Keskimääräinen synnytys

Iltalehden juttu aktiivisesta synnytyksestä on melkein samanlainen, minkä voisin kirjoittaa tänne blogitekstiksi. Suurin ero minun ja haastatellun Hanna-Marin kokemuksissa on se, että minusta synnytys ei ollut ihana kokemus. Se teki niin kipeää. Olennaista oli, että kivun kanssa pärjäsi, kun siihen oli valmistautunut. Jos kokisin saman uudestaan, en ottaisi edelleenkään kipulääkettä.

Minulle aktiivinen synnytys on kokemuksena itseisarvo. Olen taipuvainen uskomaan, että hyvin mennessään luomusynnytys on eduksi myös vauvalle, mutta en ole kovin paljon perehtynyt asiaan, joten en julista sitä. En ole varma, onko siitä vauvalle merkittävää hyötyä. Sen tiedän, että ainakin keskimäärin siitä on äidille hyötyä. Äiti kokee vauvan syntymän vaihe vaiheelta ja saa samalla käydä läpi monia tunteita. Toisekseen äidin elimistö palautuu nopeasti ja kärsii vähemmän vaurioita. Nämä pätevät siis keskimäärin.

Synnytyskeskustelun pahin ongelma on minusta vastakkainasettelu. Jos ei ole luomusynnytysihmisiä, ei tarvitse perehtyä aktiiviseen synnytykseen. Jos taas on periaatteellinen luomusynnyttäjä, haluaa synnyttää kesämökin saunassa.

Vaikka haluaisi kaikki mahdolliset kivunlievitykset, on tärkeää tietää aktiivisesta synnytyksestä. Omalla kohdallani olisin ollut kivusta ja tuskasta kärsimässä hätää monta tuntia, ennen kuin olisin saanut puudutteita. Minulta lähti jalat alta heti, kun synnytys alkoi käynnistyä. Sen ajan, kun joutuu olemaan ilman kipulääkkeitä, voi silti pärjätä siedettävästi ja nopeuttaa ja edistää synnytyksen kulkua, jos tietää, mitä pitää tehdä. Jos ei tiedä, voi hidastaa synnytystä ja lisätä omaa tuskaansa merkittävästi.

Aktiivisen synnyttäjän on taas syytä tiedostaa, että kaikki ei mene aina niin kuin toivoisi. Silloin tarvitaan lääketiedettä. Minusta auttaa, jos tietää synnytyksen peruskaavan ja sen, miten aktiivinen synnytys perusteiltaan menee. Silloin nimittäin myös ymmärtää, milloin ja miksi tarvitaan lääketieteellistä apua.

Sammalta nurmikollani

Viime syksynä kävelin ostamamme talon pihalla. Allani oli kitukasvuinen sammaleinen nurmikko. Mietin, että se on ihan hyvä. Pihamme on yksinkertainen. Tontti on raivattu havumetsään vaaran rinteeseen. Talon edelliset omistajat eivät ole olleet mitään puutarhaihmisiä - emme ole mekään.

Kahtena kesänä minulla oli pieni harjoituspiha rivitalossa. Kun ensimmäistä kertaa leikkasin siellä nurmikkoa, kauhistuin. Mikä määrä aikaa, melua ja polttoainetta! Vain siksi, että pihalla pitää olla nurmikko.

Haluan siistin ja helppohoitoisen pihan. Tämän maan ei tarvitse minun takiani muuttua. Jos hoitaisin pihaamme Kekkilän miesten ohjeiden mukaan, minun pitäisi haravoida keväällä roskat pois, levittää nurmelle kalkkia ja kevätlannoitetta, pistellä talikolla reikiä korjaamaan maan tiiviyttä, haravoida reikiin hiekkaa kuohkeuttajaksi, levittää pinnalle haketta pieneliöiden kuohkeutustoimien innoittajaksi, ajella ahkerasti ruohonleikkurilla, kastella nurmea ja tuhota voikukkia ja piharatamoita.

Antaa olla. Liian kuluttavaa luonnonvaroille ja minulle. Hieno nurmikko sopii sinne, missä se menestyy luonnollisesti.

Meidän pihamme on sammaleinen, koska havupuiden ripottelemat karikkeet ja havut pitävät maan happamana. Nurmikko on kitukasvuinen, koska puut vievät paljon vettä. Sammaloitumista edistää myös tiivis maa. Tiivistymistä on näiden lappilaisten lumipeitteiden alla vähän vaikea estää.

Lapin Kansassa oli tänään juttu nurmikon sammaloitumisesta. Puutarhuri antaa neuvoja sammaleen torjuntaan. Lopuksi toimittaja kysyy viisaan kysymyksen: "Pitääkö sammal saada pois nurmikolta?". Puutarhurin mielestä ei, mutta sammaleen huono puoli on se, että se ei kestä kulutusta.

Minä haluan, että nurmikollani on sammalta. Minä tykkään siitä. Minusta se on kaunista ja ihanan pehmeää.

Tomaatti ja tomaatti

Luontaistuotekauppa Life on perustaa mainoskampanjansa sille, että ruokien ravintoarvo on vähentynyt. Jee, viimeinkin joku herättää asiasta keskustelua. Olen ihmetellyt, uskovatko ravintoasiantuntijat itsekään sitä, että vuosien takaisten mittausten mukaiset ravintoainearvot pätisivät vielä?

Terveyslehdissä julkaistaan vuosi toisensa perään tietoja siitä, miten paljon vitamiineja ja hivenaineita mikäkin ruoka-aine sisältää. Tomaatin virallisen kivennäis- ja hivenainearvot perustuvat vuonna 1984 julkaistuun tutkimukseen. Ajatteleva kuluttaja huomaa jo mausta ja rakenteesta, että tomaatissa ja tomaatissa on eroja. Isäni luuli pitkään, että ei pidä tomaateista. Sitten hän maistoi naapurin kasvattamaa tomaattia. Makeus ja mehevyys saivat miettimään, että vika ei ehkä olekaan makuaistissa.

Viime aikoina on monelta taholta kuulunut viitteitä ravintoarvojen laskusta. Kepeä perustoteamus kuuluu, että ne ovat enää vain puolet nykyisestä. Se voi hyvinkin olla lähellä totuutta ainakin tehomaatalouden tuotteiden osalta. Totta kai täsmälannoitus ja peltojen tehokas käyttö vaikuttavat siihen, mitä kasvit sisältävät.

Paras ratkaisu ei minusta (kuten ei Valtion ravitsemusneuvottelukunnankaan mielestä) ole rynnätä Lifeen ostamaan lisäravinteita. Meillä syödään paljon luomukasviksia, luonnonakalaa ja riistaa. Ihan perustelluista syistä.

Puhutaankos ihmiselle vai lapselle

Monet vanhemmat puhuvat lapsilleen yleiskieltä, siis kirjakieltä. Jos pitää ohjeistaa ja opettaa, lausutaan deetkin tismalleen.
- Odota. Ei saa ottaa toiselta kädestä.
Ja puolisolle sama:
- Oota! Älä vie sitä multa käestä!
Sen lisäksi, että lapselle puhutaan yleiskielisesti, puhutaan myös opettavaisesti. Puolisolle riittää toteamus tästä tilanteesta ('älä vie sitä minulta nyt'). Lapselle taas opetetaan samalla yleinen toimintaohje ('koskaan ei saa ottaa toiselta kädestä').

Myös pedagogiset keskustelut ovat näköjään varsin suosittuja. Kun puhumaan opetteleva lapsi sanoo, että joku on iso, vanhempi kertoo, mikä on vastaavasti pieni. Tai kun lapsi osoittaa tunnistavansa punaisen, vanhempi kertoo kaikki muutkin värit.
- Muna.
- Niin, punainen. Se on punainen auto.
- Muna.
- Niin on. Minkäs värinen auto tämä on?
- Töö.
- Minkä värinen?
- Muna.
- Ei, kun se on vihreä. Ja tuossa on sininen ja tuossa ruskea auto. Ne ovat eri värejä.

Aikuinen oikein ilottelee mielikuvituksellaan...

Jos punainen on ainoa lapseni tunnistama väri, haluan tuoda esille, että sen tunnistaminen on positiivista. Useinhan aikuinen vain tuo esiin sen, mitä lapsella on vielä oppimatta - kaikki muut värit siis.


Minä haluan käyttää lapseni kanssa hauskaa ja elävää kieltä; kehittää ajattelua ja mielikuvitusta. Haluan, että hän voi kielenkin puolesta tuntea, että hän on tasavertainen. Että hänelle puhutaan kuin ihmiselle.

Vaihe 11: Päiväunet sisälle

Vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä Asla alkoi nukkua päiväunensa sisällä. Vaunuissa nukkuminen meni vaikeaksi. Hänen ääretön kiinnostuksensa maailmaa kohtaa voitti unet. Nukahtamiseen meni kauan aikaa ja hän heräsi mielenkiintoisiin ääniin helposti. Uudelleennukutus oli sujunut pienellä kävelylenkillä, mutta lopulta uudelleennukutus kävi mahdottomaksi.

Vappulomalla (2009) Ylläksellä nukutin Aslan vaunuihin ja hänen nukkuessaan istuin lukemaan ulos. Hän heräsi johonkin ääneen kesken unien, ja lähdin uudelleennukutuskävelylle. Asla vain punkesi istumaan. Lopulta painoin vaunun aisan alas, niin että hän ei kerta kaikkiaan päässyt istumaan enää. Sitten hän pian nukahtikin, kun oli pakko maata.

Toukokuussa Aslalle tuli pieni kuumetauti. Sen suoman väsymyksen turvin hänet opetettiin nukahtamaan pinnasänkyyn. Unirutiineista tehtiin iltarutiinien kaltaiset, mutta kuitenkin iltarutiineista poikkeavat. Parin hankalan nukutuksen jälkeen lapsi oppi uuden päiväunipaikan. Ja taas äidin elämä helpottui.