Tilanteinen opetus on kotikasvatuksessa kovin muodikasta. Se tarkoittaa siis sitä, että kotona on pieniä "opetustuokioita" lapsen leikin lomassa. Esimerkiksi, kun lapsi haluaa värittää, vanhempi on siinä vieressä ohjaamassa värien tunnistamista.
Tilanteinen opetushan on hyvä juttu, sillä siinä tartutaan siihen, mikä lasta sillä hetkellä kiinnostaa. Samalla aikuinen keskittyy olemaan lapsen kanssa, mikä on aina arvokasta.
Sitten tullaan toiseen ääripäähän, jossa arjen pedagogia on läsnä koko ajan. Kerran eräs lapsi molskahti veteen, ja ilmoitti, että vesi oli -2-asteista. Aikuinen vastasi, ettei vesi voi olla niin kylmää, koska miinusasteinen vesi jäätyy.
Kaksivuotiaalla tuskin on toivoakaan ymmärtää lämpötila-asteikkoja tai aikamääreitä. Tuollaisissa tilanteissa isoimpaan rooliin nousee kielteinen palaute. Lapsen tarina kielletään. Jossain toisessa tilanteessa sama aikuinen voi hyväksyä lapsen tarinan "virheet", koska juttu on aikuisen mielestä hauska.
Hiljaisuutta oppimiseen
Ajattelun ja kielen kehittymisen kannalta on tärkeää, että lapsella on aikaa käyttää niitä.
Pitää olla aikaa puhua. Usein aikuiset alkavat syöttää lapselle sanoja tai vihjeitä, kun hän hiljentyy miettimään vastaustaan ja hakemaan haluamiaan sanoja. Sellaisessa tilanteessa pitäisi kannustaa lasta löytämään oma tapansa ilmaista asia, vaikka oikeita sanoja ei vielä olisikaan.
Pitää olla myös aikaa hoksata. Turhaan aikuiset kiirehtivät näyttämään lapselle, mistä napista pitää painaa, että lelu ääntelee. Kasvatusasiantuntijat sanovat, että lasta pitää kehua, mutta kehujen pitää olla aitoja. Aitoja kehuja saa antaa, kun malttaa odottaa, että lapsi oppii itse huomaamaan, minkämuotoiseen reikään mikin palikka sopii.
Pitää olla aikaa oppia. Hiihtämistä, viivaa pitkin leikkaamista ja värityskirjakuvien piirtämistä opetetaan lapsille usein oppikirjojen mukaisina herkkyyskausina. Miksi? Harjaannuttaminen on tietysti tarpeen, jos lapsella selvää kehityksen viivästymää taidoissaan. Siinäkin homma on kuitenkin mennyt hieman päälaelleen, sillä enää ei oikein malteta odottaa, tulevatko lapsen taidot esiin keskivertoa hitaammin. Omatahtisesta kasvusta ja kehittymisestä puhutaan kyllä nykyisin paljon, mutta ehkä teoria on niin uutta, että varhaiskasvatuksen käytäntöihin se ei ole vielä ehtinyt.
Pitääkö edes opettaa?
Olen miettinyt paljon sitä, kuinka paljon lapselle ylipäätään pitää opettaa sitä, miten asiat oikeasti ovat. Minusta tuntuu, että osa lapsista on hyvin totuusorientoituneita. He osaavat leikkiä ja käyttää mielikuvitustaan, mutta kuulemastaan he kysyvät ensimmäiseksi: "Ai ihan oikeastiko?" Toisaalta tuo voi liittyä johonkin ikään ja kehitysvaiheeseen, jota en ole vielä omien lasteni kanssa kohdannut.
Omassa äitiydessäni olen luottanut asiantuntijoiden vakuutteluun siitä, että pieni lapsi ymmärtää, mikä on totta ja mikä ei. Aikuinen saa mennä mukaan lapsen mielikuvitustarinoihin eikä siinä tarvitse erikseen sanoa, että tämä on vain mielikuvitusta.
Meillä on tapana kesken arkisten jutustelujen alkaa välillä liioitella tai riimitellä - ihan kielellä ja mielellä leikkimisen ilosta. Emme ilmoita lapsille, missä välissä siirrytään leikittelyyn ja missä taas asiallisuuteen. On mahtavaa, kun kolmevuotias ja kolmekymmentävuotias voivat innostua rakentamaan samaa hulluttelutarinaa ihan tasavertaisina.
Arkisen kielileikittelyn merkitystä ei nykyään juuri korosteta, koska siitä ei ole kenellekään kaupallista hyötyä. Sen sijaan meitä on valistettu hankkimaan Ipanapa-cd ja lorukirjoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti