Piltti tarjosi uniluennon

Tampereella on kai meneillään keväällä uutisoitu kokeilu, jossa neuvoloissa annetaan unohjausta pienten lasten vanhemmille. Voi helpotuksen huokaus. Miten kauan neuvolatyössä onkaan mennyt herätä tuollaiseen perustarpeeseen. Ketä kiinnostavat sentit ja grammat, jos ei saa nukkua?

Unikoululuento täytti perhekahvilan, uutisoi Pilttipiiri-lehti viime keväänä (Maaliskuu 2011). Jutun mukaan Espoon Nöykkiön nuorisotalon perhekahvilassa on yleensä paikalla kymmenen aikuista lapsineen. Unikoululuentoa kuulemaan änkeytyi 40 vanhempaa. En ole yllättynyt. Puhujana oli unikouluttaja Minna Kuosmanen. Hän tekee uniohjausta työkseen omassa yrityksessään. On mahtavaa, että palvelua on saatavilla edes rahalla (ja edes pääkaupunkiseudulla).

Tässä pitää malttaa odottaa. Kyllä virallinenkin Suomi, siis THL (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos), hiljalleen ymmärtää, millainen tiedonnälkä ja avuntarve vanhemmilla on. Tällaisissa asioissa alkuuntuuppajina tarvitaan aina aktiivisia vanhempia, jollainen Minna Kuosmanenkin käsittääkseni on.

Jos hyvin käy, kokeilujen jälkeen unineuvonnasta tulee neuvolan vakioasiaa. Toinen asia, johon neuvolassa voitaisiin panostaa enemmän, on aito ja osallistuva imetystuki. Molemmat asiat tekevät arjesta joko hyvin helppoa tai sietämättömän vaikeaa. Molemmat asiat kiinnostavat vauvavuotta eläviä vanhempia. Espoossakin ajatus uniluennosta tuli Pilttipiirin mukaan perhekahvilassa käyviltä vanhemmilta, ja se onnistui järjestää Piltin perhekahvilastipendin turvin. - Voi, kiitos, Piltti!

Alempi ja ylempi työläisluokka

Olen lopettelemassa määräaikaista työsuhdetta. Puoli vuotta sitten tiesin, että edessä on lyhyehkö työpätkä. Omien lasten hoitamisesta luopuminen oli surullista, mutta käänsin ilopuolen esiin ja päätin hyötyä työmahdollisuudesta niin paljon kuin suinkin. Kun on työ on uutisten kirjoittamista, kotona ei halua koskea näppäimistön kirjaimiin. Numeroita kestää painella sen verran, että saa pankkiasiat hoidettua. Kuinka kuinkin - nyt voin palata bloggariksi. (*

Eräässä lehtiartikkelissa joku työelämäasiantuntija väitti, että Suomeen on luotu kahden kerroksen työmarkkinat. Valitettavasti en muista, mistä sen luin. Jutun kirjoittaneen toimittajan haaveena oli selvästikin ratkaista jutussa pätkätyöongelma, ja varmaan leikata työttömyyttäkin.

Puhe kahden kerroksen työmarkkinoista tarkoitti sitä, että toisilla on joustoja ja toiset sitten paikkaavat niitä. Toisilla on siis äitiyslomaa, vuorotteluvapaata, isyysvapaata, osa-aikalisää, työajanlyhennystä... Toisilla taas on määräaikainen työsuhde, määräaikainen työsuhde, määräaikainen työsuhde, määräaikainen työsuhde, määräaikainen...

Me suomalaiset olemme sokeita tälle. Olemme niin tottuneet ammattiyhdistystoimintaan (ay-toiminta), ettemme näe, että sekin voi aiheuttaa ongelmia. Joustot ovat tärkeitä, mutta niiden aiheuttamat ongelmat pitäisi myöntää ja niitä pitäisi yrittää ratkaista. Mutta toistaiseksi kaikki on vain kitsaiden työnantajien syytä.

Joskus työnantaja on kyllä oikeastikin tyhmä:

"Palkallisia lomia Sirpa ei ole koskaan päässyt viettämään. Työpätkien päätteeksi hän on saanut lomakorvaukset, mutta yhteiset lomat perheen kanssa jäivät toteutumattomiksi unelmiksi. Nyt lapset ovat aikuistuneet." (Lapin Kansa 2.4.2011)

Tuo Sirpa oli tehnyt parinkymmenen vuoden aikana kaiketikin sata pätkää. Kahdenkymmenen vuoden aikana pitäisi työnantajankin jo hoksata, että tarve on pysyvä, vaikka määräaikaisuudelle aina olisikin syy.

Jatkuvat lyhyet työsuhteet ovat usein todella surullisia. Kaverini äiti sai vakipaikan hoitajana. Hänen pienimpien lastensa ensimmäinen kysymys oli, että onko äidillä nyt lomaa. Kamalaa, että hädin tuskin koulutaipaleensa aloittaneet lapset ymmärtävät tuollaista kysyä.

---

*) Kiitos vain Ilarille, joka eilen oikein kävi kysymään, että miksei Arktinen appelsiinipuu ole tuottanut enää hedelmiä. Hän täältä etsineekin apua pian alkavaan koti-isyyteensä.

Maalikaupan myyjiä kouluttamassa

Aluksi rautakaupassa asioiminen oli hankalaa, kun perinnemaaleina myytiin vaikka mitä muoveja sisältäviä värejä. Mutta kun tietää tarkasti, mitä haluaa, osaa tilata oikeita tarvikkeita. (haastateltavana Katja Rinkinen; Avotakka 2/2011)

Kaksi vuotta pitkä omakotitalohistoriamme on ollut pientä pintaremonttia. Kaikki kävisi aivan toisin, jos voisimme purkaa huoletta ja heittää purkukamppeet roskiin. Vaan ei se käy. Kaikki käyttökelpoinen pitää säästää, mutta lopputuloksen on oltava harmoninen ja sopiva.

Sekin olisi helppoa, jos voisi mennä kauppaan ja ostaa sitä, mitä myyjä neuvoo. Mutta kun myyjillä on usein hyvin erilaiset käsitykset ympäristöystävällisyydestä kuin minulla.

Talkoolaisena

Ostaessani yritän ajatella tuotteen elinkaarta. Tämän talon vanhat tapetit olen yrittänyt kierrättää askartelu- ja suojamateriaaleiksi, mutta silput on pitänyt panna roskiin, koska niissä oli paljon muovia. Uusiksi tapeteiksi olen yrittänyt löytää paperisia tai muuten vähämuovisia malleja, jotta ne voisi lopulta vaikkapa polttaa.

Paperitapettien, Uulan maalien ja puisten listojen löytäminen on työlästä, sillä ne ovat usein tilaustavaraa. Lisäksi myyjät ovat isojen tehtaiden kouluttamia. Esimerkiksi viimeksi Kodin Terran myyjä ei lainkaan innostunut Uulan maaleista, koska hän ei tiennyt niistä mitään. Minun piti perustella valintani, jotta hän saattoi luottaa siihen, ettei myy meille sopimatonta tuotetta.

Tilaustavaran odottelu syö miestä. Eikä ole harvinaista, että tietämätön myyjä tilaa väärän tuotteen. Hammasta purren sen kestän, koska ajattelen tekeväni tärkeää työtä. Mielessäni symppaan pientä maalitehdasta, jolla ei ole mahdollisuutta panostaa suuresti markkinointiin. Talkoilen.

Tyhmiä ydinvoiman vastustajia

Minussa asuu pieni linkolalainen ekopuristi. Joka minua ja elämääni katsoo, huomaa, että se todellakin on hyvin pieni. Puheista saattaa kuulla sen äänen, mutta paljaalla silmällä sitä tuskin havaitsee. Mutta kyllä minä sen sisälläni tunnen.

Tiedän totuuden: elintasoa on liikaa. Monien mielestä jotain pitäisi alkaa tehdä toisin, koska tulevaisuudessa maapallon kantokyky ei riitä. Itsekästä. Minua painaa se, että maailmassa on niin paljon kärsiviä. Ties kuinka monta ihmistä minäkin tapan elintavoillani päivittäin.

Tällainen kirjoittelu raivostuttaa:

Yksi asia minua on energiakeskustelussa aina suututtanut. Eniten kiihkoilevat kun eivät esitä vaihtoehtoja.
Jos ydinvoima ajetaan alas eikä vesirakentamista enää sallita, menee meitlä tällä elintasolla helposti sormi suuhun.
On helppo lähteä kailottamaan toreille, että ei altaita, ei ydinvoimaa, ei mitään, joka luontoa turmelee.
Torin kylmyydestä on mukava körötellä savuavalla autolla kotiin, napsauttaa sauna päälle, kiehauttaa kahvit ja todeta, että paransinpahan maailmaa. (erikoistoimittaja Mauno A. Virtanen Lapin Kansassa 31.3.2011)

Siinä lyödään samaan myttyyn kaikki, jotka kovaäänisesti vastustavat ydinvoimaa ja lisävesivoimaa. Tyhmiä ovat, aivan idiootteja.

Jos Virtanen viittaa ahkeriin ja omatoimisiin ympäristönsuojelijoihin, hän on todella väärässä. Kyllä ykkösasia on kulutuksen vähentäminen eikä se, että tämä nykyinen sähkömäärä pitäisi tuottaa ympäristöystävällisesti.

Mutta ehkä hän tarkoittaakin eniten kiihkoilevilla joitain, jotka ovat tyhmiä ja tyhmyyttään vain kiihkoilevat. On niitäkin varmaan olemassa.

Sokeriton lapsi

Minulle suurimpia ruokapahiksia ovat sokeri ja lisäaineet. (Toki toki, muistan muistan, että lisäaineita on C-vitamiinista lähtien.) En tiedä, tottuuko elimistö sokeriin, mutta ainakaan meidän lasten elimistöt eivät ole päässeet tottumaan, sillä minulla tekee pahaa jo maustettujen jugurttien tarjoaminen.

Erään arkiviikon koittaessa valitin miehelle, että Asla on mahdoton. Ei hän villi ja pitelemätön ollut, mutta rasittava. Parin päivän päästä luonnehdin häntä levottomaksi. Korviin kävi, kun hän puhuessa kiljahteli, ja pata jumi, kun hän kirjaa lukiessamme heilui koko ajan. Mikä ihme sitä vaivasi?

Torstaina oivalsin, että Aslahan urakoi viikonlopun synttärikakkuani päivittäin. Itsehän sitä hänelle tarjosin, mutten tajunnut, mitä siitä seuraa.

Turhaa tuskaa

Niin, mitä ihmeellistä sitä yhdessä synttärikakussa on. Vaan kun kakku loppui, lapsi rauhoittui. Sokeripiikki oli varsin näkyvä, kun muutoin päivittäinen herkuttelu on niin harvinaista. Jäin miettimään, miten moni lapsi on turhaan levoton, saa sen myötä huonoa palautetta ja kolhiinnuttaa itsetuntonsa.

Esimerkiksi ADHD:n osalta on hieman tutkittu sokerittoman ja lisäaineettoman ruokavalion vaikutusta. Tulokset eivät puolla ruokavaliorajoituksia, mutta toisaalta tutkimukset ovat suppeita (alle 40 henkilöä). Eräässä uudessa tutkimuksessa otanta oli hyvänkokoinen (100), ja siinä ruokavalio vähensi tarkkaavaisuushäiriöitä.

Kaikki levottomuus ei tietenkään ole ADHD:ta tai mitään muutakaan diagnosoitavissa olevaa. Minusta olisi silti hyvä, että vanhempia heräteltäisiin näkemään vaivaa lastensa ruoan ja unen eteen. Lapsi on niissä asioissa vanhempiensa varassa. Oman vanhemmuuteni myötä olen mielessäni palannut lapsuuteni tilanteisiin ja hämmästynyt, miten vahvasti yksittäisetkin tilanteet voivat muokata lapsen minäkäsitystä ja toimintatapoja.