ne kysyvät, mutta sitä haluankin elämäni henkivän.

Rukoile siellä, politikoi täällä

Miksi yhteiskunnassa pitäisi pitää eri instanssit täysin erillään. Onko pakko olla paikkoja, joissa vain rukoillaan, paikkoja, joissa politikoidaan, paikkoja joissa lainataan kirja? Eikö ihminen voisi olla eri persoonana eri puolilla läsnä yhdessä tilassa? - toimittaja Johanna Korhonen Kirjasto-lehdessä 2/11

Poimin tuon lainauksen toisesta lehdestä, joten en tiedä, mitä muuta jutussa kirjoitettiin. Luulen, että Korhoselta on kysytty, mitä kaikkea kirjastossa voi tehdä.

Vimma lokeroida ihmisiä on mennyt niin pitkälle, että ihmisten on välillä vaikea löytää paikkaansa. Se, että politiikkaa ei saa tehdä jossain, on hölmöä. Kaikki, jotka haluavat vaikuttaa yhteiskuntaan, tekevät politiikkaa. Perinteinen puoluepolitiikka ja siihen liittyvät vallankäyttöperinteet ovat asia erikseen.

Suomen politiikka on kriisissä. Meillä on ns. vanha poliitikkosukupolvi, joka on tottunut harrastamaan politiikkaa, jossa näytellään riitaisia, mutta oikeasti jaetaan valtaa porukan kesken.

Nuorempi polvi taas näkee yhteiskunnallisen vaikuttamisen laajemmin. He tavallaan elävät samaa vaihetta kuin silloin, kun nykyiset suurpuolueet syntyivät. Itsenäistymisen alussahan nykyisten puolueiden edeltäjät toimivat parantaakseen yhteiskuntaa.

Perussuomalaiset ja ruotsalainen Piraattipuolue ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten vanhakantainen puheissamme oleva poliittinen luokittelu on. Tarkoitan sitä, ollaanko oikealla, vasemmalla vai keskellä. Tavallaan jo Vihreät ovat jo pitkään rikkoneet tuota kaavaa, mutta heidät on kuitenkin ollut helppo sijoittaa vasemmalle.

Viimein kai alkaa löytyä ymmärrystä sille, että ihminen voi olla poliittisesti aktiivinen, vaikkei kaivakaan itselle pysyvää poteroa sen enempää oikealle kuin vasemmallekaan.

Miksi menisin kirkkoon?

Silloin tällöin on villi huomata, että joku ajattelee samaa kuin minä itse.

Keväällä tulin surulliseksi miettiessäni, miksi en juuri koskaan käy kirkossa. Totesin, että minulla on kaikki asiat niin hyvin, etten kaipaa hengellistä yhteyttä. Mukamas. Oliko se Laestadius, joka sanoi, että jos omatuntosi sanoo, ettet ole tehnyt mitään väärää, voit olla varma, että se on nukkumassa.

Kotimaassa oli elokuussa Kongon piispan haastettelu:

Suomessa elämän ydintä haetaan sen sijaan jokapäiväisestä työstä, ja se voi johtaa harhaan. ... Piispa kertoo yllättyneensä kuullessaan, että suomalaiset eivät enää halua käydä kirkossa.

On aika vaikea pysyä hengellisessä kuosissa ilman seurakuntayhteyttä. Eipä olisi monelle kristitylle pahaksi, jos joitakin Raamatun käskyjä noudatettaisiin ihan kyseenalaistamatta: osallistuisi seurakunnan toimintaan ja pyhittäisi lepopäivän.

Lepoon määrätty

Eilen luin Meidän Perheestä masentuneen isän haastattelua. Hänet oli kai ajanut masennukseen liian kiivas elämä: perheen perustaminen, talon laittaminen ja firman pyörittäminen. Joku toinen varmasti kestäisi saman rasituksen masentumatta, mutta hän oli ollut jo vuosikausia aloitekyvytön.

Viimeiset kolme vuotta mies on lähinnä levännyt. Lapset kasvavat siinä sivussa. Sitä, mitä kaikkea hänen masennuksensa takana on, en tiedä. Moni masennustauti kuitenkin varmasti jäisi puhkeamatta, jos ihminen uskoisi, että välillä on levättävä, vaikka siltä ei tuntuisikaan.