Taidetta arkeen

Tällä kertaa valitsen lainaukseksi pätkän lauluvalmentaja, musiikin tohtori Ava Nummisen haastattelusta (Iiris 1/2012):

"...emme tarvitse niinkään ammattitaiteilijoiden valtavia joukkoja kuin lisää taidetta ammatteihin."

Minulla kulttuuripuolen ymmärrys on jäänyt vähän varjoon. Kuulun niihin, joiden mielestä valtion rahoja ei juuri tarvitse käyttää siihen, että joku saisi vain toteuttaa itseään.

En ymmärrä taideteosta, jossa voi tyhjässä huoneessa kuunnella vanhasta puhelinluurista erilaisia kohinoita.

En tosin kannata Perussuomalaisten vaaliohjelmassa ollutta, yllyttävää taidepoliittista linjausta, jossa arvostetaan kansallisromantiikkaa ainoana oikeana taidemuotona. Kas, kun vaaliohjelmassa ei lukenut, että kymmenen käskyn kansakouluaikainen sanamuoto on ainoa oikea.

Sekaharrastusta

Taiteen ja koko kulttuurikirjon merkitystä pitäisi yhä kasvattaa. Läänintaiteilijajärjestelmässä on vanhastaan ollut perinne, että läänintaiteilijat tuovat pistemäisesti taidetta erilaisille kohderyhmille ja erilaisiin ympäristöihin. Siitä pitäisi vielä päästä pidempi askel siihen, että taidetta ja sen tekemistä olisi vähän kaikkialla.

Otetaan vaikka esimerkkinä meille ajankohtaiset pikku lasten harrastukset. Toivon, että lapsen ei tarvitsisi lähteä erityiseen sanataide- tai satuseikkailuryhmään, vaan hän voisi käydä mieleisissään jalkapalloharjoituksissa, joissa sadut ja seikkailut olisivat osa tekemistä. Sitä onkin mahdollista kokeilla ensi kesänä, kun mies on lupautunut nappuloiden jalkapallovalmentajaksi. Hän oli myöntyväinen sanataideideoilleni.

Lapsilla on, miksei vanhuksillakin

Toivoisin myös, että työelämässä taidetta olisi koko ajan. Meillä tehtiin yläasteaikana koulun laajennusta. Siellä ihmettelimme, mistä kuului hoilotusta. Se oli raksamies, joka työnsä iloksi lauleskeli. Uskonpa, että Martti loi aika paljon hyvää mieltä ympäristöönsä.

Päiväkodeissa taide on läsnä koko ajan. Voisihan sellaista olla muuallakin siellä, missä ihmisistä pidetään huolta. Oli aivan ihanaa, kun taannoin kuuntelin, miten Afrikasta (maata en muista) lähtöisin oleva hoitaja lauleskeli talutellessaan muoreja lappilaisen terveyskeskuksen käytävällä. Kyllä sairaalassa voisi potilaille laulaa tai vaikkapa puhua riimitellen.

Hyvä esimerkki moninaisesta taiteesta on myös kirkko. Siellä kaiketikin ensisijainen homma on kokoontua yhteen Jumalan nimissä. Samalla kuitenkin kuvataide ja musiikki ovat kuitenkin vahvasti läsnä. Ilman niitä jumalanpalvelus olisi maallisille aisteillemme aika köyhä kokemus.

Median suosikit

Journalistissa oli kerran juttua ihmisistä, joita media käsittelee silkkihansikkain.

Yksi heikäläisistä on Björn "Nalle" Wahlroos. Selitys oli hänen suuri jalustansa ja se, että hän osaa käsitellä toimittajia. Nalle-hyrinästä voi lukea myös Suomen Kuvalehden jutusta.

Vesku-hyrinä

Ehdotin jutun jälkeen Journalistille, että Vesa-Matti Loirista voisi tehdä samanlaisen jutun. Suomalaismedian Loiri-jutuissa haukut nimittäin käännetään aina kehuiksi. Kerrankin, oliko se Inari- vai Ivalo-levyn aikaan, arvostelussa kirjoitettiin "joku voi olla kuulevinaan äänessä..." Minusta oli aivan selvää, että hänen äänensä oli silloin yhtä pöhöttynyt kuin hänen naamansa.

Tätä kirjoittaessani tein Google-haun Nallen ja Veskun mediasuhteesta. Suomen Kuvalehden jutun löysin juuri niin. Veskusta ei osumia tullut. Ehkä Nallen helliminen tuli julkisuuteen juuri Journalistin jutun ansiosta.

Melko tuoreen haastattelun mukaan Vesku tietää asian itsekin:

"Kaikenlainen media on aina käsitellyt minua silkkihansikkain. Olen päässyt mediassa todella helpolla verrattuna moniin minun kanssa samanlaisen uran tehneisiin." (Asiakaspolar 3/2012)

Minun silmissäni Loiri on vaikuttanut melkoisen leuhkalta. Sitä puolta hän Asiakaspolarin haastattelussa vähän myöntääkin.

Olen miettinyt, onko Veskulla ollut toimittajille tosi hyvät viinatarjoilut vai miksi häntä aina tituleerataan "kansan rakastamana".

Loiri on upea laulaja ja näyttelijä, ja on kehunsa sen puolesta ansainnut. Mutta Loirin ylenpalttinen suosio on median luoma ilmiö; sitä voi verrata vaikka Ylen Mannerheim-elokuvaan, josta median suurella myötävaikutuksella tuli suomalaisten vihaama. Mannerheim-elokuvan keskustelun nopea laantuminen nimittäin osoitti, että oikeasti suomalaisilla ei ollut asialle niin suurta väliä.

Katri Kaikkivaltias

Toinen julkkis, jonka kiiltokuva on minua puistattanut, on Katri Helena. Mietin Vain elämää -jaksoja katsoessani, että hän kyllä osaa hyvin säännöstellä tunteitaan ja ulosantiaan. Ei hän paljoa siihen ohjelmaan itsestään tarjonnutkaan.

En ole lukenut Panu Rajalan Katri Helena -kirjaa, mutta olen tietysti sivistynyt siitä median välityksellä. Ilmi tulleet paljastukset ovat minusta kohtuullisen tervetulleita siltä osin, mitä Rajala on itse tuonut esiin: hän halusi kertoa, että Suomi-ikonin taustalla on mestarillinen julkisuudenhallinta.

Media ei ole näistä Nallen, Veskun ja Katri Helenan luottojutuista moksiskaan. Mutta mikä kriisi syntyikään, kun paljastui, että ministeri Tanja Karpelalla oli luottotoimittaja. Hoi ja hei, tasapuolisuus.

Tolkun tyttö Kyllönen

Liikenneministeri Merja Kyllönen on kovasti ollut närkästynyt tytöttelystä. Sitä vissiin tulvii sähköpostiin paljon ja nimettömänä.

"Ehkä minun ja ministerikollega Krista Kiurun ei-niin-hernekeppimäinen olemus on ärsyttänyt joitakin ihmisiä." (Jyty 4/2013)

Jos oikein muistan, Kyllönen nousi eduskuntaan mainosvideolla, jossa hän sauvakäveli. Taustalla kuului miehen ääni, joka totesi "sen" olevan "tolkun tyttö".

Jos muistan väärin, korjatkaa.

Lastensuojelulaki ei ole aselaki

Petteri Holma (Lapin Kansa) kirjoittaa taidolla siitä, miltä nyt tuntuu. Perinteisesti tunnepitoiset kolumnit ovat huonoja, mutta tässäpä ei ole niin käynyt.

Lastensuojelu oli viime syksyn puheenaihe. Poliitikot puhuivat viisaasti siitä, että jos laki suojelee sitä, joka laiminlyö lasta, lakia pitää muuttaa.

Kommentoijat ja otsikontekijät ovat sitten oikoneet ja lyhentäneet asiaa niin, että minkäänlaista väkivaltaa ei saa hyväksyä perheissä.

Luottamus on tärkeintä

Sanonpa kaksi näkökulmaa lisää. Lapsen hyvinvointi pitää taata, mutta kaikenlaisten tiukennuksien edessä meidän on kysyttävä, millaista on riittävän hyvä vanhemmuus.

Uskon, että monen asenne nousee ulkopuolisen tarkkailijan mielestä. Se, joka on kokenut heikkoutensa vanhempana, näkee keskustelussa toisenlaisen sävyn.

Lastensuojelulakia ei voida tiukentaa samoin kuin aselakia. Aselupien kanssa voi olla liian tiukka, mutta lastensuojelussa tulos voi olla huono. Uskaltaako ihminen, joka oikeasti tarvitsee tukea, tunnustaa heikkoutensa? Vai käykö niin, että se joka kätensä kohottaa, napataan. - Ja ne, jotka kituvat tuskansa alla, saavat olla kotona rauhassa.

Liian ankarat lait tuskin ovat ilo lastensuojelun työntekijöillekään. Minusta pitää olla iloinen siitä, että meillä on ihmisiä, jotka haluavat tehdä lastensuojelutyötä. Haluavat siitäkin huolimatta, että joutuvat salaamaan elämänsä ja tuntemaan pelkoa työssään. Ihailen rohkeutta, joka heitä kantaa lasten vuoksi.

Hänen tähtensä

Syksyllä juttelin ystäväni kanssa 8-vuotiaan helsinkiläistytön tapauksesta. Ystäväni ei jäänyt tytön oloja surkuttelemaan, vaan mietti, mitä hänen pitäisi tehdä.

Uskon, että hänen vastauksensa nousi siitä, että hän on itsekin kokenut heikkoutensa vanhempana. Ja hän on saanut apua.

Vastaus oli, että hän ajattelee enemmän ja enemmän sitä, että jonain päivänä heidän perheensä voisi olla tukiperhe.


Sillä lailla.

Alkuperä jättestor

Minkälainen on se Järvikylä, josta tulee koko maan salaatit?

Varmaan jo 1990-luvulla alettiin ruokapuolella kehua sillä, että ruoan kasvupaikka on jäljitettävissä. Nyt ruoan alkuperäbrändäys on kuulemma levinnyt jo maitopurkkeihinkin, joissa saattaa lukea maatilan nimi. Näin luin yhdestä Hesarin jutusta.

Minusta tuntuu, että mielikuva ja todellisuus menevät navetta- ja kanalamerkinnöissä ristiin. Kun puhutaan maatilasta, siinä on mullan ja heinän tuntua, siinä oikein kuluttajan hajunystyrät heräävät Prisman hyllyn ääressä. Ei niinkään tule mieleen, että jos tehtaan suuressa kattilassa hämmennetyt ruoat on jäljitettävissä tiloilla, tilojen on oltava melkoisen suuria.

Ruoan turvallisuuden kannaltahan jäljitettävyys on hyvä juttu, mutta sen tuoma mielikuva ruoan alkuperästä saattaa olla pikkuisen harhainen.