Parin kaverin rohkaisemana kokeilin Junna-vauvan kanssa pissatusta. Aina vaipanvaihdon yhteydessä kannattalin vauvaa lavuaarin yläpuolella. Jos tuli pissa, niin hyvä. Jos ei tullut, niin ei sitten.
Miten kävi? - Kyllä, Junna oppi pissaamaan lavuaariin. Ei aina, mutta vaippapyykkiä oli huomattavasti vähemmän kuin Aslan vauva-aikana. Vaikutti siltä, että vauva ehdollistui pissausasentoon.
Ei vessahätäviestintää
Meillä ei harjoitettu vessahätäviestintää, vaan ainoastaan pissatettiin vaipanvaihdon yhteydessä. Usein tehtiin kyllä niin, että vaippa irrotettiin, jotta vauva pääsee pissalle.
Koska tiesin vauvan kyvyn oppia, tai siis lähinnä ehdollistua, lauloin vauvaa roikottaessani odottelulauluna Pienet sammakot. Vauvan pissatessa sihistelin ja lopuksi kehuin.
Suuri ilo oli se, että kaikkavaippoja ei juuri tullut. Se oli kertakaikkisen hämmentävää, sillä en opettanut enkä tarkkaillut kakkahätämerkkejä.
Sain todeta saman kuin nuo mainitsemani pari kaveriani: vauva todellakin välttelee vaippaa! Ja koska minulla - samoin kuin niillä kavereillani - kyseessä ei ollut esikoinen, kokemus oli myös liikuttava. Se, mitä oli elänyt esikoisen kanssa, sai uuden valon. Että vauva todellakin valitsee.
"Merkkejä, merkkejä"
Neuvolan suhtautuminen pissatukseen oli mielenkiintoista. Yritin kertoa terveydenhoitajalle pissatuskokeilustani jo ensimmäisellä käynnillä. Selitin, että kavereideni mukaan siihen ei tarvita vessahätäviestintää.
"Hmm. Mhm", sanoi terkkari ja jatkoi tietojen kirjausta. "...niin kai pitää niitä merkkejä katsella", hän mumisi.
Ja minä olin juuri selittänyt, että kun mitään merkkejä ei tarvitse. Huoh. Pettyneenä annoin asian olla.
Havahdus
Myöhemmillä kerroilla en enää mainostanut pissatusta neuvolassa. Ajattelin, että kylläpä hän sen vielä huomaa. Lopulta terveydenhoitaja alkoikin ihmetellä, kun Junna ei pissannutkaan hänen päälleen. Hän myös näki, miten pissatin vauvan ennen ja jälkeen tutkimusten.
Suurin hämmästys tuli, kun kerran mittailujen jälkeen nostin muutaman kuukauden ikäisen Junnan lavuaarin päälle. Hän kakkasi. Siihen neuvolantäti parahti, että olipa hyvä, että ehdin. Selitin, että ei tässä mistään ehtimisestä ollut kyse. Sen jälkeen meillä oli viimein hyvä keskustelu pissatuksesta.
VVV
Kaveripiirissäni on vain yksi, joka harrastaa vessahätäviestintää. Itse en ole perehtynyt asiaan, mutta haluan kuitenkin mainita, että heillä asia toimii. Meillä käytetty pissatusmetodi on vähän niin kuin vessahätäviestinnän alkeellisempi muoto.
Pidän vessahätäviestintää ihanteellisena tapana tehdä, mutta jostain syystä itselläni ei ollut valmiuksia - tai ehkäpä halua - siihen. Pissatuksesta kuitenkin opin, että siihen nähden jää melkeinpä epäolennaiseksi, mitä vaippoja käyttää. Pissatus on paljon paljon ekologisempaa kuin jatkuva kestovaippojen peseminen. Valitettavasti se ei taida kuitenkaan olla kaupallisesti hyödynnettävissä.
maanantai 8. lokakuuta 2012
maanantai 1. lokakuuta 2012
Mäntypintaa
Kävin kesällä Kaapin Jounin kentässä Lemmenjoella. Se on erämainen asuinpaikka, jonka kuuluisin asukas pororuhtinaaksi kutsuttu Kaapin Jouni oli. Nyt paikan omistaa Metsähallitus, joka on kunnostanut kentän.
Pihan keskellä on vanha päärakennus, joka on alunperin hirsitalo. Kaapin Jounin jälkeläiset remontoivat sen 1960- tai 1970-luvulla. Niinpä talossa on sisällä levypinnat ja ulkona lautavuoraus. Ikkunatkin on vaihdettu. Metsähallituksen mukaan taloa oli enää mahdoton kunnostaa alkuperäiseksi.
Moni on moittinut taloa pilatuksi. Yksi vanha paikallinen poromies sanoi, että se on kuin tatti perunapellossa, täysin sopimaton ja ruma. Minä olen eri mieltä. Perinneasiat ovat arvostuskysymyksiä. Meikäläinen totuus on nyt se, että hirsipintaan asti entisöinti on oikein.
Eletty elämäkin kuuluu historiaan. Kun hävitämme kaikkea sitä, millä "rintamamiestalot on pilattu", hävitämme yhden osan kulttuurihistoriaamme. Siinä sivussa haukumme ne, jotka ovat nuo remontit tehneet. Vaikka kuinka mainitsisimme, että ne on tehty sen ajan parhaan tietämyksen mukaan, se ei moitteitamme peitä.
Kekkosen aikaan
Haluaisin käydä Tamminiemessä, nykyisessä Kekkosmuseossa. Se on vasta peruskorjattu ja ilmeisen hieno talo. Se on myös osoitus uudenlaisesta peruskorjauksesta, jota on kohta edessä paljon. Museoviraston Selja Flinkin (Avotakka 7/2012) mukaan konservointikoulutuksessa käsitellään vielä hyvin vähän moderneja rakennusmateriaaleja. Minähän sanoin; elämme yhtä lauta- ja hirsinostalgiassa.
Vasta kävin mummolassani. Se on nyt tyhjillään oleva 1970-luvun talo, jossa asui välillä vierolaisia. He remontoivat taloa, mikä tarkoitti lähinnä seinien ja kattojen maalamista valkoiseksi. - Hieno ja helppo ajatus, mutta lopputulos ei välttämättä näytäkään hyvältä. On sääli, että alkuperäiset, 1970-luvun värikkäät levyseinät eivät enää palaa. Eikä mäntypaneelikatto.
Se, näyttääkö maalausremontti hyvältä, on makuasia. Minusta unelmaväriä olennaisempaa on kokonaistyyli. Jos ikkunanpuitteet ja lattiamatot jäävät entisilleen, seinä näyttävät - no, päällemaalatuilta.
Mäntypaneelien jälkeen
Mäntypaneeleista on ollut puhetta täällä kotonakin. Meillä on 1980-luvun lopun talo, jossa on mäntykatto. Kun ostimme talon, moni ehdotti katon maalaamista, minäkin. Myöhemmin pysähdyin miettimään sitä, mikä on muotia ja mikä tyyliä. Samaa oli miettinyt samanikäisen naapuritalomme uusi asukas muun muassa ovilistoista.
Mäntyiset ikkunanpielet, ovilistat, katot ja seinäpaneelit kuuluu nyt maalata valkoisiksi. Niitä kuuluu katsoa sellaisin silmin, että ne ovat rumat, vanhat ja kuluneet. Niitä katsotaan ihan toisin silmin kuin muovimattojen alta löytyviä lattialankkuja. Ne ovat ihania, patinoituneita, lämpimiä ja aitoja.
Jos myyn tämän talon, myyn sitten, kun patinoituneita mäntypaneeleja arvostetaan. 30 vuodessa syntynyttä väriä ei saa uuteen paneeliin, ei vaikka se olisi kuinka muotia.
Pihan keskellä on vanha päärakennus, joka on alunperin hirsitalo. Kaapin Jounin jälkeläiset remontoivat sen 1960- tai 1970-luvulla. Niinpä talossa on sisällä levypinnat ja ulkona lautavuoraus. Ikkunatkin on vaihdettu. Metsähallituksen mukaan taloa oli enää mahdoton kunnostaa alkuperäiseksi.
Moni on moittinut taloa pilatuksi. Yksi vanha paikallinen poromies sanoi, että se on kuin tatti perunapellossa, täysin sopimaton ja ruma. Minä olen eri mieltä. Perinneasiat ovat arvostuskysymyksiä. Meikäläinen totuus on nyt se, että hirsipintaan asti entisöinti on oikein.
Eletty elämäkin kuuluu historiaan. Kun hävitämme kaikkea sitä, millä "rintamamiestalot on pilattu", hävitämme yhden osan kulttuurihistoriaamme. Siinä sivussa haukumme ne, jotka ovat nuo remontit tehneet. Vaikka kuinka mainitsisimme, että ne on tehty sen ajan parhaan tietämyksen mukaan, se ei moitteitamme peitä.
Kekkosen aikaan
Haluaisin käydä Tamminiemessä, nykyisessä Kekkosmuseossa. Se on vasta peruskorjattu ja ilmeisen hieno talo. Se on myös osoitus uudenlaisesta peruskorjauksesta, jota on kohta edessä paljon. Museoviraston Selja Flinkin (Avotakka 7/2012) mukaan konservointikoulutuksessa käsitellään vielä hyvin vähän moderneja rakennusmateriaaleja. Minähän sanoin; elämme yhtä lauta- ja hirsinostalgiassa.
Museovirasto pyrkii säilyttämään alkuperäiset materiaalit aina kun mahdollista, vaikka niitä pidettäisiin vähäarvoisina. Arvostukset muuttuvat ajan kanssa.
- Voi olla, että tulevaisuudessa joku arvostaa kovasti esimerkiksi 90-luvun vinyylitapettaja, Selja Flink sanoo.
Vasta kävin mummolassani. Se on nyt tyhjillään oleva 1970-luvun talo, jossa asui välillä vierolaisia. He remontoivat taloa, mikä tarkoitti lähinnä seinien ja kattojen maalamista valkoiseksi. - Hieno ja helppo ajatus, mutta lopputulos ei välttämättä näytäkään hyvältä. On sääli, että alkuperäiset, 1970-luvun värikkäät levyseinät eivät enää palaa. Eikä mäntypaneelikatto.
Se, näyttääkö maalausremontti hyvältä, on makuasia. Minusta unelmaväriä olennaisempaa on kokonaistyyli. Jos ikkunanpuitteet ja lattiamatot jäävät entisilleen, seinä näyttävät - no, päällemaalatuilta.
Mäntypaneelien jälkeen
Mäntypaneeleista on ollut puhetta täällä kotonakin. Meillä on 1980-luvun lopun talo, jossa on mäntykatto. Kun ostimme talon, moni ehdotti katon maalaamista, minäkin. Myöhemmin pysähdyin miettimään sitä, mikä on muotia ja mikä tyyliä. Samaa oli miettinyt samanikäisen naapuritalomme uusi asukas muun muassa ovilistoista.
Mäntyiset ikkunanpielet, ovilistat, katot ja seinäpaneelit kuuluu nyt maalata valkoisiksi. Niitä kuuluu katsoa sellaisin silmin, että ne ovat rumat, vanhat ja kuluneet. Niitä katsotaan ihan toisin silmin kuin muovimattojen alta löytyviä lattialankkuja. Ne ovat ihania, patinoituneita, lämpimiä ja aitoja.
Jos myyn tämän talon, myyn sitten, kun patinoituneita mäntypaneeleja arvostetaan. 30 vuodessa syntynyttä väriä ei saa uuteen paneeliin, ei vaikka se olisi kuinka muotia.
torstai 20. syyskuuta 2012
Objektiivinen raha
Länsimaiseen tajuntaamme alkaa pikku hiljaa hiipiä ajatus siitä, että tämä nykyinen talousjärjestelmämme on vain yksi monista. Elämme kuitenkin siinä uskossa, että se on ainoa oikea - ja ennen kaikkea objektiivinen - tapa käyttää rahaa ja laskea, mikä on minkin arvo.
Ympäristötoimittaja Jami Jokinen sanoo sen hyvin Journalistin kolumnissaan Ikävä totuus ympäristöjournalismista. Jokisen mielestä ympäristöjournalismia pidetään vieläkin vaihtoehtojournalismina - siis sellaisena, että "kirjoitetaanpa tuosta Madonnan konserttikiertueesta vaihteeksi hiilijalanjäljen näkökulmasta". Se, paljonko jokin maksaa, voidaan aina kirjoittaa pelkkään sivulauseeseen. Hinnan kertominen on niin perusasia, että sitä ei tarvitse perustella.
Jami Jokinen on varmaan tehnyt ympäristöjournalismia pitkään. Ymmärrän hyvin, että turhauttaa olla vieläkin marginaalissa. Hänelle itselleen on varmasti jo varsin selvää, että tavaroiden arvo voisikin olla neljänkymmenen vuoden keskiarvo eikä neljännesvuoden keskiarvo.
Ympäristötoimittaja Jami Jokinen sanoo sen hyvin Journalistin kolumnissaan Ikävä totuus ympäristöjournalismista. Jokisen mielestä ympäristöjournalismia pidetään vieläkin vaihtoehtojournalismina - siis sellaisena, että "kirjoitetaanpa tuosta Madonnan konserttikiertueesta vaihteeksi hiilijalanjäljen näkökulmasta". Se, paljonko jokin maksaa, voidaan aina kirjoittaa pelkkään sivulauseeseen. Hinnan kertominen on niin perusasia, että sitä ei tarvitse perustella.
Jami Jokinen on varmaan tehnyt ympäristöjournalismia pitkään. Ymmärrän hyvin, että turhauttaa olla vieläkin marginaalissa. Hänelle itselleen on varmasti jo varsin selvää, että tavaroiden arvo voisikin olla neljänkymmenen vuoden keskiarvo eikä neljännesvuoden keskiarvo.
maanantai 17. syyskuuta 2012
Vanhanpiianvero
Vuoteen 1975 asti yli 24-vuotiaiden naimattomien naisten ja miesten piti maksaa vanhanpiian- tai vanhanpojanveroa.
Hyvä idea. Tosin homman pointti ei ollut niinkään naimisissaolo vaan lapsettomuus. Oletuksen mukaan naimisissa olevilla oli lapsia, ja vanhoillapiioilla ja -pojilla taas enemmän rahaa kuin perheellisillä. Naimisissa olevat siis osallistuivat yhteiskunnan rakentamiseen kasvattamalla lapsia ja naimattomat maksamalla veroa.
Lapsista maksetaan
Nykyään homma toimii vähän toisin. Lapsia saaneille maksetaan lapsista. Saa muun muassa lapsilisää ja kotihoidontukea. Varsinkin kotihoidontuesta kiistellään aivan tolkuttomasti. Siinä puhutaan lapsiperheen tarpeista, väestönkasvusta, huoltosuhteesta, päivähoidon kustannuksista, työurien pidentämisestä, hyvästä kasvatuksesta, kansanterveydestä ja valtion varojen käytöstä.
Lapsilisän idea on puristettavissa hyvin pieneksi. Yhteiskunta tarvitsee lapsia, ja lapsilisä on maksu siitä. Varmaan on tehty matemaattisia malleja siitä, minkä verran Suomessa pitäisi syntyä lapsia ja minkä verran ihmisille pitää siitä maksaa, että tuo luku saavutetaan. Siinä ei mietitä kunkin perheen tarpeita, vaan luvut ovat keskiarvoja. Se, tarvitseeko perhe lapsilisää, on kansantalouden kannalta toissijaista. Muutaman askeleen päässä tosin tulee vastaan monimutkaisempi kysymys siitä, missä määrin lapsilisän maksamisella voidaan välttää toisia, kalliimpia, ongelmia kuten syrjäytymistä ja sairastelua.
Hoitamisesta maksetaan
Kotihoidontuki on monimutkaisempi kysymys. Sen maksamisen taustalla on kaksi ongelmaa. Toisaalta sillä pyritään välttämään päivähoidon tarpeetonta käyttöä, sillä päivähoidon järjestäminen on kallista. Yhteiskunnan kannalta ongelmana ovat ne perheet, jotka käyttävät päivähoitoa, vaikkeivat sitä välttämättä tarvitse. Heillä on varaa maksaa siitä. Ongelmassa on kyse myös ihmisten moraalista. Tarjottuja palveluja käytetään siksi, että niihin on oikeus, eikä siksi, että niitä tarvittaisiin. Hyvin vastuullinen kansalainenhan miettisi sitä, että palvelu tuotetaan yhteisin varoin ja että se on tarkoitettu auttamaan niitä, jotka sitä tarvitsevat. Alunperinhän päivähoito oli vastalahja niille, jotka suostuivat menemään töihin yhteiskuntaa rakentamaan.
Kotihoidontuen toinen puoli on sosiaalinen. Rahalla autetaan niitä, joilla olisi ilman sitä vaikeaa. Siinä tavoitetaan ne ihmiset, jotka haluavat hoitaa lapsensa kotona, kunhan talous sen sallii. Heille halutaan maksaa, koska heidän nähdään siten kasvattavan onnellisia, tasapainoisia ja vastuullisia kansalaisia. Toinen puoli ovat ne, jotka olisivat ilman kotihoidontukea paitsi köyhiä myös kipeitä. Kotihoidontuen katsotaan vähentävän sosiaali- ja terveyspuolen kuluja.
Eläkeläisalennukset
Vanhatpojat ja -piiat voivat minusta olla edelleen ylimääräisestä verosta vapautettuja. Stereotypian mukaanhan he pitävät kansantaloutta yllä kuluttamalla avokätisesti.
Kansantalouden kannalta kaikista naurettavimpia ovat eläkeläisalennukset, joita pidetään jopa kansalaisoikeuksina. Eläkeläisten joukossa on paljon köyhiä, jotka alennuksen tarvitsevat, mutta hyvin paljon myös epäreilun eläkejärjestelmän tuottamia hyvätuloisia, joilla on lapset kasvatettu, asuntolainat maksettu ja terveys hyvin hoidettu. Minä olen äitinä katsellut käyttötilin parinkymmenen euron saldoa enkä ymmärrä, miksi terveiden ja hyväkuntoisten ihmisten pitäisi olla muiden elätettävinä.
Hyvä idea. Tosin homman pointti ei ollut niinkään naimisissaolo vaan lapsettomuus. Oletuksen mukaan naimisissa olevilla oli lapsia, ja vanhoillapiioilla ja -pojilla taas enemmän rahaa kuin perheellisillä. Naimisissa olevat siis osallistuivat yhteiskunnan rakentamiseen kasvattamalla lapsia ja naimattomat maksamalla veroa.
Lapsista maksetaan
Nykyään homma toimii vähän toisin. Lapsia saaneille maksetaan lapsista. Saa muun muassa lapsilisää ja kotihoidontukea. Varsinkin kotihoidontuesta kiistellään aivan tolkuttomasti. Siinä puhutaan lapsiperheen tarpeista, väestönkasvusta, huoltosuhteesta, päivähoidon kustannuksista, työurien pidentämisestä, hyvästä kasvatuksesta, kansanterveydestä ja valtion varojen käytöstä.
Lapsilisän idea on puristettavissa hyvin pieneksi. Yhteiskunta tarvitsee lapsia, ja lapsilisä on maksu siitä. Varmaan on tehty matemaattisia malleja siitä, minkä verran Suomessa pitäisi syntyä lapsia ja minkä verran ihmisille pitää siitä maksaa, että tuo luku saavutetaan. Siinä ei mietitä kunkin perheen tarpeita, vaan luvut ovat keskiarvoja. Se, tarvitseeko perhe lapsilisää, on kansantalouden kannalta toissijaista. Muutaman askeleen päässä tosin tulee vastaan monimutkaisempi kysymys siitä, missä määrin lapsilisän maksamisella voidaan välttää toisia, kalliimpia, ongelmia kuten syrjäytymistä ja sairastelua.
Hoitamisesta maksetaan
Kotihoidontuki on monimutkaisempi kysymys. Sen maksamisen taustalla on kaksi ongelmaa. Toisaalta sillä pyritään välttämään päivähoidon tarpeetonta käyttöä, sillä päivähoidon järjestäminen on kallista. Yhteiskunnan kannalta ongelmana ovat ne perheet, jotka käyttävät päivähoitoa, vaikkeivat sitä välttämättä tarvitse. Heillä on varaa maksaa siitä. Ongelmassa on kyse myös ihmisten moraalista. Tarjottuja palveluja käytetään siksi, että niihin on oikeus, eikä siksi, että niitä tarvittaisiin. Hyvin vastuullinen kansalainenhan miettisi sitä, että palvelu tuotetaan yhteisin varoin ja että se on tarkoitettu auttamaan niitä, jotka sitä tarvitsevat. Alunperinhän päivähoito oli vastalahja niille, jotka suostuivat menemään töihin yhteiskuntaa rakentamaan.
Kotihoidontuen toinen puoli on sosiaalinen. Rahalla autetaan niitä, joilla olisi ilman sitä vaikeaa. Siinä tavoitetaan ne ihmiset, jotka haluavat hoitaa lapsensa kotona, kunhan talous sen sallii. Heille halutaan maksaa, koska heidän nähdään siten kasvattavan onnellisia, tasapainoisia ja vastuullisia kansalaisia. Toinen puoli ovat ne, jotka olisivat ilman kotihoidontukea paitsi köyhiä myös kipeitä. Kotihoidontuen katsotaan vähentävän sosiaali- ja terveyspuolen kuluja.
Eläkeläisalennukset
Vanhatpojat ja -piiat voivat minusta olla edelleen ylimääräisestä verosta vapautettuja. Stereotypian mukaanhan he pitävät kansantaloutta yllä kuluttamalla avokätisesti.
Kansantalouden kannalta kaikista naurettavimpia ovat eläkeläisalennukset, joita pidetään jopa kansalaisoikeuksina. Eläkeläisten joukossa on paljon köyhiä, jotka alennuksen tarvitsevat, mutta hyvin paljon myös epäreilun eläkejärjestelmän tuottamia hyvätuloisia, joilla on lapset kasvatettu, asuntolainat maksettu ja terveys hyvin hoidettu. Minä olen äitinä katsellut käyttötilin parinkymmenen euron saldoa enkä ymmärrä, miksi terveiden ja hyväkuntoisten ihmisten pitäisi olla muiden elätettävinä.
torstai 13. syyskuuta 2012
Ihanko totta?
Tilanteinen opetus on kotikasvatuksessa kovin muodikasta. Se tarkoittaa siis sitä, että kotona on pieniä "opetustuokioita" lapsen leikin lomassa. Esimerkiksi, kun lapsi haluaa värittää, vanhempi on siinä vieressä ohjaamassa värien tunnistamista.
Tilanteinen opetushan on hyvä juttu, sillä siinä tartutaan siihen, mikä lasta sillä hetkellä kiinnostaa. Samalla aikuinen keskittyy olemaan lapsen kanssa, mikä on aina arvokasta.
Sitten tullaan toiseen ääripäähän, jossa arjen pedagogia on läsnä koko ajan. Kerran eräs lapsi molskahti veteen, ja ilmoitti, että vesi oli -2-asteista. Aikuinen vastasi, ettei vesi voi olla niin kylmää, koska miinusasteinen vesi jäätyy.
Kaksivuotiaalla tuskin on toivoakaan ymmärtää lämpötila-asteikkoja tai aikamääreitä. Tuollaisissa tilanteissa isoimpaan rooliin nousee kielteinen palaute. Lapsen tarina kielletään. Jossain toisessa tilanteessa sama aikuinen voi hyväksyä lapsen tarinan "virheet", koska juttu on aikuisen mielestä hauska.
Hiljaisuutta oppimiseen
Ajattelun ja kielen kehittymisen kannalta on tärkeää, että lapsella on aikaa käyttää niitä.
Pitää olla aikaa puhua. Usein aikuiset alkavat syöttää lapselle sanoja tai vihjeitä, kun hän hiljentyy miettimään vastaustaan ja hakemaan haluamiaan sanoja. Sellaisessa tilanteessa pitäisi kannustaa lasta löytämään oma tapansa ilmaista asia, vaikka oikeita sanoja ei vielä olisikaan.
Pitää olla myös aikaa hoksata. Turhaan aikuiset kiirehtivät näyttämään lapselle, mistä napista pitää painaa, että lelu ääntelee. Kasvatusasiantuntijat sanovat, että lasta pitää kehua, mutta kehujen pitää olla aitoja. Aitoja kehuja saa antaa, kun malttaa odottaa, että lapsi oppii itse huomaamaan, minkämuotoiseen reikään mikin palikka sopii.
Pitää olla aikaa oppia. Hiihtämistä, viivaa pitkin leikkaamista ja värityskirjakuvien piirtämistä opetetaan lapsille usein oppikirjojen mukaisina herkkyyskausina. Miksi? Harjaannuttaminen on tietysti tarpeen, jos lapsella selvää kehityksen viivästymää taidoissaan. Siinäkin homma on kuitenkin mennyt hieman päälaelleen, sillä enää ei oikein malteta odottaa, tulevatko lapsen taidot esiin keskivertoa hitaammin. Omatahtisesta kasvusta ja kehittymisestä puhutaan kyllä nykyisin paljon, mutta ehkä teoria on niin uutta, että varhaiskasvatuksen käytäntöihin se ei ole vielä ehtinyt.
Pitääkö edes opettaa?
Olen miettinyt paljon sitä, kuinka paljon lapselle ylipäätään pitää opettaa sitä, miten asiat oikeasti ovat. Minusta tuntuu, että osa lapsista on hyvin totuusorientoituneita. He osaavat leikkiä ja käyttää mielikuvitustaan, mutta kuulemastaan he kysyvät ensimmäiseksi: "Ai ihan oikeastiko?" Toisaalta tuo voi liittyä johonkin ikään ja kehitysvaiheeseen, jota en ole vielä omien lasteni kanssa kohdannut.
Omassa äitiydessäni olen luottanut asiantuntijoiden vakuutteluun siitä, että pieni lapsi ymmärtää, mikä on totta ja mikä ei. Aikuinen saa mennä mukaan lapsen mielikuvitustarinoihin eikä siinä tarvitse erikseen sanoa, että tämä on vain mielikuvitusta.
Meillä on tapana kesken arkisten jutustelujen alkaa välillä liioitella tai riimitellä - ihan kielellä ja mielellä leikkimisen ilosta. Emme ilmoita lapsille, missä välissä siirrytään leikittelyyn ja missä taas asiallisuuteen. On mahtavaa, kun kolmevuotias ja kolmekymmentävuotias voivat innostua rakentamaan samaa hulluttelutarinaa ihan tasavertaisina.
Arkisen kielileikittelyn merkitystä ei nykyään juuri korosteta, koska siitä ei ole kenellekään kaupallista hyötyä. Sen sijaan meitä on valistettu hankkimaan Ipanapa-cd ja lorukirjoja.
Tilanteinen opetushan on hyvä juttu, sillä siinä tartutaan siihen, mikä lasta sillä hetkellä kiinnostaa. Samalla aikuinen keskittyy olemaan lapsen kanssa, mikä on aina arvokasta.
Sitten tullaan toiseen ääripäähän, jossa arjen pedagogia on läsnä koko ajan. Kerran eräs lapsi molskahti veteen, ja ilmoitti, että vesi oli -2-asteista. Aikuinen vastasi, ettei vesi voi olla niin kylmää, koska miinusasteinen vesi jäätyy.
Kaksivuotiaalla tuskin on toivoakaan ymmärtää lämpötila-asteikkoja tai aikamääreitä. Tuollaisissa tilanteissa isoimpaan rooliin nousee kielteinen palaute. Lapsen tarina kielletään. Jossain toisessa tilanteessa sama aikuinen voi hyväksyä lapsen tarinan "virheet", koska juttu on aikuisen mielestä hauska.
Hiljaisuutta oppimiseen
Ajattelun ja kielen kehittymisen kannalta on tärkeää, että lapsella on aikaa käyttää niitä.
Pitää olla aikaa puhua. Usein aikuiset alkavat syöttää lapselle sanoja tai vihjeitä, kun hän hiljentyy miettimään vastaustaan ja hakemaan haluamiaan sanoja. Sellaisessa tilanteessa pitäisi kannustaa lasta löytämään oma tapansa ilmaista asia, vaikka oikeita sanoja ei vielä olisikaan.
Pitää olla myös aikaa hoksata. Turhaan aikuiset kiirehtivät näyttämään lapselle, mistä napista pitää painaa, että lelu ääntelee. Kasvatusasiantuntijat sanovat, että lasta pitää kehua, mutta kehujen pitää olla aitoja. Aitoja kehuja saa antaa, kun malttaa odottaa, että lapsi oppii itse huomaamaan, minkämuotoiseen reikään mikin palikka sopii.
Pitää olla aikaa oppia. Hiihtämistä, viivaa pitkin leikkaamista ja värityskirjakuvien piirtämistä opetetaan lapsille usein oppikirjojen mukaisina herkkyyskausina. Miksi? Harjaannuttaminen on tietysti tarpeen, jos lapsella selvää kehityksen viivästymää taidoissaan. Siinäkin homma on kuitenkin mennyt hieman päälaelleen, sillä enää ei oikein malteta odottaa, tulevatko lapsen taidot esiin keskivertoa hitaammin. Omatahtisesta kasvusta ja kehittymisestä puhutaan kyllä nykyisin paljon, mutta ehkä teoria on niin uutta, että varhaiskasvatuksen käytäntöihin se ei ole vielä ehtinyt.
Pitääkö edes opettaa?
Olen miettinyt paljon sitä, kuinka paljon lapselle ylipäätään pitää opettaa sitä, miten asiat oikeasti ovat. Minusta tuntuu, että osa lapsista on hyvin totuusorientoituneita. He osaavat leikkiä ja käyttää mielikuvitustaan, mutta kuulemastaan he kysyvät ensimmäiseksi: "Ai ihan oikeastiko?" Toisaalta tuo voi liittyä johonkin ikään ja kehitysvaiheeseen, jota en ole vielä omien lasteni kanssa kohdannut.
Omassa äitiydessäni olen luottanut asiantuntijoiden vakuutteluun siitä, että pieni lapsi ymmärtää, mikä on totta ja mikä ei. Aikuinen saa mennä mukaan lapsen mielikuvitustarinoihin eikä siinä tarvitse erikseen sanoa, että tämä on vain mielikuvitusta.
Meillä on tapana kesken arkisten jutustelujen alkaa välillä liioitella tai riimitellä - ihan kielellä ja mielellä leikkimisen ilosta. Emme ilmoita lapsille, missä välissä siirrytään leikittelyyn ja missä taas asiallisuuteen. On mahtavaa, kun kolmevuotias ja kolmekymmentävuotias voivat innostua rakentamaan samaa hulluttelutarinaa ihan tasavertaisina.
Arkisen kielileikittelyn merkitystä ei nykyään juuri korosteta, koska siitä ei ole kenellekään kaupallista hyötyä. Sen sijaan meitä on valistettu hankkimaan Ipanapa-cd ja lorukirjoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)