Alkuperä jättestor

Minkälainen on se Järvikylä, josta tulee koko maan salaatit?

Varmaan jo 1990-luvulla alettiin ruokapuolella kehua sillä, että ruoan kasvupaikka on jäljitettävissä. Nyt ruoan alkuperäbrändäys on kuulemma levinnyt jo maitopurkkeihinkin, joissa saattaa lukea maatilan nimi. Näin luin yhdestä Hesarin jutusta.

Minusta tuntuu, että mielikuva ja todellisuus menevät navetta- ja kanalamerkinnöissä ristiin. Kun puhutaan maatilasta, siinä on mullan ja heinän tuntua, siinä oikein kuluttajan hajunystyrät heräävät Prisman hyllyn ääressä. Ei niinkään tule mieleen, että jos tehtaan suuressa kattilassa hämmennetyt ruoat on jäljitettävissä tiloilla, tilojen on oltava melkoisen suuria.

Ruoan turvallisuuden kannaltahan jäljitettävyys on hyvä juttu, mutta sen tuoma mielikuva ruoan alkuperästä saattaa olla pikkuisen harhainen.

Jotkut eivät tätä kestä

Silloin, kun olen töissä, kirjoittelen uutisia. Se oli aika kauhaa silloin, kun työn alla oli perhesurma toisensa jälkeen. Alitajunnassani jännitin, milloin sellainen keikka sattuu omalle työvuorolleni.

Kaiken sen keskellä olin äiti, jolla on pienet lapset. Surmauutisten kylkeen tehtiin asiantuntijahaastatteluja siitä, miksi niin tapahtuu ja miten ulkopuolinen voisi puuttua tilanteeseen. Minä toivoin, että tehtäisiin sellainenkin asiantuntijahaastattelu, jossa kerrotaan, miten äiti tai isä voisi välttyä ikävältä teoltaan. Onneksi sellainen lopulta tehtiinkin.

Hurja ja hämmästynyt

Sen jälkeen, kun minusta tuli äiti, sain hämmästyä, miten hurjia tunteita voi lasten kanssa kokea. Uskon, että moni lastensa kimppuun käynyt ei olisi halunnut sitä tehdä. Mutta epätoivoinen ihminen on todellakin epätoivoinen.

Myöhemmin luin Monikkoperheet-lehdestä (1/2012) kaksosten äidin haastattelun, jossa hän pohti samaa asiaa.

Jenni kertoo, että oman äitiytensä myötä hän on alkanut kiinnittää huomiota vanhempien väsymykseen ja siitä seuranneisiin ikäviin tapauksiin, joista lähiaikoinakin on uutisoitu.
- Meille ei missään vaiheessa ole puhuttu, kuinka toimia, jos vastaan tulee ylitsepääsemätön väsymys ja voimat loppuvat vaikka keskellä yötä. Onko paikkaa, mihin voi soittaa silloin, Jenni pohtii.

Haastatellun Jennin mielestä vanhempien ikävistä tunteista ei puhuta tarpeeksi. Hän sanoo, että ainakin neuvolassa niistä voitaisiin puhua avoimemmin.

Hänen pyynnöstään minäkin teen tässä oman osani, sillä uskon, että ne, joilla on todella epätoivoista, eivät siihen kykene.

Minulla on paljon äiti- ja isäkavereita. Joidenkin kanssa huonoista asioista puhuminen on helpompaa kuin toisten. Osalla vanhemmuus on ollut lähinnä hyvää ja kärsivällistä. Heillä on heikot ja huonot hetkensä, ja he luulevat, että ne ovat samanlaisia muillakin. Eivät he ymmärrä, millaista on kaverilla, jolla menee vielä huonommin.

Jotkut ehkä saattavat seuraavan lapsen kohdalla kokea, että...

Isä häviää, kun hänet hävitetään

Kansanedustaja Juho Eerola on noussut oman kokemuksensa siivittämänä puolustamaan isien oikeuksia isyyteen. Eerolan mukaan hänen esikoistyttärensä äiti on kaapannut lapsen ulkomaille pari kertaa. Hän ei ole tavannut tytärtään aikoihin, ja tytär kuulemma on oppinut vihaamaan isäänsä.

Surullista, jos niin on. Siitä, että oikeus määrää lapsen huoltajuuden liki aina äidille, on puhuttu viime vuosina paljon. Jos isä ja äiti todetaan molemmat kelvollisiksi huoltajiksi, äiti yleensä voittaa siksi, että on äiti.

Isien epätasa-arvoinen kohtelu huoltajuusriidoissa on trendipuheenaihe, ja uskon, että lainsäädännöllä puututaan ongelmaan lähiaikoina. Käräjäoikeuksien tuomarit pitäisi saada tutkiskelemaan itseään päätösten syistä.

Lisäksi vireillä on muitakin mielenkiintoisia kansanedustajien jättämiä lakialotteita. Toisessa halutaan kieltää lapsen vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta, toisessa taas tapaamisoikeuden rikkominen.

Jos olisin kansanedustaja, allekirjoittaisin varmasti.

Kilpailemassa

Lapin Kansan tekstaripalstalla oli kerran tällainen:

Juuri niin siinä kävi. Alakoululainen tuli kisapäivänä kotiin, lysähti eteisen lattialle ja itki katkerasti. Miksi ihmeessä on pakko kilpailla?

Muistaakseni silloin oli ollut jotkut koulujen väliset kilpailut. Siihen nähden on hieman liioiteltua sanoa, että aina kilpaillaan.

Luulisi jokaisen luokanopettajan muistavan, millaista oli kilpailla koulussa. Vähintään joka toinen luokanopettaja muistaa, että se ei ollut mukavinta sisältöä oppitunnille.

Minusta yksilölajien urheilukilpailut eivät sovi kouluun, missä yhteisö on muutenkin herkkä kaikenlaiselle valta-asettelulle. Se on vanhanaikaista touhua, sillä nykyään lapsilla on mahdollisuuksia mitellä eri harrastuksissa. Sen sijaan joukkueottelut ovat parhaimmillaan hyviä hyvän hengen nostattajia koulussakin.

Toivottavasti tekstarin kirjoittanut vanhempi on puhunut lapsensa kanssa asiasta kunnolla. Minä mietin tuollaisista asioista niin, että ne kuuluvat lasten kasvukulttuuriin, halusin tai en. Siksi minun täytyy yrittää tukea lastani siinä ympäristössä, missä hän elää. Toinen askel on kehittää kasvuympäristöä. Silloin on paikallaan puhua asiasta vaikkapa opettajan kanssa.

Hävitä, hävitä

Asla osasi kaksivuotiaana puhua hyvin ja selvittää kaikenmoisia asioita. Kerran syksyllä eräs ystäväni veti pihalla lapsille juoksuleikkiä, kunnes Asla tapansa mukaan tarjosi leikistä omaa versiotaan. Siinä selityksessä ei ollut päätä eikä häntää siltä osin, kuka voitti ja kuka hävisi. - Koska poika ei tiennyt, mitä voittaminen ja häviäminen tarkoittavat.

Olin vasiten karttanut voittamisesta ja häviämisestä puhumista. Siinä haastoin itseäni keksimään vaihtoehtoisia leikkejä. Lisäksi ajattelin, että hän ehtii oppia ne myöhemmin. - Niin hän oppikin. Me olimme leikkineen kilpajuoksuja sun muita, mutta niissä ansioitui hienolla suorituksella tai omalla idealla. Palkinnoksi lapsi sai kannustusta, ei voittajamainintaa.

Myöhemmin talvella näin pulkkamäessä usein pojan, joka kävi isänsä kanssa laskemassa. Minun kävi sääliksi lasta, jolle pulkkamäen ainoa idea oli voittaa tai hävitä. Jos poika kesken laskun huomasi, että isä menee lujempaa, hän pysäytti vauhdin. Isä reagoi tähän sanomalla aina, että "sinun täytyy oppia häviämäänkin".

Kyllä pulkkamäkeen voi keksiä muutakin kuin kilpalaskentaa. Ei se edes kovin vaikeaa ole.

Painajaisena koti-isyys

Pekka Juntti kirjuuttaa kolumnissaan (Lapin Kansa 19.8.2012) isyysvapaista. Hän ihmettelee, onko mahdollista, että ihmislajin luonteva työnjako on keksitty vasta nyt, viimeisinä vuosikymmeninä.

Hauska homma, mutta onko se pohjimmiltaan luontevaa tai lajityypillistä, että ihmisen uros kortteeraa kotona, kuivittaa ja pyykkää. Ettei vain sekin olisi Pohjois-Euroopan 1980-luvun jälkeisten outojen aikojen keksintöä, jolloin kenelläkään täällä ei ollut normaali olo eli nälkä, kylmä ja tyly.

Liekö Juntti saanut paljon haukkuja kirjoituksestaan, en tiedä.

Olen joskus vasiten hurjistuttanut ihmisiä meidän perheen koti-isyyskeskusteluilla. Varsinkin feminismiin kallellaan olevat rouvat ovat haukkoneet henkeään kuullessaan, että koti-isyys on yhtä kuin painajainen. "Kato nyt, tuola ulkona on tuomonen ilma, ja mie vain viikkaan valkosta pyykkiä", sain kerran kuulla harsojen taittelun lomasta.

Rouvat ovat varmasti porisseet, että on se niin pöyristyttävää. Miettineet, kuka on masentunut tai kuka kohta tuosta masentuu. Huokailleet, ovatko elämänarvot kohdillaan, ja taivastelleet, mitä lapsetkin tuosta vielä miettivät.

Vauva on eri asia

Monena päivänä olen toivonut, että olisipa minun mieheni se, joka on suuresti innostunut vauvanhoidosta. Että tekisi, vaikkei käskisi. Mutta ei minulle ole kauhistus, jos hän tunnustaa inhoavansa vaipanvaihtoa, pukemista (johon kuuluu lapsen pyydystäminen) ja eestakaista vaunujen pakkausta ja pukkausta.

Minusta vauvasta voi tykätä vaikka kuinka paljon, vaikka vauvanhoidosta ei tykkäisikään. Menköön vaikka niin, että minä vaihtelen vaippoja ja huolehdin päiväunista muutaman vuoden, ja mies sitten harrastelee niiden kanssa 15 vuotta.

"Vauvaa on hauska porisuttaa, mutta veri ei veda vauvanhoitoon niin kuin vaimolla vaan mieluummin pirtistä ulos."