Materialisti

Eilen ystäväni Leenu kävi kylässä. Hän on elämässään (taas) lillumisvaiheessa. Irtiotto virasta, elantomahdollisuuksien etsiminen ensi talveksi, kesä ilman asuntoa jne. Hän kertoi, että vaikka on vuosia asunut samassa isossa talossa, omaa tavaraa on vain yksi peräkärryllinen. Ihailen.

Toinen tavarakeskustelumme alkoi kysymyksestä "Eikö Aslalla ole omaa huonetta?". Vastasin, että ei ole, kun ei ole tarvetta. Esittelin, miten Aslan lelut ovat olkkarin laatikoissa ja vessan lelukorissa ja muutamassa muussa paikkaa.
- Siis tuohan on se määrä, minkä yksi lapsi saa yhtenä jouluna. Miten olet onnistunut? hän päivitteli.
Sanoin olevani niin tiukka, että kukaan ei uskalla tuoda meille mitään. Olen myös jo vienyt leluja vähemmäksi kirpparille.

Ostan kyllä lapselleni leluja, mutta vain tarpeeseen. Tänä keväänä olen ostanut kirpparilta ainakin lasten koripallokorin, muutamia leikkityökaluja ja hiekkalaatikkoleluja. Nyt suunnitelmissa on ostaa jonkinlainen kottikärry. Lelulinjani on niukka, koska ahdistun joutavanpäiväisestä tavarasta. Lapsen myötä olen myös huomannut, että lelujen määrällä ei voi taistella kiinnostuksen hiipumista vastaan. Haluan myös antaa lapselleni mahdollisuuden kehittää mielikuvitustaan. En halua opettaa hänelle, miten leikitään. Koripallokorin ostin, kun olin huomannut Aslan heittelevän palloa toistuvasti ämpäriin. Myös kavereiden luona koripallokorit olivat melkeinpä ykkösjuttu.

Tavarat ovat minulle käsittämättömän tärkeitä. Saatan suuttua ihan mielettömästi, jos joku tärkeäksi kokemani tavara menee rikki - tai ainakin harmistun siitä kovasti. Talvella mutristelin, kun mies oli heittänyt viimeinkin tyhjentyneen T-Kaupan tulitikkuaskin takkaan.

Kun saan tavaraa, kysyn yleensä sen tarinaa. Tai vaikken tietäisikään vanhaa tarinaa, usein tavara tulee tarinan myötä - kuten tuo mainittu koripallokori. En inhoa tavaraa, mutta inhoan joutavanpäiväistä tavaraa.

Haudan takaa

Kesän vakiouutisaineistoa on päivittely vanhentuneista hautapaikoista. Keskustelu on sellaista hiljaista hyssyttelyä. Kommentoijina on niitä, jotka ovat pahastuneet hoitamiskehotuksista ja siitä, että seurakunta uhkaa ottaa hautapaikan uudelleen käyttöön. Vastakkainen mielipide on tabu. Sitähän olisi moukka, jos kannattaisi hautapaikkojen kierrätystä.

Minusta ortodoksien perustelut puisille hautaristeille ovat hyvät. Ajallisen unohtamisen myötä ne maatuvat. Suomessa onkin jo ollut esimerkiksi sellainen kohu, että vanha hautakivi oli kaupan rappusena. Seurakunnasta todettiin, että vanhat hautakivet ovat vaikeita tapauksia. Ne pitäisi hävittää kalliisti, etteivät joutuisi kyseenalaiseen käyttöön.

Kulttuurihistoriallisessa mielessä museomaiset hautausmaat ovat tärkeitä ja ihania. Mutta kaikkia hautapaikkoja ei voida säilyttää loputtomiin. Eikä kaukaisille sukulaisille auta kuuluttaa moraalista velvoitetta isoisotätien hautojen hoitamisesta. Niin se vain on, että suurin osa ihmisistä maatuu ja unohtuu.

Yleensä hautapaikkasopimus tehdään 25 vuodeksi. Enimmäismäärä on 50 vuotta. 25 vuotta on minusta turhan lyhyt aika. Kuvitellaanpa vaikka lapsi, joka menettää vanhempansa pienenä. Alle kolmikymppisenä - ehkäpä oma elämä ei ole vielä vakiintunut - hän joutuu kohtaamaan tilanteen, jossa hänen vanhempiensa hautapaikkasopimus raukeaa.

Käsittääkseni hautapaikkasopimuksen uusiminen on helppoa eikä 25 vuoden määräaika aina tarkoita sitä, että seurakunta tarttuisi asiaan heti. Omaisilla on minusta oikeus pitää hautapaikka oma aikansa. Se, miten kauan, vaihtelee kunkin henkilökohtaisten tuntemusten mukaan. Haudan hoitamattomuus on yksi peruste palauttaa hautapaikka seurakunnalle. Muiston ja hautapaikan vaaliminen on minusta makuasia. Kaikkien vainajien tahto ei ole koristellun kaunis hauta, eikä luonnontilaisuus kerro aina siitä, että hauta olisi unohdettu.

Keskimääräinen synnytys

Iltalehden juttu aktiivisesta synnytyksestä on melkein samanlainen, minkä voisin kirjoittaa tänne blogitekstiksi. Suurin ero minun ja haastatellun Hanna-Marin kokemuksissa on se, että minusta synnytys ei ollut ihana kokemus. Se teki niin kipeää. Olennaista oli, että kivun kanssa pärjäsi, kun siihen oli valmistautunut. Jos kokisin saman uudestaan, en ottaisi edelleenkään kipulääkettä.

Minulle aktiivinen synnytys on kokemuksena itseisarvo. Olen taipuvainen uskomaan, että hyvin mennessään luomusynnytys on eduksi myös vauvalle, mutta en ole kovin paljon perehtynyt asiaan, joten en julista sitä. En ole varma, onko siitä vauvalle merkittävää hyötyä. Sen tiedän, että ainakin keskimäärin siitä on äidille hyötyä. Äiti kokee vauvan syntymän vaihe vaiheelta ja saa samalla käydä läpi monia tunteita. Toisekseen äidin elimistö palautuu nopeasti ja kärsii vähemmän vaurioita. Nämä pätevät siis keskimäärin.

Synnytyskeskustelun pahin ongelma on minusta vastakkainasettelu. Jos ei ole luomusynnytysihmisiä, ei tarvitse perehtyä aktiiviseen synnytykseen. Jos taas on periaatteellinen luomusynnyttäjä, haluaa synnyttää kesämökin saunassa.

Vaikka haluaisi kaikki mahdolliset kivunlievitykset, on tärkeää tietää aktiivisesta synnytyksestä. Omalla kohdallani olisin ollut kivusta ja tuskasta kärsimässä hätää monta tuntia, ennen kuin olisin saanut puudutteita. Minulta lähti jalat alta heti, kun synnytys alkoi käynnistyä. Sen ajan, kun joutuu olemaan ilman kipulääkkeitä, voi silti pärjätä siedettävästi ja nopeuttaa ja edistää synnytyksen kulkua, jos tietää, mitä pitää tehdä. Jos ei tiedä, voi hidastaa synnytystä ja lisätä omaa tuskaansa merkittävästi.

Aktiivisen synnyttäjän on taas syytä tiedostaa, että kaikki ei mene aina niin kuin toivoisi. Silloin tarvitaan lääketiedettä. Minusta auttaa, jos tietää synnytyksen peruskaavan ja sen, miten aktiivinen synnytys perusteiltaan menee. Silloin nimittäin myös ymmärtää, milloin ja miksi tarvitaan lääketieteellistä apua.

Sammalta nurmikollani

Viime syksynä kävelin ostamamme talon pihalla. Allani oli kitukasvuinen sammaleinen nurmikko. Mietin, että se on ihan hyvä. Pihamme on yksinkertainen. Tontti on raivattu havumetsään vaaran rinteeseen. Talon edelliset omistajat eivät ole olleet mitään puutarhaihmisiä - emme ole mekään.

Kahtena kesänä minulla oli pieni harjoituspiha rivitalossa. Kun ensimmäistä kertaa leikkasin siellä nurmikkoa, kauhistuin. Mikä määrä aikaa, melua ja polttoainetta! Vain siksi, että pihalla pitää olla nurmikko.

Haluan siistin ja helppohoitoisen pihan. Tämän maan ei tarvitse minun takiani muuttua. Jos hoitaisin pihaamme Kekkilän miesten ohjeiden mukaan, minun pitäisi haravoida keväällä roskat pois, levittää nurmelle kalkkia ja kevätlannoitetta, pistellä talikolla reikiä korjaamaan maan tiiviyttä, haravoida reikiin hiekkaa kuohkeuttajaksi, levittää pinnalle haketta pieneliöiden kuohkeutustoimien innoittajaksi, ajella ahkerasti ruohonleikkurilla, kastella nurmea ja tuhota voikukkia ja piharatamoita.

Antaa olla. Liian kuluttavaa luonnonvaroille ja minulle. Hieno nurmikko sopii sinne, missä se menestyy luonnollisesti.

Meidän pihamme on sammaleinen, koska havupuiden ripottelemat karikkeet ja havut pitävät maan happamana. Nurmikko on kitukasvuinen, koska puut vievät paljon vettä. Sammaloitumista edistää myös tiivis maa. Tiivistymistä on näiden lappilaisten lumipeitteiden alla vähän vaikea estää.

Lapin Kansassa oli tänään juttu nurmikon sammaloitumisesta. Puutarhuri antaa neuvoja sammaleen torjuntaan. Lopuksi toimittaja kysyy viisaan kysymyksen: "Pitääkö sammal saada pois nurmikolta?". Puutarhurin mielestä ei, mutta sammaleen huono puoli on se, että se ei kestä kulutusta.

Minä haluan, että nurmikollani on sammalta. Minä tykkään siitä. Minusta se on kaunista ja ihanan pehmeää.

Tomaatti ja tomaatti

Luontaistuotekauppa Life on perustaa mainoskampanjansa sille, että ruokien ravintoarvo on vähentynyt. Jee, viimeinkin joku herättää asiasta keskustelua. Olen ihmetellyt, uskovatko ravintoasiantuntijat itsekään sitä, että vuosien takaisten mittausten mukaiset ravintoainearvot pätisivät vielä?

Terveyslehdissä julkaistaan vuosi toisensa perään tietoja siitä, miten paljon vitamiineja ja hivenaineita mikäkin ruoka-aine sisältää. Tomaatin virallisen kivennäis- ja hivenainearvot perustuvat vuonna 1984 julkaistuun tutkimukseen. Ajatteleva kuluttaja huomaa jo mausta ja rakenteesta, että tomaatissa ja tomaatissa on eroja. Isäni luuli pitkään, että ei pidä tomaateista. Sitten hän maistoi naapurin kasvattamaa tomaattia. Makeus ja mehevyys saivat miettimään, että vika ei ehkä olekaan makuaistissa.

Viime aikoina on monelta taholta kuulunut viitteitä ravintoarvojen laskusta. Kepeä perustoteamus kuuluu, että ne ovat enää vain puolet nykyisestä. Se voi hyvinkin olla lähellä totuutta ainakin tehomaatalouden tuotteiden osalta. Totta kai täsmälannoitus ja peltojen tehokas käyttö vaikuttavat siihen, mitä kasvit sisältävät.

Paras ratkaisu ei minusta (kuten ei Valtion ravitsemusneuvottelukunnankaan mielestä) ole rynnätä Lifeen ostamaan lisäravinteita. Meillä syödään paljon luomukasviksia, luonnonakalaa ja riistaa. Ihan perustelluista syistä.