Alkeellista kirjankorjausta

Suosituimmat pahvikirjat menevät lopulta rikki. (Paitsi äitiyspakkauskirjat vaikuttavat poikkeuksellisen kestäviltä!)

Olen korjannut kirjoja alkeellisesti palloketjulla. Sivuihin on tehty reiät joko porakoneella (paksut kirjat) ja rei'ittimellä (yksittäiset sivut).

Reikiin olen pujottanut palloketjua. Se on siis sitä, missä esimerkiksi käsienpesualtaan tulppa roikkuu. Rautakaupasta sitä saa metritavarana. Lisäksi saa vasittuja liittimiä. Liitin kannattaa lopuksi puristaa kiinni pihdeillä.

Terveisin nimim. "Mitään käyttökelpoista en roskiin heitä"

Yllättävä purkka

Lapin Kansassa oli vastikään juttua purkasta. Kysymyksiin vastaili yleislääketieteen tohtori Jaakko Halonen.

Minkä ikäisenä purkan pureskelu on turvallista aloittaa.
- 4 - 5 -vuotias osaa jo syödä purkkaa nielaisematta sitä.

Ihmettelen. Kun kävimme Aslan kanssa 2-vuotistarkastuksessa hammashoitolassa, saimme suosituksen kokeilla purkkaa. Siihen asti olin olettanut, että purkan aika on vasta hamassa tulevaisuudessa. Hammashoitajan mukaan jo moni 1-vuotias osaa homman.

Päätin aloittaa harjoittelun heti, siten että lapsi puree purkkaa hetken ja antaa sen sitten hetkeksi pois. Se oli turhaa, kun homma onnistui heti.

Ja lopuksi pieni vitsi*

Lapsen luonnollisen kasvun tukeminen on minulle tärkeää. Selvittelin kerran, miksi nykyaikana tarvitaan paljon oikomis- ja repimishoitoja. Yksi tekijä on pehmeä ruoka. Lasten leuat eivät kasva niin paljon kuin olisi mahdollista, koska ne eivät joudu töihin.

Tässäkin asiassa ajattelin, että asia ei saa jäädä minusta kiinni. Rintaruokinnan jälkeen siirryimme Aslan kanssa (pääasiallisesti) lapsentahtiseen sormiruokailuun. Tulokset eivät ole tilastollisesti kovin vakuuttavia, sillä hammashoitaja oikein ihmetteli, että harvoin 2-vuotiaalla on hampaat noin ahtaasti...

---

*) Lapin Kansan Norjan-kirjeenvaihtajan vakiolause

Kotisynnytyksestä

Piritta Hagmanin haastattelu syksyn Kaksplussassa on virkistävää luettavaa. Hagman kertoo synnytyskokemuksistaan. Tapahtumia ei kerrata minuutti minuutilta, vaan jutussa käsitellään synnytysasennetta. Hagmanin esikoinen syntyi amerikkalaisessa Birthing Centerissä ja toinen lapsi kotona.

Repliikit voisivat olla omiani, mutta en ole synnyttänyt kotona, en edes "lempeässä Birthing Centerissä". Hagmaninkin oli menossa sairaalaan synnyttämään, mutta tuttavan antama synnytystietopaketti sai innostumaan kotisynnytyksestä.

Selitä, selitä, selitä - taas ja taas

Häiriötön ympäristö vaikuttaa paljon synnytyksen kulkuun. Junnan syntyessä halusin lähteä sairaalaan jo alkuvaiheessa. En halunnut kokea isoa muutosta - sairaalaan tulo, vaatteiden vaihto, tutkimukset, kysymyksiin vastailu - sitten, kun kivut olisivat kovat. Uskoin, että tälläkin kertaa rentoutuisin hyvin synnytyssalissa. Rovaniemellähän synnytyssaliin pääsee yleensä heti.

Koti olisi ollut minullekin varamsti hyvä ympäristö synnyttää, jos olisin valmistautunut siihen. Valmistautumiseen tarvitsisin kuitenkin tukea. Jos Suomessa olisi edes jonkinlainen kotisynnytystraditio, olisin harkinnut asiaa.

Suomessahan saa synnyttää kotona. Tai totta kai saisi muutenkin synnyttää missä lystää, mutta kotisynnytyksestä ei esimerkiksi seuraa mitään "rangaistusta", esimerkiksi tukien menetystä tai vakuutusmaksujen nousua. Raskas seuraamus on kuitenkin jo se, että valintaa pitäisi perustella, tiukastikin, jatkuvasti ja kaikkialle.

Oma paras paikka

Tämänhetkisten tietojeni mukaan kotisynnytys ei olisi sen riskialttiimpi kuin sairaalasynnytys, jos ei ole riskisynnyttäjä. Toki synnytykseen pitäisi valmistautua hyvin ja tukihenkilöiden pitäisi osata tukea vauvan syntymää fyysisesti ja henkisesti.

Osuvinta Hagmanin haastattelussa ovat juuri riskeihin liittyvät kommentit:

Lähdin ajatuksesta, että synnytys on pääasiassa turvallinen tapahtuma. Todennäköisyys sille, että matalan riskin synnytyksessä joku menee vikaan, on erittäin pieni. - Näen asian niin, että elämä itsessäänkään ei ole koskaan täysin turvallista.

Naulan kantaan. Lisäksi olen miettinyt sitä, että sairaala-koti-asetelmasta voidaan kyllä laskea eri tilanteiden hoitomahdollisuuksia ja niihin liittyviä riskejä. Hankalampi on osoittaa, että ongelmia jäisi ilmaantumatta, jos synnyttäjä olisi hyvin valmentautunut ja jos hän kokisi ympäristön rentouttavaksi ja turvalliseksi.

Olen valmistautunut molempiin synnytyksiin, mutta sairaalassa on väkisinkin pieni varautuneisuus läsnä siksi, että ei tunne henkilökuntaa ja tiloja. Ihmisiin, aikaan ja paikkaan liittyvät ajatukset vievät energiaa keskittymisestä. - Siksihän jooga onkin huippujuttu, koska siellä harjoitellaan ajan ja paikan unohtamista hetkellisesti.

Näihin ajatuksiin viitataan Hagmanin haastattelussakin:

Jotta kotisynnytys olisi hyvä kokemus, koti on tunnettava turvallisimmaksi ja parhaaksi paikaksi synnyttää. Piritta uskoo, että kaikkien pitäisi valita juuri se paikka, missä kokee olonsa voimakkaimmaksi ja turvallisimmaksi.

Imetysohjauksen ihmettelyä (toisen kerran)

Huoneessa numero 13 ensimmäisen lapsensa saanut äiti kaipaa opastusta imettämiseen. Raili neuvoo ystävällisesti ja antaa käytännön vinkkeä oikeasta asennosta, hakee kohta Lasten huoneesta imetystyynyn ja katoaa äidin kanssa suljetun oven taakse. Uusi ja herkkä tilane on yksityinen ja vaatii rauhaa. (Super 1/2010)

Katkelman perusteella olisi varmasti mukava synnyttää Vammalan aluesairaalassa ja olla Railin ynnä muiden hoivattavana.

Toivon kovasti, että Lapin keskussairaalassakin panostettaisiin imetysohjaukseen. Mainitsin siitä myös palautteessa, jonka annoin sairaalasta kotiutuessani. Nyt, Super-lehden artikkelin lukemisen jälkeen, mietin, annetaanko Lapin Keskussairaalassa varsinaista imetysohjausta lainkaan.

LKS:ssa imetykseen suhtautuminen on minusta positiivista, ja vilpittömästi henkilökunta haluaa auttaa. Ohjaus ei kuitenkaan vaikuta organisoidulta. Äidin pitää osata kysyä apua ja neuvojana on usein omahoitaja; siis kätilö tai lastenhoitaja. Lisäksi lapsille annetaan osastolla melko paljon korviketta.

Yksinkertaisia asioita

Suomessa voi saada niin erilaista hoitoa sen mukaan, missä asuu. Kahden eri synnyttäineiden osaston esittely puhukoon puolestaan:
Lapin Keskussairaan osasto 6B
Vammalan aluesairaalan synnyttäneiden osasto
Vammalassa en ole käynyt, mutta ainakin osasto 6B:n esittely on minusta aika edustava. Siis todenmukainen.

Aslan syntymän jälkeen pyysin aluksi hoitajan paikalle, aina kun aloin imettää. Hoitaja tuli, seisoi ystävällisesti vieressä ja odotti minun kertovan, millaista apua tarvitsen.

Naapuripedillä oli toinen nuori ensisynnyttäjä. Ensimmäisenä päivänä hän odotti vauvaa rinnalle koko aamun - ei hän edes tiennyt, missä vauva oli. Myöhään aamupäivällä hoitaja toi vauvan ja pahoitteli, ettei ollut ehtinyt tulla aiemmin. Jossain vaiheessa äidille annettiin avuksi rintakumi. Hän tietysti käytti sitä. Vasta viimeisenä päivänä joku hoitajista sanoi, että kannattaisi jo opetella imettämään ilman sitä. Muutama viikko myöhemmin äiti kertoi lopettaneensa imetyksen, koska se aiheutti stressiä. Mitä hän, ensisynnyttäjä, olisikaan osannut tehdä toisin?

Tänäkin kesänä olin ensisynnyttäjän huonetoveri. Henkilökunta kannusti ja rohkaisi imettämään ja ohjasi hienotunteisesti, mutta ohjauksen lähtökohdat olivat kummalliset. Homman lähtökohta oli kellonaika. Muu ohjaus oli teknistä. Samanlaista ohjausta sain itse aikanani Aslan kanssa.

Tuore äiti kysyi vinkkejä vierustovereiltaan, kahdelta toiskertalaiselta. Kerroin sen, mitä olin itse oppinut Aslan syntymän jälkeen: Vauva osoittaa nälkää hamuamalla nyrkkejä ja imetysote löytyy parhaiden, kun odottaa, että vauva avaa suunsa oikein suureksi. Oma vauvani oli vanhempi kuin hänen pikkuisensa, ja olin jo ehtinyt kokea, että malttaminen ja odottaminen kannattaa. Seuraavana päivänä hän kiitti hyvästä ja toimivasta vihjeestä.

Uni ja valve

Pantley kirjoittaa kirjansa pikkuvauvaosiossa (0 - 4 kk) uniäänistä. Hän selvittää, miten vauvat ääntelevät paljon ja kuuluvastikin unissaan ja miten kannattaa oppia erottamaan uniäänet ja heräämisäänet toisistaan. Pantley itse kertoo opettaneensa yhden lapsistaan heräämään, kun nosti vauvan syötettäväksi ja hoidettavaksi, aina kun hän itki tai ähisi unissaan.

Molempien vauvojeni kanssa olen välttänyt nukkuvan lapsen pikkuininöihin ja -kitinöihin reagoimista. Junna on varsin meluisa nukkuja. Herkkäuninen mieheni muuttikin asentopaikkansa toiseen huoneeseen melko pian vauvan kotiutumisen jälkeen.

Isompien vauvojen osiossa Pantley neuvoo osoittamaan vauvalle selvästi uni- ja valveajat. Pikkuvauvojen vanhempia hän ohjeistaa ainoastaan öiden ja päivien erottamisella. Oman kokemukseni perusteella jo pikkuvauvalle kannattaa vakuuttaa, että väsyneenä kannattaa nukkua. (Aslan (silloin 7 kk) kanssahan uniongelmien ensiratkaisu oli opettaa vauva nukahtamaan uudelleen heräämisen jälkeen.)

Eilen koin unikannustuksen tehon kahdesti. Ensimmäisillä päiväunilla kyse oli siitä, että jos vauva herää, ensin pitää kunnolla selvittää, haluaako hän todella herätä. Illan unilla vauvalle piti antaa aikaa rauhoittua nukahtamaan.

Jatka vain unia, vauvaseni

Päivällä laitoin Junnan nukkumaan vaunuihin. Hän nukkui nelisen tuntia. Ensimmäisen kahden tunnin aikana kävin rauhoittelemassa häntä 3 - 4 kertaa. Ensimmäisellä rauhoituskerralla Junna itki ihan kunnolla ääneen useita minuutteja, mutta kylmäverisesti työntelin vaunuja, ja pian hän nukahti uudestaan.

Yli tunnin nukkumisen jälkeen hän heräsi, itki, eikä tuntunut rauhoittuvan. Nostin hänet syliin ja hän röyhtäisi. Sen jälkeen hän nukahti taas vaunuihin. Viimeisen kerran rauhoittelin hänet 1 t 45 min nukkumisen jälkeen. Sen jälkeen hän nukkui pari tuntia putkeen, kunnes oli valmis heräämään.

Monen mielestä vauvan rauhoittaminen yli tunnin, tai jopa liki kahden tunnin, unien jälkeen on omituista. Olen usein kuullut kommentin: "Mutta onhan se nukkunut jo niin ja niin kauan." - Totta, vauva voi olla virkeä puolentoista tunnin unien jälkeen. Mutta ei välttämättä aina.

Väsy rauhassa, vauvaseni

Illalla kävimme autolla kirjastossa. Olin ajatellut ottaa Junnan autosta syliin, jos hän ei nukahda matkalla. Arvioin lähtiessämme, että hänellä olisi uniaika. Mies kuitenkin otti hänet autosta turvakaukalossa. Siinä hän aikansa katseli maailmanmenoa ja nukahti kirjaston tohinoihin. Itse olisin siis valvottanut häntä suotta, jos olisin kanniskellut sylissä samalla, kun etsin kirjoja ja lehtiä. Automatka oli ilmeisesti liian lyhyt nukahtamiseen. Jälleen kerran poika näytti vain tarvitsevan pitkän rauhoittumisajan ennen unia.

Virheitä ja parannuksia

Aslan kanssa noudatin aluksi sellaista periaatetta, että uni kyllä tulee aikanaan. Vaunuista nostin hänet päiväunilta vain parinkymmenen minuutin unien jälkeen, jos hän ei helposti rauhoittunut uudestaan. Kertomallani kirjastoreissulla olisi ehdottomasti ottanut Aslan syliin ja samalla siis valvottanut häntä kirjastokäynnin ajan.

Näitä molempia tapahtui, ja niistä mitä ilmeisemmin seurasi yliväsymystä ja lopulta myös se, että vauva ei osannut nukahtaa uudestaan unilta herättyään. Jos vain mahdollista, heräävän Junnan kanssa selvitän aina ensin sen, haluaisiko hän jatkaa unia. En anna hänen huutaa määrättömän pitkään, mutta olen opetellut tunnistamaan itkuja ja eleitä ja arvioimaan, missä ajassa hän nukahtaa uudestaan esimerkiksi vaunuihin, jos on nukahtaakseen.

Vauvaa tarkkailemalla voi oppia tunnistamaan, herääkö hän virkeänä vai väsyneenä. Ja sen opettelu kannattaa! Kannattaa muuten yrittää seurata myös nälän ja imemishalun eroja ja jopa pissa- ja kakkahädästä kertovia kitinöitä. Niiden tunnistaminen auttaa myös unitarpeiden ymmärtämisessä.

Siinä, että antaisin vauvan rauhoittua ja nukahtaa rauhassa, minulla on vielä oppimista. Pelkään yliväsymystä, ja siksi minulla on kiire imettää ja hytkyttää Junna (3 kk) nukkumaan. Yhtenä iltana kokeilin sitä, että ensin puuhastelimme hieman rauhallisia juttuja ja sitten laitoin hänet väsyneenä, mutta vielä tyytyväisenä koppaan. Hän jokelteli hieman, mutta hiljalleen nukahti. Ainoa rauhoituskeino oli kapalo ja äidin läsnäolo. (Tuttia hän ei ole huolinut.)