Nutukastutkimus

Belgialaiset ovat innostuneet tutkimaan nutukkailla kävelyä. Mukavaa, että edes ulkomailla on innostuttu aarteesta, jota Suomessa ei osata arvostaa. Kaikki eivät edes tiedä, että Pohjois-Lapissa karvakengät ovat vielä ihan tavallista arkea.

Minä olen hommannut perheelleni nutukkaita siinä uskossa, että ne ovat terveellisiä. Ensimmäisestä nutukasostoksestani kului liki kymmenen vuotta, ennen kuin pehmeäpohjaisista kengistä tuli muotia. Meilläkin on testattu jo niin Feelmaxit kuin FiveFingersitkin. Viimeisin löytöni oli vauvojen Stonzit.

Olemme saaneet välitettyä nutukasintoa jalkaterapeutillekin. Eräs täkäläisistä kouluttajista on kuulemma etsinyt kumppanikseen nutukkaantekijää. En tiedä, onko löytynyt. Minun nutukasostojani on viime vuosina haitannut se, että harva haluaa tehdä karvakenkiä myyntiin. Ovat niin työläitä, että hyvä jos omalle väelle jaksaa niitä tehdä, on moni sanonut.

Vaikka terveysarvoista ei niin innostuisikaan, moni on huomannut nutukkaiden olevan ylivertaisia pakkasessa ja lumessa. Pitää olla tosi kylmä, että niissä alkaa varpaita palella. Ja kun kengät kiinnittää pauloilla, ei tarvitse huolehtia siitä, että saappaanvarsi loppuisi kinoksessa kesken.

Päteviä ensiaskelkenkiä

Kun Asla oli vauva, mietin kovasti, miten voisin noudattaa suositusta siitä, että kenkiä käytettäisiin mahdollisimman vähän. Talvikenkinä hänellä oli nutukkaat ja kesällä hän käveli paljon paljain jaloin. Ensimmäisenä kenkäkesänään hän käveli jo niin paljon asfaltilla, että oikeitakin kenkiä käytettiin paljon.

Junnalle keksin hankkia kesäkengiksi Polarn O. Pyretin tossut. Nehän on tarkoitettu sisätossuiksi, mutta koska pohja saumauksineen on niin hyvätekoinen, niitä sopi käyttää ulkonakin. Junna oli ensimmäisenä kenkäkesänään alle 1-vuotias, joten hän tarvitsi oikeita kenkiä vähänlaisesti.

Syksyn tultua käytin paljon aikaa välikelin tossujen etsintään. En ollut sellaisista kuullut, mutta Googlen kautta selvisi, että samaa mietti moni muukin äiti. Hakutuloksista päättelin, että Rukalla on ollut joskus kurahanskoja vastaavat kuratossut. Moni Google-haku johti lemmikkieläintarvikkeisiin, ja ehdin jo pohtia, sopisiko isolle koiralle tarkoitetut kuratossut myös lapselle.

Lopulta törmäsin Stonzeihin, jotka myös hankin. Talven päälle sain seurata, että niistä kasvoi varsinainen muoti-ilmiö. Niin muodikas, että Helsingistä tänne Lappiin tullut koti-isätuttava melkein oksensi, kun esittelin hänelle huippulöytöäni. Kaikesta kiihkoäitien merkkivouhotuksesta huolimatta on todettava, että Stonzit ovat loistokeksintö.

Hyvää väsymystä hakemaan

Uni sitä ja uni tätä. Näin nukut paremmin. Ota töissä päiväunet. Paras uni on yhtäjaksoinen.

1990-luvulla naistenlehtien otsikot pullistelivat laihdutusohjeita. Nyt niissä huudetaan parempaa unta. Nukkumisen kaupallistaminen on vasta alkutiellään. Siihenkin kohta päästään. Eilen selailin uusinta Ruskovillan kuvastoa haaveilevimmin hirssiakanatyynyjen ja villatäytepeittojen kohdilla. On siinä tilaa mielikuvamainonnalle.

Viime talvena eräät tutkijat vakuuttivat BBC:n haastattelussa, että ihmisillä on taipumus jakaa unensa kahteen osaan. Suomalaistutkijat taas seisovat tiukasti sen takana, että pitkä, noin kahdeksan tunnin yöuni on paras.

Jaa, mitäpä jos kokeiltasiin sellaista, että liikuttaisiin ja tehtäisiin reipasta työtä päivät. Sitten vielä nähtäisiin kavereita ja kerrottaisiin heille omia kuulumisia ja ajatuksia. Saattaisi tulla uni illalla ihan mukavasti.

Aamuyöllä pihalle leikkimään

Täällä pohjoisessa hienoa yrittää elää myös sen mukaan, että kun talvella on pimeää, silloin nukutaan enemmän. Kesällä taas pärjätään vähemmillä unilla. Ainakaan vielä en tosin kykene moiseen rentouteen.

Joku yliopiston tutkija Lapin yliopiston tuoreessa Kide-lehdessä melkeinpä harmitteli sitä, että hullu vuodenaikaisrytmi on mennyttä. Hän muisteli aikaa, jolloin Lapissa saattoi aamuyöllä nähdä pihalla leikkiviä lapsia. Riippuu kyllä ihan tapauksesta, onko se tervettä vai ei. Ainakin kun ollaan kesäyönä poronvasoja merkitsemässä, se on varmasti ihan sopivaa.

Yksi parhaita uniaikojani oli silloin, kun vietimme kuukauden Alaskassa. Ulkoilimme aamusta iltaan ja teltassa nukutti hyvin. Enpä ole muutenkaan tainnut niin terveeksi ja hyvinvoivaksi tuntea itseäni muulloin elämäni aikana. Onneksi olen sen kokenut, niin en puhu tyhjin suin.

Sormiruokailun alkutaival

Olen mainostanut sormiruokailua kovin vaivattomana. No, myönnän, että alku on vähän kinkkistä. Taitaa olla moni muukin sen hoksannut ja siirtynyt sormipaloihin vasta sitten, kun lapsi osaa kunnolla käyttää sekä käsiään että suutaan.

Koska aloitetaan?

Kiinteisiin ruokiin siirtyminenhän alkaa usein miettimisellä. Koska aloitetaan? Mitä annetaan? Aslan kanssa olin asennoitunut kuuden kuukauden täysimetykseen. En tiennyt, miten vauva kehittyy 4 - 5 kuukauden iässä. Tuntui pitkältä odottaa puolen vuoden täyttymistä, kun lapsi halusi tavoitella ruokia ja osallistui ilmeillään aikuisten ruokailuhetkeen. Sormiruokailuohjeissa korostetaan puolen vuoden ikää istumis- ja nielemisvalmiuksien vuoksi.

Lopulta mies päätti, että nyt keitetään porkkanoita. Poika oli viisi ja puoli kuukautta vanha.

Pikkuveli Junna aloitti kiinteät ruoat lopulta samanikäisenä kuin veljensä. Syy oli erilainen. Kun poika oli viisi kuukautta, tunsin, että elimistöni on lopen uupunut täysimetykseen. Luut lähtivät nakertumaan sisältä päin.

Porkkana suuhun

Valmistautuessani antamaan Aslalle kiinteitä ruokia, lueskelin paljon sormiruokinnasta. Alkuun suositeltiin pehmeitä paloja, joita lapsi voi kielellään soseuttaa. Itse päädyin lopulta sekä Aslan että Junnan kanssa omanlaiseeni ratkaisuun.

Asla aloitti ruokauransa porkkanoilla. Mietin, mitä kaikkea hän leikkiessään tunki suuhunsa. - Miksi ei siis ruokaakin voisi antaa. Otteet eivät olleet vielä kaksiset, joten mitään pientä ei voinut antaa. Keitimme vankkoja porkkanoita niin, että niiden pinta pehmeni. Poika sai siis käteensä lelun, jonka pinnasta saattoi hieman imeskellä ruokaa. Jos lapsella on siinä vaiheessa jo hampaita, ruokaa irtoaa ihan mukavasti raastamalla. Annoimme isoja porkkanoita siksi, että ei olisi vaaraa, että ruoasta katkeaisi kova pala suuhun. Ratkaisu oli hyvä.

Junna oli toinen lapsi ja sai edetä huonommin palveltuna. Kerran oli iltapalapöydässä tarjolla mustikoita. Otin vauvan syliin ja annoin hänelle sulaneita mustikoita yksi kerrallaan sormillani. Sekin oli minusta ihan hyvä aloitus. Aslalle se tosin ei olisi ollut niin sopiva ratkaisu, koska hän oli aktiivinen ja halusi tehdä asioita itse. Hän siis olisi sohinut mustikoita sinne tänne. Aloillaan töröttävälle Junnalle taas oli suuri ilo vain se, että sai ruokaa suuhun.

Lötkö ei istu

Molempien kohdalla ensimmäiset pari viikkoa olivat hankalat siksi, että lapset olivat vielä sen verran lötköjä, etten halunnut laittaa heitä syöttötuoliin. Junna ruokaili ensiviikot lähinnä sylissä. Asla laitettiin lyhyiksi toveiksi syöttötuoliinkin, vaikka ihan suosituksia hän ei siltä osin täyttänytkään.

Useinhan soseiden syöttäminen aloitetaan sitterissä. Sormiruokailupiireissä sitä kritisoidaan siksi, että selälleen kallistunut syöntiasento on luonnoton. Jos kuitenkin käyttää esimerkiksi porkkanaratkaisuani tai maissinaksuja, voi minusta sormiruokailunkin aloittaa sitterissä. Silloin ruoka on verrattavissa siihen, että lapsi imeskelisi helistintä. Olennaista siis on välttää tukehtumisvaara.

Perheen yhteisen ajan puutetta ei huomaakaan

Olen taas lukenut vanhaa KaksPlussaa.

Lapset saavat entistä vähemmän vuorovaikutusta ihmisiltä, jotka rakastavat heitä.
- Kyse ei ole vain lasten kanssa olemiseen jäävästä ajasta, vaan myös siitä, miten rasittuneita ollaan työpäivän jälkeen, jaksetaanko enää jutella ja jankuttaa lasten kanssa. Jos voimat ovat lopussa, mennään siitä, mistä aita on matalin, mikä on hyvin ymmärrettävää. --- On huolestuttavaa, jos vanhemmuudesta menee ilo ja yritetään vai kestää tämä päivä loppuun.
(MLL:n pääsihteerin Mirjam Kallandin haastettelu, KaksPlus 7 - 8 / 2008)

Olin kotiäiti liki kolme vuotta yhtä kyytiä. Välillä tosin tein pieniä töitä tai työntapaisia juttuja. Menin töihin, kun Asla oli vähän päälle kolmevuotias ja Junna hieman alle vuoden ikäinen. Aluksi meillä oli muutaman kuukauden ajan koti-isä ja sitten olimme muutaman kuukauden ajan tavallinen työssäkäyvien vanhempien lapsiperhe.

Ennen lasten hoitoonmenoa murehdin paria asiaa. Ensinnäkin mietin, että on sääli on raijata pikku Junnaa aamulla hoitoon ja iltapäivällä takaisin. Toisekseen huolehdin, että perheen yhteinen aika jää kovin vähäiseksi, kun hoitopäivien myötä lasten nukkumaanmenoaikakin aikaistuu. Siitä, miten lapset pärjäisivät hoidossa, minulla ei ollut pienintäkään huolta.

Perheen yhteistä aikaa meillä oli iltaisin pari tuntia. Olin aivan ällistynyt siitä, miltä se tuntui. Arjessa ei huomannut sitä, että vanhempi-lapsi-aika oli supistunut yli kahdestatoista tunnista pariin - kolmeen tuntiin. Taitaa olla hyvä merkki siitä, miten sopeutuvaisia ihmiset ovat. Minulle kai riitti, että oli tekemistä aamusta iltaan. Jos halusi nähdä, lapsista kyllä huomasi heidän ikävänsä. Jos sitä ei olisi halunnut tai osannut nähdä, se olisi voinut jäädä huomaamatta.

Töitten loputtua jäin kotiin. Lapset olivat siitä hyvin iloisia. Asla osasi kertoakin sen. Kolmevuotias ymmärsi, että äidin ja isän kanssa jäi moni tekeminen tekemättä, kun päivät oltiin hoidossa.

Arkeen hukkuu, unhoittuu

On paitsi hämmästyttävää myös kauhistuttavaa, miten yhteisen perheajan puuttuminen hukkui arkeen. Edes minä, joka olin ollut vuosia kotona, en huomannut, miten vähän aikaa olin lasteni kanssa. Ymmärrän nyt niitä, joiden mielestä on ihan ok, että lapsella on hoitaja puoli kahdekstasta puoli viiteen. Jos sellaista arkea on eletty koko ajan, siihen on sopeuduttu.

Ei kuitenkaan voi olla niin, että on aivan sama, kymmenen tuontia päivässä sinne tai tänne. Jossain sen on pakko näkyä. Luultavasti se näkyy tulevaisuudessa. Näkyykö se lapsen kouluaikaisena tottelemattomuutena, murrosikäisen yksinäisyytenä vai voimattomuutta aikuisen minän kanssa? Ehkä se ei näy päälle päin, mutta aikuiseksi kasvaneen lapsen sisällä se voi tuntua. Toisaalta varmasti on niitäkin vanhempia, jotka osaavat viettää oikeanlaista laatuaikaa lasten kanssa, vaikka yhteiset tunnit ovat vähissä.

Suosittelen kaikille arjen muutosta. Suosittelen, kunhan sitä muistetaan miettiä. Muuten se hukkuu arkeen.

Kansanterveystyötä perheisiin

Olen ollut muutamia kertoja kunnallisvaaliehdokkaana, ja sen myötä on pitänyt miettiä, mistä hyvinvointi lähtee. Vastaukseni on, että perheestä.


Parhaiten ja tehokkaimmin ihmisen hyvinvointi lähtee kasvamaan lapsuuden perheessä. Ja sama toisin päin: sieltä se myös lähtee parhaiten pois. Onneton lapsuus on iso reikä jälkikäteen paikattavaksi.

Koko Suomi töihin*

Minusta koko Suomen pitäisi huolehtia, että perheissä olisi asiat hyvin. Perheitä ei pidä palvella ja paapoa, mutta perheiden pitää saada tuntea, että tarvittaessa on jotain, mihin nojata.

Perheen pitäisi saada elää perheenä. Se on kuitenkin vaikeaa, jos pienet lapset on laitettava hoitoon siksi, että vanhempien pitää mennä töihin tai opiskelemaan. Vanhemmilla on todella haastava tehtävä luoda lämmin mutta kurin sisältävä suhde lapsiinsa, jos yhteinen aika on vain olemista.

Entisaikaan vetoaminen on ällöttävää, mutta sanonpa nyt kuitenkin, että silloin, kun lapset piti ottaa mukaan pyykille jokirantaan, oli kerta kaikkisen pakko pitää heille kuri, etteivät he huku. Sellaisessa tilanteessa on vähän eri asia luoda auktoriteettisuhdetta kuin siinä, että pikku Asla pitäisi saada hampaidenpesulle. Jokirantapyykkärille ympäristö auttaa asettamaan rajoja ja sääntöjä. Tällaisessa kaupunkilaiskodissa ne pitää keksiä.

Siksi vanhemmuus ei ole helppoa nykyään. Vaikka se on maailman luonnollisin asia ja lapsia on kasvatettu kautta aikain ja plaa, plaa, plaa, plaa.

Itä-Suomi-projektista eteenpäin

Viimeisen vuoden aikana uutisista, tai pikemminkin poliisitiedotteista, on tullut selväksi sekin, että pahoinvointikin lähtee perheistä. Yksi surullisimmista uutisista koski isoisää, joka jättäytyi junan alle 2-vuotiaan lapsenlapsensa kanssa. Se tuntui koskettavan lukijoita aivan erityisesti. Luulen, että jotenkin vanhemman tekemä surmatyö on ymmärrettävämpi kuin isovanhemman.

Varsinkin poliitikot tuntuvat olevan kuin öö aapisen laidassa, kun heiltä kysytään, mitä pitäisi tehdä. Tässäpä yksi hyvä vinkki, joka tulee Väestöliiton pari- ja perheterapeutilta, psykologi Keijo Markovalta:

"Kansanterveyslaitoksen pitäisi keskittyä parisuhdetutkimukseen. Parisuhteiden toimiminen on kansanterveydellisesti yhtä tärkeä asia kuin sydän- ja verisuonitautien ehkäisy."

Minusta Markovalla on hyvä pointti. Sydän- ja verisuonitautien selätys Itä-Suomessa oli tehokas projekti, vaikka siinäkin aihe oli vaikea, kun muutettavana oli jokaisen ihmisen omat elämäntavat. Siinäkin hoidettiin yksittäisten ihmisten terveyttä. Jos siinä onnistuttiin, miksei toisenlainenkin kansanterveystyö voisi onnistua.

 ---
*) Pahoittelen kliseistä ja vaalimainosmaista otsikkoa.