Asla on niin ihastunut autoihin. Hänen leikkinsä on nykyään sitä, että hän ajelee pikkuautoilla pitkin lattiaa ja murisee. En käsitä, mistä hän on sen oppinut. Äitini mukaan sen täytyy vain olla geeneissä. Serkkuni visioi, että kivikaudella, kun keksivät pyörän, pyörittelivät sitä ja päristelivät samaan aikaan. Niin sen täytyy olla.
Haluan olla tiedostava sukupuolikasvattaja. Minua on puhutellut paljon Imatran kirkkoherran Olli Aallon, ei kun siis Marja-Sisko Aallon tapaus. Hänhän ryhtyi sukupuolenkorjaushoitoihin yli 50-vuotiaana, käytännössä sen jälkeen, kun hänen äitinsä oli kuollut. Äiti oli hyväksynyt lapsensa luonteen, mutta ei halunnut, että poikansa "esiintyisi" naisena äidin vielä eläessä. Olen tajunnut, että sukupuolisuus on hormonaalinen asia, ja jos (normiyhteiskunnan termein) kaikki ei ole siltä osin kunnossa, ihminen kokee olevansa hukassa yhteiskunnan nainen-mies-jaottelun kanssa.
Asla on poika, ja todennäköisesti hän on aivan tyypillinen poika. Vanhemapana haluan kuitenkin tiedostaa, mitkä ovat yhteiskuntamme poikajutut, jotta lapsellani olisi mahdollisuus osoittaa, millainen hän on. Eikä kyse ole vain sukupuolesta, vaan kasvatuksesta yleensäkin. Asla saa itse osoittaa, mistä hän tykkää. Lelulaatikko on aina ollut hänen ulottuvillaan. Olen yrittänyt välttää sitä, että opettaisin häntä leikkimään leluilla oikein. Kaikenlaisia leluja oli jokseenkin samassa suhteessa aluksi. En halunnut hankkia mitään, koska halusin ensin nähdä, mistä hän on kiinnostunut. Kaikkia leluja oli yhtä vähän - nukkeja, autoja, helistimiä, palloja, palikoita.
Autoista tuli suosikkeja, ja niinpä niitä on ilmaantunut lisää. Ilman sen kummempaa mallia Asla ryhtyi ajeluttamaan pikkuautoja laittioilla ja murisemaan kuin moottori. Äänen hän varmasti keksi ulkoa oikeista autoista. Samalla tavalla toimii kaikki, missä on pyörät, eli kaulin, leikkipuhelin tai teippirulla. Autot saavatkin olla huippujuttu. En yritä ohjata häntä muuhun. Jos hän kiinnostuu joskus vaikkapa nukeista, olen valmis tukemaan sitä.
Vaateaatteet
Poika saa näyttää pojalta ja tyttö tytöltä, mutta sitä en ymmärrä, että sukupuolen olisi pakko näkyä. Ihmettelen sitä, että vanhemmat pyytävät tuttaviltaan sinisiä vaatteita siksi, että syntymässä on poika. Eri asia on, jos kyse olisi siitä, että ei halua ottaa vastaa selkeitä tyttövaatteita tai siitä, että vanhemman oma lempiväri on sininen. Mutta että poika = sininen! Vauvana Aslalla oli paljon valkoista, koska minusta se on vauvan vaatteiden paras ja suloisin väri. Tykkään uudesta äitiyspakkauksestakin. Nyt Asla pukeutuu vanhempiensa (tai isovanhempiensa) maun mukaan, koska he hankkivat hänelle vaatteet. (Ja jos äiti ei jostain muiden ostamasta tykkää, se jää yleensä vähemmälle käytölle.)
Minua harmittaa, että vaatemallistoissa on yleensä poikavaate ja tyttövaate. Yleensä en tykkää kummastakaan. Jos tykkään, otan sen, mistä tykkään. Esimerkiksi Aslan yöpuku on Tutan Omppu-sarjaa. Minusta punainen versio oli hienoin, ja sen ostin. Monta kertaa huokaan, miksi pitää olla tyttövaatteita ja poikavaatteita. Miksei voi olla vain lastenvaatteita? Avoimessa päiväkodissa eräs äiti oli valmis ostamaan kolmivuotiaalle pojalleen vaaleanpunaisen pyörän siksi, että poika halusi sen. Olisinko minä?
Sukupuoliprotestin tarvetta minulla ei ole. Vaikka tykkäisin jostakin vaaleanpunaisesta mekosta, en ostaisi sitä Aslalle. Se olisi norminvastaista ja oman hyvän maun rajani vastaista. En myöskään tiedä, miten suhtautuisin, jos Asla joskus haluaisi itselleen mekon. En aio rohkaista siihen. Mutta opetanko hänelle eutkäteen asenteena, että mekot ovat tyttöjen juttu?
***
PS. Lastenlääkäri arvioi Aslaa vauva-aikana sanomalla, että hän on kaunis poika. Siksi punaisissa tai neutraaleissa vaatteissa Aslaa luullaan usein tytöksi. Oikaisen, jos tarve vaatii. Minusta on kuitenkin hauskaa se, että voin hieman ravistella ennakkoluuloja.
keskiviikko 17. kesäkuuta 2009
tiistai 16. kesäkuuta 2009
Pottalakkoon
Asla meni pottalakkoon. Ikää oli 1 v 2 kk.
Sanotaan, että lakon syy voisi olla huonoissa kokemuksissa. Asla oli ennen lakkoa vauvarokon kovassa kuumeessa, ja tavanomaisesti käytin häntä vessassa käynnin ja vaipanvaihdon yhteydessä potalla. Välillä hän väsyneenä itki potalla, kun ei jaksanut olla. Tietäähän sen tunteen, kun on itsekin joskus kipeä. Toki hän itki muutenkin. Ehkä lakon laukaisivat kuumeisena koetut ikävät hetket potalla, kun siinä piti parkua ja odottaa, että äitikin on valmis. Voi olla, että lakko olisi voinut tulla muutenkin.
Samaan aikaan Asla oppi kiukuttelemaan. Sekin varmasti vaikutti asiaan. Hän alkoi kiipeillä pois syöttötuolista, vaatia sylissä syömistä (kiipesi pöydälle ja konttasi syliini) ja vastustella vaipanvaihtoa. Kaikenlaista syliin kiikkumista, vaatteissa roikkumista ja muuta oman tahdon ilmausta alkoi olla samaan aikaan.
Aloin olla helisemässä. Ruokaongelmat ratkesivat toistaiseksi nopeasti - niistä voin kertoa toisessa postauksessa. Pottalakko meni siihen, että en jaksanut edes yrittää käyttää häntä potalla.
Asla alkoi käydä potalla noin kahdeksankuisena eli kun osasi istua tukevasti. Kakkavaippoja ei tarvinnut juuri vaihtaa ennen lakkoa, ja muutenkin homma meni hyvin - mutta rennosti. Jos pojan ei tehnyt mieli istua, hän sai mennä. Välillä, jos menohaluja tuntui olevan joka kerta, pistin hieman rajoja.
Aslan lakko toimi niin, että hän alkoi huutaa ja rimpuilla sylissä aina vessaan mennessämme ja vaippaa poistaessamme. Potalle tai vaihtoehtoisesi pöntölle häntä ei saanut, koska hän jännitti itsensä tikkusuoraksi ja huusi. Jotakin työkaluja olisi tarvinnut, jos olisi halunnut hänet väkisin taivuttaa. Järkeni sanoi heti, että väkisin ei kannata hommaa hoitaa. Yritin pysyä rauhallisena ja iloisena, mutta Asla ei enää suostunut lainkaan potalle.
Minua alkoi ahdistaa. Ajattelin, että haluan selvittää asian nopeasti. Aluksi päätin ottaa selvää ja yrittää hankkia tietoa vessatuksesta ja sitten yrittää ratkaista ongelman jotenkin muuten kuin "sopivaa aikaa" odottamalla.
Sanotaan, että lakon syy voisi olla huonoissa kokemuksissa. Asla oli ennen lakkoa vauvarokon kovassa kuumeessa, ja tavanomaisesti käytin häntä vessassa käynnin ja vaipanvaihdon yhteydessä potalla. Välillä hän väsyneenä itki potalla, kun ei jaksanut olla. Tietäähän sen tunteen, kun on itsekin joskus kipeä. Toki hän itki muutenkin. Ehkä lakon laukaisivat kuumeisena koetut ikävät hetket potalla, kun siinä piti parkua ja odottaa, että äitikin on valmis. Voi olla, että lakko olisi voinut tulla muutenkin.
Samaan aikaan Asla oppi kiukuttelemaan. Sekin varmasti vaikutti asiaan. Hän alkoi kiipeillä pois syöttötuolista, vaatia sylissä syömistä (kiipesi pöydälle ja konttasi syliini) ja vastustella vaipanvaihtoa. Kaikenlaista syliin kiikkumista, vaatteissa roikkumista ja muuta oman tahdon ilmausta alkoi olla samaan aikaan.
Aloin olla helisemässä. Ruokaongelmat ratkesivat toistaiseksi nopeasti - niistä voin kertoa toisessa postauksessa. Pottalakko meni siihen, että en jaksanut edes yrittää käyttää häntä potalla.
Asla alkoi käydä potalla noin kahdeksankuisena eli kun osasi istua tukevasti. Kakkavaippoja ei tarvinnut juuri vaihtaa ennen lakkoa, ja muutenkin homma meni hyvin - mutta rennosti. Jos pojan ei tehnyt mieli istua, hän sai mennä. Välillä, jos menohaluja tuntui olevan joka kerta, pistin hieman rajoja.
Aslan lakko toimi niin, että hän alkoi huutaa ja rimpuilla sylissä aina vessaan mennessämme ja vaippaa poistaessamme. Potalle tai vaihtoehtoisesi pöntölle häntä ei saanut, koska hän jännitti itsensä tikkusuoraksi ja huusi. Jotakin työkaluja olisi tarvinnut, jos olisi halunnut hänet väkisin taivuttaa. Järkeni sanoi heti, että väkisin ei kannata hommaa hoitaa. Yritin pysyä rauhallisena ja iloisena, mutta Asla ei enää suostunut lainkaan potalle.
Minua alkoi ahdistaa. Ajattelin, että haluan selvittää asian nopeasti. Aluksi päätin ottaa selvää ja yrittää hankkia tietoa vessatuksesta ja sitten yrittää ratkaista ongelman jotenkin muuten kuin "sopivaa aikaa" odottamalla.
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
Hei, pitäs päässä vessaan!
Tänään oli hieno oppimispäivä! Asla (1 v. 1 kk) osoitti ensimmäisen kerran itse, että nyt olisi aika mennä vessaan. Hän leikki makuuhuoneessa ja konttasi sieltä kitisten eteiseen ja kohti vessaa. Hän katsoi isää, vikisi ja osoitteli vessan ovea. Hämmentynyt isä ei heti osannut reagoida, ja niinpä me kohta sitten siivosimme oikein kaksissa miehin sekä vessaa että lasta.
Vaipathan ovat Aslalla vielä normaalisti käytössä, mutta kakkavaippoja ei ole juuri tarvinnut vaihtaa sen jälkeen, kun hän noin 8 kuukauden iässä alkoi käyttää pottaa. Aloitimme pottailun heti, kun vauva osasi istua tarpeeksi tukevasti. Vieraisilla on käytetty vessanpönttöäkin.
Aluksi potalla käytiin silloin tällöin. Lopulta aamupotta tuli aamukakan myötä säännölliseksi. Hiljalleen käyttöä lisättiin niin, että parin kuukauden ajan potalla on käyty aina vaipanvaihdon yhteydessä.
Luultavasti Asla vain oppi nopeasti, että on paljon mukavampi kakata pottaan kuin vaippaan. Joka tapauksessa kakkapyykistä päästiin pottailun myötä melkein kokonaan ja melkein heti. Se olikin hyvä juttu, koska samallahan hän alkoi syödä enemmän kiinteää ruokaa ja sitä myöden... - arvaatte kyllä.
Isovanhemmat olivat kovasti ihmeissään, oikeastaan epäuskoisia siitä, miten 9 kuukauden ikäinen vauva osaa hoitaa asiansa pottaan. En tiedä, mutta sen tiedän, että vauvat ovat valmiita oppimaan kuivaksi paljon nopeammin kuin nykyään on tapana. Hieman viitseliäisyyttähän se vaatii. Riisuminen ja pukeminen on minusta aina aika iso urakka.
Aslaa kiikutettiin (ja kiikutetaan edelleen) potalle, jos naama alkaa näyttää vääntämisen merkkejä. Mutta useammin käy niin, että hänet vain istutetaan potalle, kun on aika vaihtaa vaippa, ja siinä se iso hätä hoituu samalla. Kai hän vain hoksaa, että nyt on hyvä tilaisuus.
Kannustan kyllä kaikkia harrastamaan varhaista pottailua! Meillä ei nimittäin niitä kuuluisia niskapaskoja tarvitse siivota.
Vaipathan ovat Aslalla vielä normaalisti käytössä, mutta kakkavaippoja ei ole juuri tarvinnut vaihtaa sen jälkeen, kun hän noin 8 kuukauden iässä alkoi käyttää pottaa. Aloitimme pottailun heti, kun vauva osasi istua tarpeeksi tukevasti. Vieraisilla on käytetty vessanpönttöäkin.
Aluksi potalla käytiin silloin tällöin. Lopulta aamupotta tuli aamukakan myötä säännölliseksi. Hiljalleen käyttöä lisättiin niin, että parin kuukauden ajan potalla on käyty aina vaipanvaihdon yhteydessä.
Luultavasti Asla vain oppi nopeasti, että on paljon mukavampi kakata pottaan kuin vaippaan. Joka tapauksessa kakkapyykistä päästiin pottailun myötä melkein kokonaan ja melkein heti. Se olikin hyvä juttu, koska samallahan hän alkoi syödä enemmän kiinteää ruokaa ja sitä myöden... - arvaatte kyllä.
Isovanhemmat olivat kovasti ihmeissään, oikeastaan epäuskoisia siitä, miten 9 kuukauden ikäinen vauva osaa hoitaa asiansa pottaan. En tiedä, mutta sen tiedän, että vauvat ovat valmiita oppimaan kuivaksi paljon nopeammin kuin nykyään on tapana. Hieman viitseliäisyyttähän se vaatii. Riisuminen ja pukeminen on minusta aina aika iso urakka.
Aslaa kiikutettiin (ja kiikutetaan edelleen) potalle, jos naama alkaa näyttää vääntämisen merkkejä. Mutta useammin käy niin, että hänet vain istutetaan potalle, kun on aika vaihtaa vaippa, ja siinä se iso hätä hoituu samalla. Kai hän vain hoksaa, että nyt on hyvä tilaisuus.
Kannustan kyllä kaikkia harrastamaan varhaista pottailua! Meillä ei nimittäin niitä kuuluisia niskapaskoja tarvitse siivota.
lauantai 9. toukokuuta 2009
Lahjatonkin oppii laulamaan
Otsikko on kopioitu Yhteishyvästä (4/09). Lehdessä on juttu LauluAvaimesta ja sen vetäjästä, Ava Nummisesta.
LauluAvain on (luullakseni) helsinkiläinen laulukoulu laulutaidottomille. Jos meillä täällä Rovaniemellä olisi sellainen, menisin sinne heti. Numminen on kehittänyt opetusmetodin, joka auttaa laulutaidottomia ja laulamisessa traumatisoituneita. Viimeksi mainittujahan on paljon. Musiikin opettajan tokaisu ja ala-arvoinen numero ovat lukinneet monet lauluhanat.
Olen tykännyt laulaa pienestä lähtien. Lapsena istuin äidin kyydissä pyörän istuimessa ja lauleskelin matkat pitkät. Kakkosluokkalaisena oli mahdollisuus pyrkiä koulun kuoroon. Silloin tuli selväksi, että minusta ei ole mihinkään. Olin laulanut aina niin mielelläni! Pieleen, väärin ja huonosti. Kuoroonpyrkimistilanne ei ollut kummoinen.
Kahden opettajan kuullen lauloimme pareittain koulun juhlasalissa. Valitsimme kaverin kanssa jonkun aika vaikean musikaalilaulun. Lauloimme yhdessä pari säkeistöä. Sitten opettajat pyysivät kaveriani laulamaan vielä heidän soittonsa perusteella. Minua ei noteerattu. Siinä vaiheessa alkoi tuntua pahalta. Minkäänlaista palautetta ei koskaan annettu. Myöhemmin vain ilmoitettiin, ketkä on valittu kuoroon. Oliko siinä todellakin alakoulun opettajat ja pedagogian ammattilaiset työssään? Oli siinä.
En enää laulanut. Hävetti hirveästi aina, jos oli laulutilanne. Kotona olin saanut äidiltä lahjaksi aivan ihania Suuria toivelaulukirjoja. Otin joskus kirjan ja menin kellariin monen oven taakse laulamaan. Ja lauloin kovaa, mutta en missään nimessä halunnut, että kukaan kuulisi. Enkä haluaisi vieläkään.
Yläasteella uskaltauduin pieniin kuoroesityksiin, mutta oikeasti auoin vain suutani. Laulusurustani en kertonut, mutta yritin selvitä asian kanssa. Kerroin ihmisille, etten osaa laulaa. Lukiossa musikaalirooleja valittaessa vinkkasin, että voin tietenkin yrittää, jos minua opetetaan. Roolini muutettiin puherooliksi. Janosin palautetta, sillä minua vaivasi epätietoisuus. En ollut oikeastaan varma, osasinko laulaa vai en, sillä ainoa tieto asiasta oli se, etten 8-vuotiaana päässyt kuoroon. Mutta lukuisista vihjeistä ja pienistä lauluyrityksistäkään huolimatta kukaan ei koskaan kommentoinut asiaa.
Tilanteita oli ja meni. Asia on tullut vastaan elämässäni aika usein, muun muassa partion yhteislauluhetkissä on kirpaissut joka kerta. Parikymppisenä aloin ymmärtää, että laulua voisi opetella. Kävin kerran Löydä laulusi -ryhmässä, mutta jostain syystä toista kertaa ei tullut lähdettyä. Se yksi kokemus oli kuitenkin mahtava. Ääni löytyi ja kulki.
Päätin, että jos joskus olen raskaana, opettelen laulamaan. Lupaus meinasi jäädä toteutumatta, mutta lopulta löysin kansalaisopiston ryhmän, jonne saavat variksetkin tulla. Siellä laulamista harjoitellaan laulamalla. Haluaisin kuitenkin enemmän LauluAvaimen tyyppistä harjoitusta, jossa opetellaan äänenmuodostusta ja tekniikkaa. Joskus olen sellaisia harjoituksia saanut osaavan ohjaajan opissa tehdä, ja voi sitä mahtavaa tunnetta, kun loppuillan on mukava puhua ja lauleskella. Oma ääni kuulostaa niin sointuisalta silloin.
LauluAvain on (luullakseni) helsinkiläinen laulukoulu laulutaidottomille. Jos meillä täällä Rovaniemellä olisi sellainen, menisin sinne heti. Numminen on kehittänyt opetusmetodin, joka auttaa laulutaidottomia ja laulamisessa traumatisoituneita. Viimeksi mainittujahan on paljon. Musiikin opettajan tokaisu ja ala-arvoinen numero ovat lukinneet monet lauluhanat.
Olen tykännyt laulaa pienestä lähtien. Lapsena istuin äidin kyydissä pyörän istuimessa ja lauleskelin matkat pitkät. Kakkosluokkalaisena oli mahdollisuus pyrkiä koulun kuoroon. Silloin tuli selväksi, että minusta ei ole mihinkään. Olin laulanut aina niin mielelläni! Pieleen, väärin ja huonosti. Kuoroonpyrkimistilanne ei ollut kummoinen.
Kahden opettajan kuullen lauloimme pareittain koulun juhlasalissa. Valitsimme kaverin kanssa jonkun aika vaikean musikaalilaulun. Lauloimme yhdessä pari säkeistöä. Sitten opettajat pyysivät kaveriani laulamaan vielä heidän soittonsa perusteella. Minua ei noteerattu. Siinä vaiheessa alkoi tuntua pahalta. Minkäänlaista palautetta ei koskaan annettu. Myöhemmin vain ilmoitettiin, ketkä on valittu kuoroon. Oliko siinä todellakin alakoulun opettajat ja pedagogian ammattilaiset työssään? Oli siinä.
En enää laulanut. Hävetti hirveästi aina, jos oli laulutilanne. Kotona olin saanut äidiltä lahjaksi aivan ihania Suuria toivelaulukirjoja. Otin joskus kirjan ja menin kellariin monen oven taakse laulamaan. Ja lauloin kovaa, mutta en missään nimessä halunnut, että kukaan kuulisi. Enkä haluaisi vieläkään.
Yläasteella uskaltauduin pieniin kuoroesityksiin, mutta oikeasti auoin vain suutani. Laulusurustani en kertonut, mutta yritin selvitä asian kanssa. Kerroin ihmisille, etten osaa laulaa. Lukiossa musikaalirooleja valittaessa vinkkasin, että voin tietenkin yrittää, jos minua opetetaan. Roolini muutettiin puherooliksi. Janosin palautetta, sillä minua vaivasi epätietoisuus. En ollut oikeastaan varma, osasinko laulaa vai en, sillä ainoa tieto asiasta oli se, etten 8-vuotiaana päässyt kuoroon. Mutta lukuisista vihjeistä ja pienistä lauluyrityksistäkään huolimatta kukaan ei koskaan kommentoinut asiaa.
Tilanteita oli ja meni. Asia on tullut vastaan elämässäni aika usein, muun muassa partion yhteislauluhetkissä on kirpaissut joka kerta. Parikymppisenä aloin ymmärtää, että laulua voisi opetella. Kävin kerran Löydä laulusi -ryhmässä, mutta jostain syystä toista kertaa ei tullut lähdettyä. Se yksi kokemus oli kuitenkin mahtava. Ääni löytyi ja kulki.
Päätin, että jos joskus olen raskaana, opettelen laulamaan. Lupaus meinasi jäädä toteutumatta, mutta lopulta löysin kansalaisopiston ryhmän, jonne saavat variksetkin tulla. Siellä laulamista harjoitellaan laulamalla. Haluaisin kuitenkin enemmän LauluAvaimen tyyppistä harjoitusta, jossa opetellaan äänenmuodostusta ja tekniikkaa. Joskus olen sellaisia harjoituksia saanut osaavan ohjaajan opissa tehdä, ja voi sitä mahtavaa tunnetta, kun loppuillan on mukava puhua ja lauleskella. Oma ääni kuulostaa niin sointuisalta silloin.
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
Todiste yksiavioisuudesta
Suomen tilastollinen vuosikirja kertoo, että joka ikinen vuosi Suomessa syntyy poikia enemmän kuin tyttöjä. Tilastoja tästä asiasta on pidetty vuodesta 1761, joten päätelmä on taatusti validi.
Raskausaikana odotin fyysisiltä tuntemuksiltani poikaa, mutta henkisiltä tyttöä. Henkinen tyttöolo johtui siitä, että kaikille muille oli syntynyt poika tai syntymässä poika. En silloin tiennyt, että poikia syntyy aina enemmän. Nyt, kun tiedän, on minusta luonnontieteellisestikin todistettu, että ihminen on yksiavioinen. Muutenhan tällä lisääntymistahdilla lajin sukupuolisuhteen pitäisi olla sellainen, että olisi paljon naaraita ja vähemmän uroksia.
Me metsästäjäthän tiedämme asian laidan hyvinkin. Hirvenpyynnissä seurataan tarkasti sitä, kuinka paljon ammutaan uroksia ja kuinka paljon naaraita. Se on "kannan hoitamista". Naaraita pyydetään hyvin säästeliäästi. Meillä ammutaan ensinnäkin vasa kertaansa. Toisekseen kultainen sääntö kuuluu, että jos on tähtäimessä tokka hirviä, pyritään ampumaan uros.
Olen itsekriittinen metsästäjä. Kaikkia nämä puheet eivät miellytä. Hirvikantaa on täällä leikattu jo puolenkymmentä vuotta. Homma etenee hitaasti. Joissain pitäjissä lupamäärät ovat laskeneet, mutta toisaalla ne ovat pysyneet korkeana tai jopa nousseet. Kantaa leikataan minusta paljolti tilastollisesti. Luvat käytetään, jos ehditään. Metsästys on kuitenkin niin valikoivaa, että tuottava hirvikanta pysynee pitkään melko hyvänä.
Raskausaikana odotin fyysisiltä tuntemuksiltani poikaa, mutta henkisiltä tyttöä. Henkinen tyttöolo johtui siitä, että kaikille muille oli syntynyt poika tai syntymässä poika. En silloin tiennyt, että poikia syntyy aina enemmän. Nyt, kun tiedän, on minusta luonnontieteellisestikin todistettu, että ihminen on yksiavioinen. Muutenhan tällä lisääntymistahdilla lajin sukupuolisuhteen pitäisi olla sellainen, että olisi paljon naaraita ja vähemmän uroksia.
Me metsästäjäthän tiedämme asian laidan hyvinkin. Hirvenpyynnissä seurataan tarkasti sitä, kuinka paljon ammutaan uroksia ja kuinka paljon naaraita. Se on "kannan hoitamista". Naaraita pyydetään hyvin säästeliäästi. Meillä ammutaan ensinnäkin vasa kertaansa. Toisekseen kultainen sääntö kuuluu, että jos on tähtäimessä tokka hirviä, pyritään ampumaan uros.
Olen itsekriittinen metsästäjä. Kaikkia nämä puheet eivät miellytä. Hirvikantaa on täällä leikattu jo puolenkymmentä vuotta. Homma etenee hitaasti. Joissain pitäjissä lupamäärät ovat laskeneet, mutta toisaalla ne ovat pysyneet korkeana tai jopa nousseet. Kantaa leikataan minusta paljolti tilastollisesti. Luvat käytetään, jos ehditään. Metsästys on kuitenkin niin valikoivaa, että tuottava hirvikanta pysynee pitkään melko hyvänä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)