Kilpailemassa

Lapin Kansan tekstaripalstalla oli kerran tällainen:

Juuri niin siinä kävi. Alakoululainen tuli kisapäivänä kotiin, lysähti eteisen lattialle ja itki katkerasti. Miksi ihmeessä on pakko kilpailla?

Muistaakseni silloin oli ollut jotkut koulujen väliset kilpailut. Siihen nähden on hieman liioiteltua sanoa, että aina kilpaillaan.

Luulisi jokaisen luokanopettajan muistavan, millaista oli kilpailla koulussa. Vähintään joka toinen luokanopettaja muistaa, että se ei ollut mukavinta sisältöä oppitunnille.

Minusta yksilölajien urheilukilpailut eivät sovi kouluun, missä yhteisö on muutenkin herkkä kaikenlaiselle valta-asettelulle. Se on vanhanaikaista touhua, sillä nykyään lapsilla on mahdollisuuksia mitellä eri harrastuksissa. Sen sijaan joukkueottelut ovat parhaimmillaan hyviä hyvän hengen nostattajia koulussakin.

Toivottavasti tekstarin kirjoittanut vanhempi on puhunut lapsensa kanssa asiasta kunnolla. Minä mietin tuollaisista asioista niin, että ne kuuluvat lasten kasvukulttuuriin, halusin tai en. Siksi minun täytyy yrittää tukea lastani siinä ympäristössä, missä hän elää. Toinen askel on kehittää kasvuympäristöä. Silloin on paikallaan puhua asiasta vaikkapa opettajan kanssa.

Hävitä, hävitä

Asla osasi kaksivuotiaana puhua hyvin ja selvittää kaikenmoisia asioita. Kerran syksyllä eräs ystäväni veti pihalla lapsille juoksuleikkiä, kunnes Asla tapansa mukaan tarjosi leikistä omaa versiotaan. Siinä selityksessä ei ollut päätä eikä häntää siltä osin, kuka voitti ja kuka hävisi. - Koska poika ei tiennyt, mitä voittaminen ja häviäminen tarkoittavat.

Olin vasiten karttanut voittamisesta ja häviämisestä puhumista. Siinä haastoin itseäni keksimään vaihtoehtoisia leikkejä. Lisäksi ajattelin, että hän ehtii oppia ne myöhemmin. - Niin hän oppikin. Me olimme leikkineen kilpajuoksuja sun muita, mutta niissä ansioitui hienolla suorituksella tai omalla idealla. Palkinnoksi lapsi sai kannustusta, ei voittajamainintaa.

Myöhemmin talvella näin pulkkamäessä usein pojan, joka kävi isänsä kanssa laskemassa. Minun kävi sääliksi lasta, jolle pulkkamäen ainoa idea oli voittaa tai hävitä. Jos poika kesken laskun huomasi, että isä menee lujempaa, hän pysäytti vauhdin. Isä reagoi tähän sanomalla aina, että "sinun täytyy oppia häviämäänkin".

Kyllä pulkkamäkeen voi keksiä muutakin kuin kilpalaskentaa. Ei se edes kovin vaikeaa ole.

Painajaisena koti-isyys

Pekka Juntti kirjuuttaa kolumnissaan (Lapin Kansa 19.8.2012) isyysvapaista. Hän ihmettelee, onko mahdollista, että ihmislajin luonteva työnjako on keksitty vasta nyt, viimeisinä vuosikymmeninä.

Hauska homma, mutta onko se pohjimmiltaan luontevaa tai lajityypillistä, että ihmisen uros kortteeraa kotona, kuivittaa ja pyykkää. Ettei vain sekin olisi Pohjois-Euroopan 1980-luvun jälkeisten outojen aikojen keksintöä, jolloin kenelläkään täällä ei ollut normaali olo eli nälkä, kylmä ja tyly.

Liekö Juntti saanut paljon haukkuja kirjoituksestaan, en tiedä.

Olen joskus vasiten hurjistuttanut ihmisiä meidän perheen koti-isyyskeskusteluilla. Varsinkin feminismiin kallellaan olevat rouvat ovat haukkoneet henkeään kuullessaan, että koti-isyys on yhtä kuin painajainen. "Kato nyt, tuola ulkona on tuomonen ilma, ja mie vain viikkaan valkosta pyykkiä", sain kerran kuulla harsojen taittelun lomasta.

Rouvat ovat varmasti porisseet, että on se niin pöyristyttävää. Miettineet, kuka on masentunut tai kuka kohta tuosta masentuu. Huokailleet, ovatko elämänarvot kohdillaan, ja taivastelleet, mitä lapsetkin tuosta vielä miettivät.

Vauva on eri asia

Monena päivänä olen toivonut, että olisipa minun mieheni se, joka on suuresti innostunut vauvanhoidosta. Että tekisi, vaikkei käskisi. Mutta ei minulle ole kauhistus, jos hän tunnustaa inhoavansa vaipanvaihtoa, pukemista (johon kuuluu lapsen pyydystäminen) ja eestakaista vaunujen pakkausta ja pukkausta.

Minusta vauvasta voi tykätä vaikka kuinka paljon, vaikka vauvanhoidosta ei tykkäisikään. Menköön vaikka niin, että minä vaihtelen vaippoja ja huolehdin päiväunista muutaman vuoden, ja mies sitten harrastelee niiden kanssa 15 vuotta.

"Vauvaa on hauska porisuttaa, mutta veri ei veda vauvanhoitoon niin kuin vaimolla vaan mieluummin pirtistä ulos."

Unelmien työ

Unelmatyö on nuoren utopistinen harha. Valtaosa nuorista ei saa sellaista työtä kuin haluaisi.
- Aku Aarva, STTK-opiskelijoiden puheenjohtaja.

Minä olen ollut työntekijänä vähän kuin kala, joka osaksi ponnistelee itse ja osaksi ajautuu paikasta toiseen. Se on ollut minusta aivan kelvollista urakehitystä.

Suomalainen koulujärjestelmä on minusta ihan hyvä, mutta jotkut opiskelijat tarvitsisivat vähän asennerukkausta. Unelmaopiskelupaikan saaminen on turhan helppoa siihen nähden, että unelmatyöpaikka pitää usein tehdä itse.

Valtaosa valmistuneista varmasti hyväksyy asian siinä vaiheessa, kun siirtyy Kelan tukipäätösten vastaanottajasta palkkakuittien saajaksi. Osalle se on vaikeampaa. He pysyvät työttöminä, kunnes saavat ammattiaan vastaavaa työtä.

Koulusta toiseen ajelehtijat

Tunnen monia, jotka ovat sitkeästi yrittäneet työllistyä omalla alalleen, mutta päätyneet sitten opiskelemaan toisen ammatin. Onneksi uudelleenopiskelu on mahdollista. Käsittääkseni se on nykyisin melkoa helppoakin.

Peruskoulun tai lukion jälkeen opiskelupaikkaoppaita selataan niin kuin opo neuvoo. Pitää etsiä omia vahvuuksia ja miettiä, missä viihtyy. Peruskoulun jälkeen sen kuuluukin olla niin, sillä 16 - 18-vuotiaan on hyvä saada tutkiskella itseään. Ammattikoulun käymisen jälkeen ei tarvitse olla valmis, mutta omista valmiuksistaan olisi hyvä tietää.

Uudelleenopiskelijoista pitäisi pitää huolta. Aivan loputtomasti en halua veronmaksajana olla kustantamassa koulusta toiseen ajelehtimista. Jos päätyy kerta toisensa jälkeen opiskelemaan uutta alaa, vika ei ehkä ole enää kouluissa tai opinto-ohjelmissa.

Ajelehtijoiden joukossa voisi kulkea "etsivän yhteiskuntatyön" työntekijä - samoin kuin nykyään on etsivää nuorisotyötä. Hyvää opintojen ohjausta pitäisi olla tarjolla aina yliopistoja myöten, ja opinto-ohjaajilla pitäisi olla ohjeet siihen, mitä tehdä uudelleenjauudelleenopiskelijoiden kanssa.

Lainaus Anna Perholta

Onpa ilo taas törmätä ajatukseen, joka on kuin omasta päästäni. Tällä kertaa sen sanoi Anna Perho Me-lehdessä (8/2012).

Idean kirjaansa Anna sai odottaessaan esikoistaan. Hän ihmetteli vanhempien hyysäystä ja ylikorrekstiutta. Neuvolassa vastaukset yksinkertaisiinkin kysymyksiin päätettiin lauseeseen "mutta jokainen tietenkin tuntee oman lapsensa parhaiten". Kaikki on siis sallittua eikä mitkään ole kenenkään vika.

Niin totta.

Joskus minullekin olisi voinut laittaa neuvolassa kohteliaasti kampoihin. Sanoa vaikka asiallisesti, että "kyllä minä ymmärrän tuon sinun näkemyksesi, mutta usein on kuitenkin käynyt niin, että..."

Kuuloetäisyydelle

Ongelma ei ratkea sillä, että jälleen kerran kirjoitetaan kirja, jossa sanotaan, että lapsi toimii näin ja vanhemman pitäisi toimia näin. Ja että evolutiivisesti voi nähdä... Ja että kivikaudella...

Monta vuotta vanhempia on vaadittu asettumaan sille tai tuolle puolelle. Osa on lopulta päättänyt olla ei-mitään-mieltä sen vuoksi, että kiihkokiistely ärsyttää.

Nyt pitäisi miettiä, miten "jokainen tuntee oman lapsensa parhaiten". Että mitä se tarkoittaa. Mitkä asiat lapsen luonteessa ovat olennaisia vaikkapa kuivaksioppimisen kannalta?

Entä mikä on olennaista missäkin tilanteessa? Esimerkiksi terveen ponnistelun ja tervee lepäämisen ero riippuu perheen tilanteesta.

Mikä on olennaista vanhemman omissa mieltymyksissä? Toiselle on todellakin tarpeen sanoa, että hanki omia harrastuksia. Toisen perheelle taas olisi tervettä, jos vanhempi oppisi luopumaan jostakin omasta menostaan.

Naapurissa

On tyhmää kasvattaa lasta yksin

Omat vanhemmat eivät riitä lapselle. Lapset ja nuoret tarvitsevat ympösärilleen paljon enemmän vuorovaikutusta ja ihmisiä, jotta he oppisivat sosiaaliset taidot. Meidän pitäisi olla paljon enemmän tekemisissä naapureiden kanssa - ja antaa myös naapurin kasvattaa. Lapset ja nuoret tarvitsevat kokemuksia siitä, miten ihmiset jakavat ja selvittelevät asioita, kannattelevat toisiaan.
(Kriisityön johtajan Olavi Sydänmaalakan haastattelu Kodin Kuvalehdessä 21/2011)

Minusta on mukava katsoa, kun 1-vuotias Junna juttelee naapurin kanssa tontin reunalla. Seuraan tilannetta kauempaa, omilta kotirappusiltamme. Tilanne on turvallinen ja tärkeä.

Mehän ostimme tämän talomme, kun Asla oli 1-vuotias. Naapuritaloissa ei ole pieniä lapsia, mutta muutamien aikuisten kanssa kläpit ovat saaneet olla tekemisissä pienestä pitäen.

Junalippuja ostamassa

Minusta on tärkeää, että lapset luovat omia ihmissuhteita. Vauvoina he kohtaavat ihmisiä vanhempiensa kanssa, ja silloin vanhemman kuuluu olla tilanteessa mukana. Jo 1-vuotiaina olen laittanut heidät asioimaan omia juttujaan itse - niin, että olen itse läsnä ja neuvomassa lasta.

Asla oli 2-vuotias, kun käskin hänen itse mennä pyytämään toivomaansa junalippua konduktööriltä. Ei hän kovin hyvin osannut puhua, mutta kun konnari tarkasti kuunteli, asia tuli ymmärretyksi. Myöhemmin olen joutunut hiljalleen ohjaamaan Aslaa siihen, että kaikkiin aikuisiin ei voi luottaa.

Ajelehtien sinne tänne

Olisi aika pelottava ajatus, että lapsi olisi kiinni minussa. On se aina turvallisempaa, jos on useita "omia aikuisia".

Vauvan kanssa on helppo ajelehtia ja jatkaa tilanteesta toiseen tuttuja kaavoja. Sitten huomaa, että kahden elinvuotensa ajan lapsi on nukkunut joka ikisen yön äitinsä kanssa. Tai että kouluikäinen ei ole koskaan ollut yksin poissa kotoa.

Joskus pinnistelen ja ponnistelen sen eteen, että lapset saisivat hoitaa asioita muidenkin kuin minun kanssani. Olisi pelottavaa, jos olisin joka tilanteessa mukana, sillä en voi mitenkään taata, että olisin aina kyvykäs heitä auttamaan.

Muita aikuisia tarvitaan myös opettamaan erilaisuutta. Esimerkiksi omat ajatukseni ja arvoni  - niin oikeilta kuin ne minusta tuntuvatkin - ovat vain minun kokemuksiani. Vanhemman pitää haastaa itsensä siinä, että lapsi saa kuulla ja kokea muidenkin näkemyksiä.