Objektiivinen raha

Länsimaiseen tajuntaamme alkaa pikku hiljaa hiipiä ajatus siitä, että tämä nykyinen talousjärjestelmämme on vain yksi monista. Elämme kuitenkin siinä uskossa, että se on ainoa oikea - ja ennen kaikkea objektiivinen - tapa käyttää rahaa ja laskea, mikä on minkin arvo.

Ympäristötoimittaja Jami Jokinen sanoo sen hyvin Journalistin kolumnissaan Ikävä totuus ympäristöjournalismista. Jokisen mielestä ympäristöjournalismia pidetään vieläkin vaihtoehtojournalismina - siis sellaisena, että "kirjoitetaanpa tuosta Madonnan konserttikiertueesta vaihteeksi hiilijalanjäljen näkökulmasta". Se, paljonko jokin maksaa, voidaan aina kirjoittaa pelkkään sivulauseeseen. Hinnan kertominen on niin perusasia, että sitä ei tarvitse perustella.

Jami Jokinen on varmaan tehnyt ympäristöjournalismia pitkään. Ymmärrän hyvin, että turhauttaa olla vieläkin marginaalissa. Hänelle itselleen on varmasti jo varsin selvää, että tavaroiden arvo voisikin olla neljänkymmenen vuoden keskiarvo eikä neljännesvuoden keskiarvo.

Vanhanpiianvero

Vuoteen 1975 asti yli 24-vuotiaiden naimattomien naisten ja miesten piti maksaa vanhanpiian- tai vanhanpojanveroa.

Hyvä idea. Tosin homman pointti ei ollut niinkään naimisissaolo vaan lapsettomuus. Oletuksen mukaan naimisissa olevilla oli lapsia, ja vanhoillapiioilla ja -pojilla taas enemmän rahaa kuin perheellisillä. Naimisissa olevat siis osallistuivat yhteiskunnan rakentamiseen kasvattamalla lapsia ja naimattomat maksamalla veroa.

Lapsista maksetaan

Nykyään homma toimii vähän toisin. Lapsia saaneille maksetaan lapsista. Saa muun muassa lapsilisää ja kotihoidontukea. Varsinkin kotihoidontuesta kiistellään aivan tolkuttomasti. Siinä puhutaan lapsiperheen tarpeista, väestönkasvusta, huoltosuhteesta, päivähoidon kustannuksista, työurien pidentämisestä, hyvästä kasvatuksesta, kansanterveydestä ja valtion varojen käytöstä.

Lapsilisän idea on puristettavissa hyvin pieneksi. Yhteiskunta tarvitsee lapsia, ja lapsilisä on maksu siitä. Varmaan on tehty matemaattisia malleja siitä, minkä verran Suomessa pitäisi syntyä lapsia ja minkä verran ihmisille pitää siitä maksaa, että tuo luku saavutetaan. Siinä ei mietitä kunkin perheen tarpeita, vaan luvut ovat keskiarvoja. Se, tarvitseeko perhe lapsilisää, on kansantalouden kannalta toissijaista. Muutaman askeleen päässä tosin tulee vastaan monimutkaisempi kysymys siitä, missä määrin lapsilisän maksamisella voidaan välttää toisia, kalliimpia, ongelmia kuten syrjäytymistä ja sairastelua.

Hoitamisesta maksetaan

Kotihoidontuki on monimutkaisempi kysymys. Sen maksamisen taustalla on kaksi ongelmaa. Toisaalta sillä pyritään välttämään päivähoidon tarpeetonta käyttöä, sillä päivähoidon järjestäminen on kallista. Yhteiskunnan kannalta ongelmana ovat ne perheet, jotka käyttävät päivähoitoa, vaikkeivat sitä välttämättä tarvitse. Heillä on varaa maksaa siitä. Ongelmassa on kyse myös ihmisten moraalista. Tarjottuja palveluja käytetään siksi, että niihin on oikeus, eikä siksi, että niitä tarvittaisiin. Hyvin vastuullinen kansalainenhan miettisi sitä, että palvelu tuotetaan yhteisin varoin ja että se on tarkoitettu auttamaan niitä, jotka sitä tarvitsevat. Alunperinhän päivähoito oli vastalahja niille, jotka suostuivat menemään töihin yhteiskuntaa rakentamaan.

Kotihoidontuen toinen puoli on sosiaalinen. Rahalla autetaan niitä, joilla olisi ilman sitä vaikeaa. Siinä tavoitetaan ne ihmiset, jotka haluavat hoitaa lapsensa kotona, kunhan talous sen sallii. Heille halutaan maksaa, koska heidän nähdään siten kasvattavan onnellisia, tasapainoisia ja vastuullisia kansalaisia. Toinen puoli ovat ne, jotka olisivat ilman kotihoidontukea paitsi köyhiä myös kipeitä. Kotihoidontuen katsotaan vähentävän sosiaali- ja terveyspuolen kuluja.

Eläkeläisalennukset

Vanhatpojat ja -piiat voivat minusta olla edelleen ylimääräisestä verosta vapautettuja. Stereotypian mukaanhan he pitävät kansantaloutta yllä kuluttamalla avokätisesti.

Kansantalouden kannalta kaikista naurettavimpia ovat eläkeläisalennukset, joita pidetään jopa kansalaisoikeuksina. Eläkeläisten joukossa on paljon köyhiä, jotka alennuksen tarvitsevat, mutta hyvin paljon myös epäreilun eläkejärjestelmän tuottamia hyvätuloisia, joilla on lapset kasvatettu, asuntolainat maksettu ja terveys hyvin hoidettu. Minä olen äitinä katsellut käyttötilin parinkymmenen euron saldoa enkä ymmärrä, miksi terveiden ja hyväkuntoisten ihmisten pitäisi olla muiden elätettävinä.

Ihanko totta?

Tilanteinen opetus on kotikasvatuksessa kovin muodikasta. Se tarkoittaa siis sitä, että kotona on pieniä "opetustuokioita" lapsen leikin lomassa. Esimerkiksi, kun lapsi haluaa värittää, vanhempi on siinä vieressä ohjaamassa värien tunnistamista.

Tilanteinen opetushan on hyvä juttu, sillä siinä tartutaan siihen, mikä lasta sillä hetkellä kiinnostaa. Samalla aikuinen keskittyy olemaan lapsen kanssa, mikä on aina arvokasta.

Sitten tullaan toiseen ääripäähän, jossa arjen pedagogia on läsnä koko ajan. Kerran eräs lapsi molskahti veteen, ja ilmoitti, että vesi oli -2-asteista. Aikuinen vastasi, ettei vesi voi olla niin kylmää, koska miinusasteinen vesi jäätyy. 

Kaksivuotiaalla tuskin on toivoakaan ymmärtää lämpötila-asteikkoja tai aikamääreitä. Tuollaisissa tilanteissa isoimpaan rooliin nousee kielteinen palaute. Lapsen tarina kielletään. Jossain toisessa tilanteessa sama aikuinen voi hyväksyä lapsen tarinan "virheet", koska juttu on aikuisen mielestä hauska.

Hiljaisuutta oppimiseen

Ajattelun ja kielen kehittymisen kannalta on tärkeää, että lapsella on aikaa käyttää niitä.

Pitää olla aikaa puhua. Usein aikuiset alkavat syöttää lapselle sanoja tai vihjeitä, kun hän hiljentyy miettimään vastaustaan ja hakemaan haluamiaan sanoja. Sellaisessa tilanteessa pitäisi kannustaa lasta löytämään oma tapansa ilmaista asia, vaikka oikeita sanoja ei vielä olisikaan.

Pitää olla myös aikaa hoksata. Turhaan aikuiset kiirehtivät näyttämään lapselle, mistä napista pitää painaa, että lelu ääntelee. Kasvatusasiantuntijat sanovat, että lasta pitää kehua, mutta kehujen pitää olla aitoja. Aitoja kehuja saa antaa, kun malttaa odottaa, että lapsi oppii itse huomaamaan, minkämuotoiseen reikään mikin palikka sopii.

Pitää olla aikaa oppia. Hiihtämistä, viivaa pitkin leikkaamista ja värityskirjakuvien piirtämistä opetetaan lapsille usein oppikirjojen mukaisina herkkyyskausina. Miksi? Harjaannuttaminen on tietysti tarpeen, jos lapsella selvää kehityksen viivästymää taidoissaan. Siinäkin homma on kuitenkin mennyt hieman päälaelleen, sillä enää ei oikein malteta odottaa, tulevatko lapsen taidot esiin keskivertoa hitaammin. Omatahtisesta kasvusta ja kehittymisestä puhutaan kyllä nykyisin paljon, mutta ehkä teoria on niin uutta, että varhaiskasvatuksen käytäntöihin se ei ole vielä ehtinyt.

Pitääkö edes opettaa?

Olen miettinyt paljon sitä, kuinka paljon lapselle ylipäätään pitää opettaa sitä, miten asiat oikeasti ovat. Minusta tuntuu, että osa lapsista on hyvin totuusorientoituneita. He osaavat leikkiä ja käyttää mielikuvitustaan, mutta kuulemastaan he kysyvät ensimmäiseksi: "Ai ihan oikeastiko?" Toisaalta tuo voi liittyä johonkin ikään ja kehitysvaiheeseen, jota en ole vielä omien lasteni kanssa kohdannut.

Omassa äitiydessäni olen luottanut asiantuntijoiden vakuutteluun siitä, että pieni lapsi ymmärtää, mikä on totta ja mikä ei. Aikuinen saa mennä mukaan lapsen mielikuvitustarinoihin eikä siinä tarvitse erikseen sanoa, että tämä on vain mielikuvitusta.

Meillä on tapana kesken arkisten jutustelujen alkaa välillä liioitella tai riimitellä - ihan kielellä ja mielellä leikkimisen ilosta. Emme ilmoita lapsille, missä välissä siirrytään leikittelyyn ja missä taas asiallisuuteen. On mahtavaa, kun kolmevuotias ja kolmekymmentävuotias voivat innostua rakentamaan samaa hulluttelutarinaa ihan tasavertaisina.

Arkisen kielileikittelyn merkitystä ei nykyään juuri korosteta, koska siitä ei ole kenellekään kaupallista hyötyä. Sen sijaan meitä on valistettu hankkimaan Ipanapa-cd ja lorukirjoja.

Tunturituulien voimaa

Muoniossa on tutkittu matkailijoiden ajatuksia tuulimyllyistä. Metsäntutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan matkailijat arvelevat, että tuulimyllyjen myötä heidän halunsa lomailla alueella vähenisi. Muoniossa myllyjä suunnitellaan korkean Mielmukkavaaran päälle.

Tuollaisesta tutkimuksestahan seuraa se, että matkailuyritykset vastustavat tuulimyllyjä. Ovat varmasti vastustaneet ennenkin, mutta nyt vasta sitä tekevätkin.

Mutta siinä lappilaiset myyvät itsensä.


Aitoa

Ruuhkaisimmissa paikoissa, kuten Rovaniemellä tai Levillä, aitous on valunut jokeen jo aikaa sitten. Muoniossa ja Käsivarren Lapissa voisi kuitenkin vielä uskaltautua luottamaan siihen, että Lappi on sitä mitä on.

Tuulimyllyjen vastustaminen vie meitä kohti pintakulttuuria. Matkailija on kuin entisajan vitsin blondi: mihin sitä voimalaa tarvitaan, kun sähkö tulee pistorasiasta.

Joku rohkea voisi kehittää matkailua toiseen suuntaan. Tuulimyllyt pitäisi myydä matkailijoille. Vähän niin kuin Tornionjoen suulla pullotettu Lapin Kulta oli Tunturipurojen raikkautta, Muoniossa matkailijan hiustenkuivaimesta puhaltava ilma voisi olla tunturituulien voimaa.

Pikku lisä

Matkailuyrittäjät ovat saaneet lisää kuuntelijoita nyt, kun kunnassa kompastellaan hankkeen kanssa muutenkin. Kunta oli tekemässä aiealueesta maankäyttösopimusta tuulivoimayhtiön kanssa, kunnes ilmeni, että sopimuksen voi tehdä vain maanomistajan kanssa. Maan omistaa metsähallitus.

Höh! En tiedä, mikä siinä oli epäselvää. Minusta kuulostaa oudolta, että maankäyttösopimuksen voisi tehdä joku muu kuin maanomistaja. Kunnalla on toki valta kaavoittaa alue, miten haluaa.

Tässä pari uutista. Olisipa ollut makeaa, jos joku toimittaja olisi ollut asian päällä ja hoksannut, että kunnan päätös ei ole aivan toimiva. Toivon, että toimittajilla olisi juttuja kirjoittaessaan aikaa edes hieman googletella sanoja, joita uutisessa käyttää.

Ylen uutinen sopimussuunnitelmista
Lapin Kansan uutinen uudesta ongelmasta

Lihaa!

Valmistaudun metsästyskauteen. Toisillahan se on jo alkanut, esimerkiksi niillä, jotka sorsastavat. Varmaan minäkin olen joskus syönyt sorsaa, mutten kyllä muista sitä. Ei ole käsitystä, miltä vesilintu maistuu.

Lueskelin Imagen Lihan himo -artikkelia. Siinä on toimittaja vakuuttavasti koonnut käsityksiä siitä, miksi lihansyönti ei oikein kannata. Lopussa tosin on linkki artikkeliin, jossa toinen toimittaja tekee saman päinvastoin - siis lihansyönnin puolesta.

Partiounelmissa jauhelihailta

Olin 14-vuotiaana Posiolla partioleirillä. Kävimme haikilla eli patikoimassa Korouoman maastossa. Yhdellä ruoalla paistelimme Trangian pannulla jauhelihaa. Kukin napsi sormin lihamuruja pannulta ja kehui, miten hyvää se on. Päätimme, että syksyllä järjestämme vaeltajaillan, jossa syödään pelkkää jauhelihaa.

Teini-iässä elämä on nopeaa, ja syksyyn mennessä ainakin yksi meistä oli alkanut kasvissyöjäksi. Jauhelihailta jäi pitämättä. Minä kai aloin kasvissyöjäksi pari vuotta myöhemmin, en sitä oikein muista. En tiedä, mitä järkeilin, mutta aloin riistavegetaristiksi. Kai olin jostain saanut päähäni, että teollinen ruoka ei ole kovin ympäristöystävällistä. Lisäksi kavahdin lisäaineita ja ruoan prosessointia.

Minulla ei ollut silloin, 1990-luvun lopussa, käytössä Imagen liha-artikkeleja eikä nykyisenlaisia tietoja lihantuotannosta. Olisi hauska muistaa, mistä nuo viisaat ajatukseni keksin, mutta en muista. Ruokavalio kuitenkin pätee edelleen. Sen vuoksi aloin aikanani metsästää, ja sen vuoksi kävin taas tänä vuonna hirviammuntakokeissa.