Unelmien työ

Unelmatyö on nuoren utopistinen harha. Valtaosa nuorista ei saa sellaista työtä kuin haluaisi.
- Aku Aarva, STTK-opiskelijoiden puheenjohtaja.

Minä olen ollut työntekijänä vähän kuin kala, joka osaksi ponnistelee itse ja osaksi ajautuu paikasta toiseen. Se on ollut minusta aivan kelvollista urakehitystä.

Suomalainen koulujärjestelmä on minusta ihan hyvä, mutta jotkut opiskelijat tarvitsisivat vähän asennerukkausta. Unelmaopiskelupaikan saaminen on turhan helppoa siihen nähden, että unelmatyöpaikka pitää usein tehdä itse.

Valtaosa valmistuneista varmasti hyväksyy asian siinä vaiheessa, kun siirtyy Kelan tukipäätösten vastaanottajasta palkkakuittien saajaksi. Osalle se on vaikeampaa. He pysyvät työttöminä, kunnes saavat ammattiaan vastaavaa työtä.

Koulusta toiseen ajelehtijat

Tunnen monia, jotka ovat sitkeästi yrittäneet työllistyä omalla alalleen, mutta päätyneet sitten opiskelemaan toisen ammatin. Onneksi uudelleenopiskelu on mahdollista. Käsittääkseni se on nykyisin melkoa helppoakin.

Peruskoulun tai lukion jälkeen opiskelupaikkaoppaita selataan niin kuin opo neuvoo. Pitää etsiä omia vahvuuksia ja miettiä, missä viihtyy. Peruskoulun jälkeen sen kuuluukin olla niin, sillä 16 - 18-vuotiaan on hyvä saada tutkiskella itseään. Ammattikoulun käymisen jälkeen ei tarvitse olla valmis, mutta omista valmiuksistaan olisi hyvä tietää.

Uudelleenopiskelijoista pitäisi pitää huolta. Aivan loputtomasti en halua veronmaksajana olla kustantamassa koulusta toiseen ajelehtimista. Jos päätyy kerta toisensa jälkeen opiskelemaan uutta alaa, vika ei ehkä ole enää kouluissa tai opinto-ohjelmissa.

Ajelehtijoiden joukossa voisi kulkea "etsivän yhteiskuntatyön" työntekijä - samoin kuin nykyään on etsivää nuorisotyötä. Hyvää opintojen ohjausta pitäisi olla tarjolla aina yliopistoja myöten, ja opinto-ohjaajilla pitäisi olla ohjeet siihen, mitä tehdä uudelleenjauudelleenopiskelijoiden kanssa.

Lainaus Anna Perholta

Onpa ilo taas törmätä ajatukseen, joka on kuin omasta päästäni. Tällä kertaa sen sanoi Anna Perho Me-lehdessä (8/2012).

Idean kirjaansa Anna sai odottaessaan esikoistaan. Hän ihmetteli vanhempien hyysäystä ja ylikorrekstiutta. Neuvolassa vastaukset yksinkertaisiinkin kysymyksiin päätettiin lauseeseen "mutta jokainen tietenkin tuntee oman lapsensa parhaiten". Kaikki on siis sallittua eikä mitkään ole kenenkään vika.

Niin totta.

Joskus minullekin olisi voinut laittaa neuvolassa kohteliaasti kampoihin. Sanoa vaikka asiallisesti, että "kyllä minä ymmärrän tuon sinun näkemyksesi, mutta usein on kuitenkin käynyt niin, että..."

Kuuloetäisyydelle

Ongelma ei ratkea sillä, että jälleen kerran kirjoitetaan kirja, jossa sanotaan, että lapsi toimii näin ja vanhemman pitäisi toimia näin. Ja että evolutiivisesti voi nähdä... Ja että kivikaudella...

Monta vuotta vanhempia on vaadittu asettumaan sille tai tuolle puolelle. Osa on lopulta päättänyt olla ei-mitään-mieltä sen vuoksi, että kiihkokiistely ärsyttää.

Nyt pitäisi miettiä, miten "jokainen tuntee oman lapsensa parhaiten". Että mitä se tarkoittaa. Mitkä asiat lapsen luonteessa ovat olennaisia vaikkapa kuivaksioppimisen kannalta?

Entä mikä on olennaista missäkin tilanteessa? Esimerkiksi terveen ponnistelun ja tervee lepäämisen ero riippuu perheen tilanteesta.

Mikä on olennaista vanhemman omissa mieltymyksissä? Toiselle on todellakin tarpeen sanoa, että hanki omia harrastuksia. Toisen perheelle taas olisi tervettä, jos vanhempi oppisi luopumaan jostakin omasta menostaan.

Naapurissa

On tyhmää kasvattaa lasta yksin

Omat vanhemmat eivät riitä lapselle. Lapset ja nuoret tarvitsevat ympösärilleen paljon enemmän vuorovaikutusta ja ihmisiä, jotta he oppisivat sosiaaliset taidot. Meidän pitäisi olla paljon enemmän tekemisissä naapureiden kanssa - ja antaa myös naapurin kasvattaa. Lapset ja nuoret tarvitsevat kokemuksia siitä, miten ihmiset jakavat ja selvittelevät asioita, kannattelevat toisiaan.
(Kriisityön johtajan Olavi Sydänmaalakan haastattelu Kodin Kuvalehdessä 21/2011)

Minusta on mukava katsoa, kun 1-vuotias Junna juttelee naapurin kanssa tontin reunalla. Seuraan tilannetta kauempaa, omilta kotirappusiltamme. Tilanne on turvallinen ja tärkeä.

Mehän ostimme tämän talomme, kun Asla oli 1-vuotias. Naapuritaloissa ei ole pieniä lapsia, mutta muutamien aikuisten kanssa kläpit ovat saaneet olla tekemisissä pienestä pitäen.

Junalippuja ostamassa

Minusta on tärkeää, että lapset luovat omia ihmissuhteita. Vauvoina he kohtaavat ihmisiä vanhempiensa kanssa, ja silloin vanhemman kuuluu olla tilanteessa mukana. Jo 1-vuotiaina olen laittanut heidät asioimaan omia juttujaan itse - niin, että olen itse läsnä ja neuvomassa lasta.

Asla oli 2-vuotias, kun käskin hänen itse mennä pyytämään toivomaansa junalippua konduktööriltä. Ei hän kovin hyvin osannut puhua, mutta kun konnari tarkasti kuunteli, asia tuli ymmärretyksi. Myöhemmin olen joutunut hiljalleen ohjaamaan Aslaa siihen, että kaikkiin aikuisiin ei voi luottaa.

Ajelehtien sinne tänne

Olisi aika pelottava ajatus, että lapsi olisi kiinni minussa. On se aina turvallisempaa, jos on useita "omia aikuisia".

Vauvan kanssa on helppo ajelehtia ja jatkaa tilanteesta toiseen tuttuja kaavoja. Sitten huomaa, että kahden elinvuotensa ajan lapsi on nukkunut joka ikisen yön äitinsä kanssa. Tai että kouluikäinen ei ole koskaan ollut yksin poissa kotoa.

Joskus pinnistelen ja ponnistelen sen eteen, että lapset saisivat hoitaa asioita muidenkin kuin minun kanssani. Olisi pelottavaa, jos olisin joka tilanteessa mukana, sillä en voi mitenkään taata, että olisin aina kyvykäs heitä auttamaan.

Muita aikuisia tarvitaan myös opettamaan erilaisuutta. Esimerkiksi omat ajatukseni ja arvoni  - niin oikeilta kuin ne minusta tuntuvatkin - ovat vain minun kokemuksiani. Vanhemman pitää haastaa itsensä siinä, että lapsi saa kuulla ja kokea muidenkin näkemyksiä.

Vauvan pissattaminen

Parin kaverin rohkaisemana kokeilin Junna-vauvan kanssa pissatusta. Aina vaipanvaihdon yhteydessä kannattalin vauvaa lavuaarin yläpuolella. Jos tuli pissa, niin hyvä. Jos ei tullut, niin ei sitten.

Miten kävi? - Kyllä, Junna oppi pissaamaan lavuaariin. Ei aina, mutta vaippapyykkiä oli huomattavasti vähemmän kuin Aslan vauva-aikana. Vaikutti siltä, että vauva ehdollistui pissausasentoon.

Ei vessahätäviestintää

Meillä ei harjoitettu vessahätäviestintää, vaan ainoastaan pissatettiin vaipanvaihdon yhteydessä. Usein tehtiin kyllä niin, että vaippa irrotettiin, jotta vauva pääsee pissalle.

Koska tiesin vauvan kyvyn oppia, tai siis lähinnä ehdollistua, lauloin vauvaa roikottaessani odottelulauluna Pienet sammakot. Vauvan pissatessa sihistelin ja lopuksi kehuin.

Suuri ilo oli se, että kaikkavaippoja ei juuri tullut. Se oli kertakaikkisen hämmentävää, sillä en opettanut enkä tarkkaillut kakkahätämerkkejä.

Sain todeta saman kuin nuo mainitsemani pari kaveriani: vauva todellakin välttelee vaippaa! Ja koska minulla - samoin kuin niillä kavereillani - kyseessä ei ollut esikoinen, kokemus oli myös liikuttava. Se, mitä oli elänyt esikoisen kanssa, sai uuden valon. Että vauva todellakin valitsee.

"Merkkejä, merkkejä"

Neuvolan suhtautuminen pissatukseen oli mielenkiintoista. Yritin kertoa terveydenhoitajalle pissatuskokeilustani jo ensimmäisellä käynnillä. Selitin, että kavereideni mukaan siihen ei tarvita vessahätäviestintää.

"Hmm. Mhm", sanoi terkkari ja jatkoi tietojen kirjausta. "...niin kai pitää niitä merkkejä katsella", hän mumisi.

Ja minä olin juuri selittänyt, että kun mitään merkkejä ei tarvitse. Huoh. Pettyneenä annoin asian olla.

Havahdus

Myöhemmillä kerroilla en enää mainostanut pissatusta neuvolassa. Ajattelin, että kylläpä hän sen vielä huomaa. Lopulta terveydenhoitaja alkoikin ihmetellä, kun Junna ei pissannutkaan hänen päälleen. Hän myös näki, miten pissatin vauvan ennen ja jälkeen tutkimusten.

Suurin hämmästys tuli, kun kerran mittailujen jälkeen nostin muutaman kuukauden ikäisen Junnan lavuaarin päälle. Hän kakkasi. Siihen neuvolantäti parahti, että olipa hyvä, että ehdin. Selitin, että ei tässä mistään ehtimisestä ollut kyse. Sen jälkeen meillä oli viimein hyvä keskustelu pissatuksesta.

VVV

Kaveripiirissäni on vain yksi, joka harrastaa vessahätäviestintää. Itse en ole perehtynyt asiaan, mutta haluan kuitenkin mainita, että heillä asia toimii. Meillä käytetty pissatusmetodi on vähän niin kuin vessahätäviestinnän alkeellisempi muoto.

Pidän vessahätäviestintää ihanteellisena tapana tehdä, mutta jostain syystä itselläni ei ollut valmiuksia - tai ehkäpä halua - siihen. Pissatuksesta kuitenkin opin, että siihen nähden jää melkeinpä epäolennaiseksi, mitä vaippoja käyttää. Pissatus on paljon paljon ekologisempaa kuin jatkuva kestovaippojen peseminen. Valitettavasti se ei taida kuitenkaan olla kaupallisesti hyödynnettävissä.

Mäntypintaa

Kävin kesällä Kaapin Jounin kentässä Lemmenjoella. Se on erämainen asuinpaikka, jonka kuuluisin asukas pororuhtinaaksi kutsuttu Kaapin Jouni oli. Nyt paikan omistaa Metsähallitus, joka on kunnostanut kentän. 

Pihan keskellä on vanha päärakennus, joka on alunperin hirsitalo. Kaapin Jounin jälkeläiset remontoivat sen 1960- tai 1970-luvulla. Niinpä talossa on sisällä levypinnat ja ulkona lautavuoraus. Ikkunatkin on vaihdettu. Metsähallituksen mukaan taloa oli enää mahdoton kunnostaa alkuperäiseksi.

Moni on moittinut taloa pilatuksi. Yksi vanha paikallinen poromies sanoi, että se on kuin tatti perunapellossa, täysin sopimaton ja ruma. Minä olen eri mieltä. Perinneasiat ovat arvostuskysymyksiä. Meikäläinen totuus on nyt se, että hirsipintaan asti entisöinti on oikein.

Eletty elämäkin kuuluu historiaan. Kun hävitämme kaikkea sitä, millä "rintamamiestalot on pilattu", hävitämme yhden osan kulttuurihistoriaamme. Siinä sivussa haukumme ne, jotka ovat nuo remontit tehneet. Vaikka kuinka mainitsisimme, että ne on tehty sen ajan parhaan tietämyksen mukaan, se ei moitteitamme peitä.

Kekkosen aikaan

Haluaisin käydä Tamminiemessä, nykyisessä Kekkosmuseossa. Se on vasta peruskorjattu ja ilmeisen hieno talo. Se on myös osoitus uudenlaisesta peruskorjauksesta, jota on kohta edessä paljon. Museoviraston Selja Flinkin (Avotakka 7/2012) mukaan konservointikoulutuksessa käsitellään vielä hyvin vähän moderneja rakennusmateriaaleja. Minähän sanoin; elämme yhtä lauta- ja hirsinostalgiassa.

Museovirasto pyrkii säilyttämään alkuperäiset materiaalit aina kun mahdollista, vaikka niitä pidettäisiin vähäarvoisina. Arvostukset muuttuvat ajan kanssa.
- Voi olla, että tulevaisuudessa joku arvostaa kovasti esimerkiksi 90-luvun vinyylitapettaja, Selja Flink sanoo.

Vasta kävin mummolassani. Se on nyt tyhjillään oleva 1970-luvun talo, jossa asui välillä vierolaisia. He remontoivat taloa, mikä tarkoitti lähinnä seinien ja kattojen maalamista valkoiseksi. - Hieno ja helppo ajatus, mutta lopputulos ei välttämättä näytäkään hyvältä. On sääli, että alkuperäiset, 1970-luvun värikkäät levyseinät eivät enää palaa. Eikä mäntypaneelikatto.

Se, näyttääkö maalausremontti hyvältä, on makuasia. Minusta unelmaväriä olennaisempaa on kokonaistyyli. Jos ikkunanpuitteet ja lattiamatot jäävät entisilleen, seinä näyttävät - no, päällemaalatuilta.

Mäntypaneelien jälkeen

Mäntypaneeleista on ollut puhetta täällä kotonakin. Meillä on 1980-luvun lopun talo, jossa on mäntykatto. Kun ostimme talon, moni ehdotti katon maalaamista, minäkin. Myöhemmin pysähdyin miettimään sitä, mikä on muotia ja mikä tyyliä. Samaa oli miettinyt samanikäisen naapuritalomme uusi asukas muun muassa ovilistoista.

Mäntyiset ikkunanpielet, ovilistat, katot ja seinäpaneelit kuuluu nyt maalata valkoisiksi. Niitä kuuluu katsoa sellaisin silmin, että ne ovat rumat, vanhat ja kuluneet. Niitä katsotaan ihan toisin silmin kuin muovimattojen alta löytyviä lattialankkuja. Ne ovat ihania, patinoituneita, lämpimiä ja aitoja.

Jos myyn tämän talon, myyn sitten, kun patinoituneita mäntypaneeleja arvostetaan. 30 vuodessa syntynyttä väriä ei saa uuteen paneeliin, ei vaikka se olisi kuinka muotia.