Uneton kesäyössä

Raskaana uni on kevyttä, sanoo Vauva-lehden tämänvuotinen odotusnumero (3/2010). Minulla on laskettuun aikaan pari viikkoa, ja jo parin viikon ajan yöt ovat olleet hieman vaivalloisia. Pitää käydä vessassa, rauhoitella Aslaa ja kääntää asentoa. Nukkuminen käy kohtuullisen kätevästi, mutta unen odottelu pelottaa.

Kevään äitiysjoogaryhmässä yksi kokenut joogasynnyttäjä kertoi käyttäneensä synnytyksessä kolmiohengitystä. Kerroin kokeneeni sen vaativaksi, sillä sitä olisi pitänyt harjoitella ennen Aslan synnyttämistä. Hän kertoi harjoitelleensa sitä aina iltaisin ennen nukahtamista. Kokeilin sitä hänen vinkistään jo joskus raskauden puolivälissä ja huomasin nukahtaneeni alta aikayksikön.

Nyt, kun asentoa hakiessa (vatsallani nukkuja!) ja kuumuutta sietäessä nukahtaminen tuntuu vaikealta, olen palannut hengitysharjoitusten pariin. Harjoitusintoa on lisännyt myös supistelu (sama tilanne oli ollut joogakaverillani). Vauvan unijutussa joogaopettaja Malla Rautaparta kehottaakin raskaana olevaa tekemään hengitysharjoituksia rentoutumismielessä. Tulee mieleen, että olisiko taas luonto hoitanut asian viisaasti: Unihäiriöitä voi hoitaa rentoutumalla ja keskittymällä omaan kehoon. Ja se kaikki on valmentautumista synnytykseen.

Kuten jutussa sanotaan:

"Hengitysharjoitukset voivat auttaa unen tuloa ja vähentää huolta."

Synttäritön

Lasten syntymäpäivät eivät kuulemma olekaan aina hauska juttu. Tarinoita kuuluu sieltä täältä, ja uusimman Meidän Perheen (7/2010) pääkirjoituksessakin voivotellaan syntymäpäivien vaativuutta.

Keväällä kävin melkein viikon kestäneillä 2-vuotissynttäreillä. Perhe oli päättänyt kutsua Iiskon oikeana syntymäpäivänä kavereita käymään ja lauantaina sukulaisia. Lopulta synttärivieraita kävi aamua iltaa monta päivää. Vastaavia tilanteita voivotellaan pääkirjoituksessakin.

Aslan 2-vuotissynttärit jäivät pitämättä. Pakkoko minun on niitä järjestää, jos en jaksa, jos ei huvita, jos ei ole aikaa, jos ei olla kotona ja jos perhe ei ole edes koossa silloin. Juhliminen kaksi kuukautta myöhässä olisi ollut minusta typerää. Syntymäpäivänä toki muistimme syntymäpäivän ja kävimme eräässä hauskassa paikassa: vaarin työpaikalla konehallissa. Mutta juhlia ei ollut.

Perheellisessä kaveripiirissä synttäreiden laiminlyöminen on herättänyt jännänlaista ihmetystä. Se ei ollut tavallista kummastelua, vaan kiusaantunutta ihmettelyä siitä, että miksi ihmeessä. Yhden mukaan synttäreiden väliin jättäminen on todella outoa. Toinen sanoi spontaanisti puolitoista kuukautta synttäreiden jälkeen, että kyllä ne täytyy nyt pitää. Yleensä puhumme ystävien kanssa avoimesti omista ja toisten valinnoista, mutta tässä synttäriasiassa moni ei selvästikään ole uskaltanut sanoa ajatuksiaan minulle ääneen.

Myöhemmin, tulevassa elämässä tarkoitus ei ole piinata lasta puuttuvilla synttäreillä, jos "ne on pidettävä". Mutta sen aika ei ole kaksivuotiaan kanssa, jos ei siltä tunnu.

Aitoa

Ostimme omakotitalon viime syksynä. Talven mittaan olemme tehneet taloa omaksemme. Projektina on lähinnä seinäpintojen remontointi, sillä ison remontin tarvetta ei pitäisi olla.

Olen miettinyt paljon sitä, miten kuvailisin sitä, miten kaikki etenee: harkitusti ja tarkasti. Sitten olen pohtinut, miten kertoisin, miksi kaikki etenee juuri niin.

Viime syksyn Koti ja Keittiö -lehdessä (9/2009) olikin eräässä kotiesittelyssä oiva kommentti siitä, miten kotia laitetaan.

"Stefanin mielestä kaunis koti vaikuttaa suoraan ihmisen hyvinvointiin. - Jos koristelet kotia liikaa, teet siitä jotain, mitä se ei oikeasti ole. Monilla sisustaminen menee yli. Minulle estetiikka on aitoutta, niukkuutta ja yksinkertaisuutta. Etsimme aitoutta muussakin elämässä."

Voisin kai itsekin sanoa samoin.

Varautumista valvomiseen

Toisen lapsemme laskettu aika on lähiviikkoina. Nukkuminen taitaa olla se juttu, mihin panostamme odotuksessamme nyt jo kaikista eniten. Se ei ole ihme, kun miettii Aslan vauva-aikaa.

Yleinen ohjehan on, että alle puolivuotiaalle ei pidetä mitään unikouluja. Vanhempien tehtävä on tukea uni-valverytmin kehittymistä. Vauva- ja perhelehtien ohjeissa neuvotaan lähinnä rauhoittamaan yöt nukkumiseen ja tarjoamaan vauvalle aktiivista aikaa päivällä. Näistä neuvoista tulee sellainen olo, että ensimmäinen puoli vuotta mennään miten mennään ja sitten pidetään unikoulua, jos on tarpeen.

Onneksi Pantleyn kirjassa on konkreettisia neuvoja siihen, miten pienen vauvan kanssa kannattaa toimia nukkuma-asioissa. Kyse ei ole vauvan kouluttamisesta saati koulimisesta, vaan siitä, että vanhemmat osaisivat nähdä syy-seuraussuhteita, reagoida tilanteisiin järkevästi ja seurata vauvansa taipumuksia.

Vielä en tulevaa vauvaani tunne, mutta uskon, että ensimmäisenä reagoin siihen, jos vauvani vaikuttaa rauhattomalta rauhoittujalta. Silloin meillä siirrytään yksinkertaisiin nukahtamistilanteisiin eikä yritetä napata päiväunia milloin missäkin - Aslan kanssa ne kun sitten lopulta napattiin yleensä tissistä.

Rauhoittumisen rajat

Meidän Perheessä (5/2010) on juttu taaperon unikoulusta. Esimerkki-Vertin vanemmat kertovat tehneensä virheitä siinä, että järjestivät kaikenlaisia rauhoittavia palveluja öisin. Unihoitajan ensimmäinen ja tärkein ohje oli ollut, että lapselle pitää antaa tilaa rauhoittua.

Meillä on ollut erittäin tarpeellinen oivallus nukahtamisen (olipa sitten ensinukahdus tai uudelleennukahdus) kanssa se, että lapsi tarvitsee mahdollisuuden rauhoittua. Vauvasta saakka virikkeitä metsästänyt Asla ei aina osaa itse rauhoittua. Silloin aikuisen tehtävä on näyttää rajat. Tämä on pätenyt meillä niin vauvalle kuin taaperollekin - toki konstit ovat erit.

Havahduin tähän siinä vaiheessa, kun huomasin, että mitenkään en saa Aslan itkua öisin lakkaamaan. Vain äärimmäinen keinunta rauhoitti, ja se oli minulle liikaa. Aloin uskoa, että hän on väsynyt ja haluaa nukkua, mutta ei osaa, malta tai uskalla. Koska hän ei rauhoittunut missään, minulla oli mahdollisuus opettaa hänelle paikka rauhoittumiseen. Valitsin hänen oman sänkynsä. Valitsin muutaman rauhoituskeinon: silittelyn, vieressä nukkumisen esimerkin ja pari selkeää "nyt nukutaan" -lausetta. Aluksi itkua piti kuunnella pitkäänkin, mutta se oli välttämätön siirtymävaihe. Sen jälkeen vauvan ei tarvinnut enää miettiä, että "voi kun väsyttää, mutta onkohan tässä luvassa jotain ohjelmaa vai ei".

Puhuvalle ja jalat alleen ottavalle taaperolle rajojen paneminen vaatii uskoa siihen, että lapsi tottelee. Minun on komennettava niin, että uskon itsekin sanaani.

"Nyt sänkyyn!"
"Ei saa lähteä laukkomaan!"
"Kaappiin ei mennä!"

Joskus kyllä kuulen ääneni värisevän epäuskosta - mutta vielä useammin kuulen muiden hoitajien äänestä sen, että he eivät usko omaan komentoonsa. Mutta uskottava on, muuten ei tule mitään.

Mitä jos taapero ei usko? Pienen pinnasänkynukkujan laitoin järjestelmällisesti takaisin makuuasentoon tai estin häntä nousemasta ylös. Se oli kyllä erittäin hermoja raastavaa, mutta jos siihen alkaa, ei passaa luovuttaa. Lopulta lapsi uskoo - paitsi siinä välissä voi kyllä tulla oikea hätäkin. Hätä hoidetaan pois alta lohduttamalla tai vaikka sylittelemällä, mutta sen jälkeen palataan lujasti ja lempeästi takaisin normaaliin nukahtamishetkeen. Tärkeää on rauhallisella puheella ja lempeällä olemuksella viestittää, että "nyt on nukkuma-aika".

Sama periaate pätee sitten sängystä karkailuun tai huoneesta pois juoksemiseen tai vesilasipyyntöihin. Oma rajanasetussuosikkini oli yhteen väliin se, että seisoin makuuhuoneen oven raossa ja estin lasta aukaisemasta ovea. Ovi siis oli raollaan, jolloin Aslalla oli tavallaan kontakti minuun, mutta estin näkymän mielenkiintoisille vesille. Lopulta hän katsoi yleensä parhaaksi painua sänkyyn. Hänen huuteluihinsa vastasin muutamalla viileällä, samansisältöisellä ja johdonmukaisella kommentilla:

"No mitä?"
"Nyt on nukkuma-aika. Mene sänkyyn."
"Äiti on tässä lähellä. Voit turvallisesti nukkua."

Välillä piti hoitaa kiukuttelusta syntynyt oikea hätä, mutta sen jälkeen taas käskin mennä itse omaan sänkyyn. Sylittelylohduttelun tein yleensä siinä ovenraossa. Se oli minusta hyvä keino ilmentää sitä, että äiti auttaa hädässä, mutta iltanukkumaanmenosta ei tingitä.

Muita fyysisen rauhoittumisrajojen asettamiskeinoja meillä on ollut niukkailmeinen ja -eleinen reagointi ja tarvittaessa eleetön sänkyynkantaminen. Kantamista tarvitaan esimerkiksi silloin, jos lapsi piiloutuu kaappiin eikä siirry sieltä komentamalla pois. Komento jää tehottomaksi, jos aikuinen antaa lapselle varan valita, totteleeko vai ei. Niinpä se pitää osoittaa todeksi ja siirtää lapsi kaapista sänkyyn. Nämä ovat tällaisia supernanny-tv-ohjelman oppeja, mutta pätevät kyllä. Kantamaan voi joutua monta kertaa, mutta muuta keinoa ei oikein ole, jos lapsi ei kerta kaikkiaan tottele.