Rauhoittumisen rajat

Meidän Perheessä (5/2010) on juttu taaperon unikoulusta. Esimerkki-Vertin vanemmat kertovat tehneensä virheitä siinä, että järjestivät kaikenlaisia rauhoittavia palveluja öisin. Unihoitajan ensimmäinen ja tärkein ohje oli ollut, että lapselle pitää antaa tilaa rauhoittua.

Meillä on ollut erittäin tarpeellinen oivallus nukahtamisen (olipa sitten ensinukahdus tai uudelleennukahdus) kanssa se, että lapsi tarvitsee mahdollisuuden rauhoittua. Vauvasta saakka virikkeitä metsästänyt Asla ei aina osaa itse rauhoittua. Silloin aikuisen tehtävä on näyttää rajat. Tämä on pätenyt meillä niin vauvalle kuin taaperollekin - toki konstit ovat erit.

Havahduin tähän siinä vaiheessa, kun huomasin, että mitenkään en saa Aslan itkua öisin lakkaamaan. Vain äärimmäinen keinunta rauhoitti, ja se oli minulle liikaa. Aloin uskoa, että hän on väsynyt ja haluaa nukkua, mutta ei osaa, malta tai uskalla. Koska hän ei rauhoittunut missään, minulla oli mahdollisuus opettaa hänelle paikka rauhoittumiseen. Valitsin hänen oman sänkynsä. Valitsin muutaman rauhoituskeinon: silittelyn, vieressä nukkumisen esimerkin ja pari selkeää "nyt nukutaan" -lausetta. Aluksi itkua piti kuunnella pitkäänkin, mutta se oli välttämätön siirtymävaihe. Sen jälkeen vauvan ei tarvinnut enää miettiä, että "voi kun väsyttää, mutta onkohan tässä luvassa jotain ohjelmaa vai ei".

Puhuvalle ja jalat alleen ottavalle taaperolle rajojen paneminen vaatii uskoa siihen, että lapsi tottelee. Minun on komennettava niin, että uskon itsekin sanaani.

"Nyt sänkyyn!"
"Ei saa lähteä laukkomaan!"
"Kaappiin ei mennä!"

Joskus kyllä kuulen ääneni värisevän epäuskosta - mutta vielä useammin kuulen muiden hoitajien äänestä sen, että he eivät usko omaan komentoonsa. Mutta uskottava on, muuten ei tule mitään.

Mitä jos taapero ei usko? Pienen pinnasänkynukkujan laitoin järjestelmällisesti takaisin makuuasentoon tai estin häntä nousemasta ylös. Se oli kyllä erittäin hermoja raastavaa, mutta jos siihen alkaa, ei passaa luovuttaa. Lopulta lapsi uskoo - paitsi siinä välissä voi kyllä tulla oikea hätäkin. Hätä hoidetaan pois alta lohduttamalla tai vaikka sylittelemällä, mutta sen jälkeen palataan lujasti ja lempeästi takaisin normaaliin nukahtamishetkeen. Tärkeää on rauhallisella puheella ja lempeällä olemuksella viestittää, että "nyt on nukkuma-aika".

Sama periaate pätee sitten sängystä karkailuun tai huoneesta pois juoksemiseen tai vesilasipyyntöihin. Oma rajanasetussuosikkini oli yhteen väliin se, että seisoin makuuhuoneen oven raossa ja estin lasta aukaisemasta ovea. Ovi siis oli raollaan, jolloin Aslalla oli tavallaan kontakti minuun, mutta estin näkymän mielenkiintoisille vesille. Lopulta hän katsoi yleensä parhaaksi painua sänkyyn. Hänen huuteluihinsa vastasin muutamalla viileällä, samansisältöisellä ja johdonmukaisella kommentilla:

"No mitä?"
"Nyt on nukkuma-aika. Mene sänkyyn."
"Äiti on tässä lähellä. Voit turvallisesti nukkua."

Välillä piti hoitaa kiukuttelusta syntynyt oikea hätä, mutta sen jälkeen taas käskin mennä itse omaan sänkyyn. Sylittelylohduttelun tein yleensä siinä ovenraossa. Se oli minusta hyvä keino ilmentää sitä, että äiti auttaa hädässä, mutta iltanukkumaanmenosta ei tingitä.

Muita fyysisen rauhoittumisrajojen asettamiskeinoja meillä on ollut niukkailmeinen ja -eleinen reagointi ja tarvittaessa eleetön sänkyynkantaminen. Kantamista tarvitaan esimerkiksi silloin, jos lapsi piiloutuu kaappiin eikä siirry sieltä komentamalla pois. Komento jää tehottomaksi, jos aikuinen antaa lapselle varan valita, totteleeko vai ei. Niinpä se pitää osoittaa todeksi ja siirtää lapsi kaapista sänkyyn. Nämä ovat tällaisia supernanny-tv-ohjelman oppeja, mutta pätevät kyllä. Kantamaan voi joutua monta kertaa, mutta muuta keinoa ei oikein ole, jos lapsi ei kerta kaikkiaan tottele.