Ylestä olisi paljon kirjoitettavaa, mutta vähän kirjoittajia. Tai ehkäpä kirjoittajia olisi, mutta julkaisijoita ei.
Yle itse ei voi käydä itseään liiemmalti kehumaan. Muut Suomen uutismediat taas ovat yrityksiä, jotka kokevat Ylen kilpailijakseen. Ne kyllä yrittävät saada Yle-uutisointinsa näyttämään reilulta ja tasapuoliselta, mutta sitä se ei ole.
Ylehän on kaikkien mielestä hyvä ja tärkeä. Se on ainoa valtion omistama media, sillä muut Suomen lehdet ja mediat ovat riippuvaisia mainostajista, tilausmaksuista ja muista rahoittajista.Ylekin saa rahaa yleisöltään, mutta maksu on veroa, ei tilausmaksua.
Oma vika. Miksi siinä ruikutat?
Ylen ja muiden medioiden välille aiheuttaa riitaa se, että Yle tekee kaikenlaista. Se tuottaa uutisia, yrittää huvittaa niin nuorisoa kun vanhusoakin ja jopa keksii nettisivuilleen kaikenlaista tekemistä. Yle tarjoaa ilmaiseksi kaikkea sitä, millä muut yrittävät tehdä rahaa. Ja se on hiertävä kivi lehtipomojen saappaissa.
Moni ei ehkä ole hoksannut, että perinteiset suomalaiset sanomalehdet ovat tavallisia yrityksiä, jotka toimivat markkinoiden ehdoilla. - Tosin sananvapauden edistämiseksi niiden toimintaa on hieman myös tuettu. Kaupalliset mediat ovat järjestäytyneet Viestinnän keskusliitoksi. Se ja sen jäsenet ovat useaan kertaan esittäneet Ylen toimintaan kaikenlaisia rajoituksia. On jopa sanottu, että Yleltä pitäisi kieltää tekstien julkaiseminen netissä. VKL haluaisi, että Yle hoitaisi vain sellaista toimintaa, jota kaupalliset toimijat eivät kykene hoitamaan. Siis soittelisi sinfonioita, lähettäisi viittomakielisiä uutisia ja pitäisi suomenruotsalaiset tyytyväisinä.
Eivät yksityismedian ongelmat Ylestä johdu, vaan siitä, että ne eivät ole osanneet kehittää palvelujaan. Mediataloissa olisi jo aikaa sitten alkaa panostaa muuhunkin kuin journalismiin. Netti nähtiin liian pitkään paperilehtenä, vaikka oikeasti sitä pitäisi verrata painotaloon, jossa on ihan omat ammattilaisensa hommissa. Mediatutkijat ovat tästä varsin yksimielisiä.
Suomalaisissa lehdissä käydään vieläkin keskustelua siitä, pitäisikö uutisista periä maksuja. Minusta se alkaa olla jo vähän myöhäistä. Lehdet itse ovat totuttaneet lukijat maksuttomiin nettiuutisiin. Lisäksi uutiset kopioidaan kuitenkin ilmaiseksi saataville varsin pian julkaisunsa jälkeen. Uutisten nopeudella sen sijaan voisi tehdä hieman rahaa.
Nyt lehtipomoilla loksahtelee varmasti vähän väliä suu auki, kun ulkomailta tulee esimerkkejä sellaisista ihmeistä kuin vaikkapa uutispeleistä. Sitä se tarkoittaa, että asia pitäisi osata ajatella ihan uudella tavalla.
keskiviikko 5. syyskuuta 2012
tiistai 4. syyskuuta 2012
Vanhempien kyselyikä
Psykologi Keijo Tahkokallio on kavahtunut suomalaisvanhempien kyselyvimmasta.
Miksi kummassa vanhemmat haluavat kasvattaa lapsistaan tottelemattomia? En ymmärrä sitä tunnetta, että tekisi mieli antaa lapselle periksi, ettei tule paha mieli. Enemmän minua kauhistuttaa se, että periksi antamista seuraisi jatkuva kitinä ja neuvottelunpito ja kurinpitoyritystenkompastelutaival. On paljon helpompaa osoittaa kerran, että minä määrään ja sillä selvä.
Lisää tyhmiä kysymyksiä
Voin tässä leikkiä keijotahkokalliota, ja raportoida lisää kummallisia tilanteita. Yksi niistä on se, että ensin kysytään lapselta, vaikka vastaus on jo valmiina.
"Oskari, joko me lähdettäis täältä kerhosta kotiä syömään?"
"Ei."
"Eikös lähdettäis? Mulla ainakin on nälkä."
"Ei mulla ole."
"On sulla, isä tietää."
"Ei lähetä."
Sitten isä huokaa hetken. Toteaa, että kyllä tästä lähdetään ja nappaa lapsen kainaloon. Lapsi protestoi, mutta taipuu lopulta määrätietoiseen lähtöön.
"No onneksi Oskari kuitenkin ymmärtää tämän demokraattisen diktatuurin", isä huikkaa kerhovanhemmille lähteissään.
Hekoheko.
Minusta tuo on käsittämättömän epäreilua. Mitä sitä lapselta kysymään, jos lähtö on kuitenkin edessä. Lapsi protestoi ihan syystä. Paljon reilumpaa olisi vain ilmoittaa, että kohta lähdetään ja että miksi lähdetään. Ja sitten lähdettäisiin. Kivuutena voisi vaikka luvata, että tullaan joskus uudestaan - tosin se tuskin Oskaria suuremmin lohduttaisi.
Huipennuksena maanittelu
Joillakin kasvattajilla on kai sellainen ajatus, että kun sana tulee lapsen suusta, lapsi on motivoitunut tekemiseen. Tuosta Oskari-esimerkistä seuraava klassinen askel onkin maanittelu.
Mieleenpainuvimpia maanitteluja ovat olleet ne, joissa meidän Aslaa on yritetty saada ulos. Hän on innokas menijä, mutta saamaton lähtijä. Kaiken lisäksi hän taitaa inhota kaikkea sellaista, missä pitää keskittyä tylsään suoritukseen, joka johtaa ennalta-arvattavaan lopputulokseen. Sitähän pukeminen juuri on.
Kun Aslalta kysytään, haluaisiko hän lähteä ulos, hän vastaa "ei". Ei tietenkään, kun hänellä on sisälläkinl tekemistä. Siitä uloslähtijäaikuinen on hiljalleen saattanut kääntää puheen maanitteluksi siitä, että "kyllähän sinä aamulla halusit lähteä ulos, kun..." Taustalla on varmaan samea ajatus siitä, että kun lapsi saadaan ilmaisemaan tahtonsa lähteä ulos, hänet voidaan sitten samalla maanittelutyylillä saada pukemaan reippaasti.
You dream on. Hikeä näyttää pukkaavan eteisessä.
"Mutta annas olla, kun äiti kääntyi ottaakseen toiselta lapselta tutin suusta: 'Saako äiti ottaa tutin? Kiitos.' Minkä pirun takia aikuisen pitää kysyä lapselta, miten hänen on lupa toimia?" (Lapin Kansa 29.11.2011)Samat sanat.
Miksi kummassa vanhemmat haluavat kasvattaa lapsistaan tottelemattomia? En ymmärrä sitä tunnetta, että tekisi mieli antaa lapselle periksi, ettei tule paha mieli. Enemmän minua kauhistuttaa se, että periksi antamista seuraisi jatkuva kitinä ja neuvottelunpito ja kurinpitoyritystenkompastelutaival. On paljon helpompaa osoittaa kerran, että minä määrään ja sillä selvä.
Lisää tyhmiä kysymyksiä
Voin tässä leikkiä keijotahkokalliota, ja raportoida lisää kummallisia tilanteita. Yksi niistä on se, että ensin kysytään lapselta, vaikka vastaus on jo valmiina.
"Oskari, joko me lähdettäis täältä kerhosta kotiä syömään?"
"Ei."
"Eikös lähdettäis? Mulla ainakin on nälkä."
"Ei mulla ole."
"On sulla, isä tietää."
"Ei lähetä."
Sitten isä huokaa hetken. Toteaa, että kyllä tästä lähdetään ja nappaa lapsen kainaloon. Lapsi protestoi, mutta taipuu lopulta määrätietoiseen lähtöön.
"No onneksi Oskari kuitenkin ymmärtää tämän demokraattisen diktatuurin", isä huikkaa kerhovanhemmille lähteissään.
Hekoheko.
Minusta tuo on käsittämättömän epäreilua. Mitä sitä lapselta kysymään, jos lähtö on kuitenkin edessä. Lapsi protestoi ihan syystä. Paljon reilumpaa olisi vain ilmoittaa, että kohta lähdetään ja että miksi lähdetään. Ja sitten lähdettäisiin. Kivuutena voisi vaikka luvata, että tullaan joskus uudestaan - tosin se tuskin Oskaria suuremmin lohduttaisi.
Huipennuksena maanittelu
Joillakin kasvattajilla on kai sellainen ajatus, että kun sana tulee lapsen suusta, lapsi on motivoitunut tekemiseen. Tuosta Oskari-esimerkistä seuraava klassinen askel onkin maanittelu.
Mieleenpainuvimpia maanitteluja ovat olleet ne, joissa meidän Aslaa on yritetty saada ulos. Hän on innokas menijä, mutta saamaton lähtijä. Kaiken lisäksi hän taitaa inhota kaikkea sellaista, missä pitää keskittyä tylsään suoritukseen, joka johtaa ennalta-arvattavaan lopputulokseen. Sitähän pukeminen juuri on.
Kun Aslalta kysytään, haluaisiko hän lähteä ulos, hän vastaa "ei". Ei tietenkään, kun hänellä on sisälläkinl tekemistä. Siitä uloslähtijäaikuinen on hiljalleen saattanut kääntää puheen maanitteluksi siitä, että "kyllähän sinä aamulla halusit lähteä ulos, kun..." Taustalla on varmaan samea ajatus siitä, että kun lapsi saadaan ilmaisemaan tahtonsa lähteä ulos, hänet voidaan sitten samalla maanittelutyylillä saada pukemaan reippaasti.
You dream on. Hikeä näyttää pukkaavan eteisessä.
maanantai 3. syyskuuta 2012
Soijaa
Meillä syödään hyvin vähän kaupan lihaa. Jos omat lihavarastot ovat käyneet tyhjiin, saatamme ostaa luomujauhelihaa tai jotain paikallisen lihatilan myymälästä. Joskus kelpuutan ostoksiini alennustarralla koristellun lihapaketin, koska ruoan pois heittäminen on nykyään vakava ongelma.
Näköjään voisin useammin ostaa myös soijaa. Olen vähän mennyt siihen halpaan, että tuontisoijan sijaan kannattaisi ostaa kotimaista lihaa. Rehunäkökulmasta asia näyttääkin sitten aivan toiselta, sillä Suomeen tuodaan vuosittain rehuksi yli 60 miljoonaa kiloa soijarouhetta Brasiliasta. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuslaitoksen mukaan Suomen koko tuonti on peräti 200 miljoonaa kiloa soijarouhetta vuosittain.
Siinä kuormassa ei paljoa paina, jos minullekin tuodaan paketti tai pari.
Ylimitoitettu lihantuotanto
Poimin nämä soijaluvut viime keväänä Alma Median lehdissä julkaistusta soijajutusta. Siitä kävi hyvin ilmi, että suomalainen liha jalostuu ulkomaisella soijalla. Luonnonvarojen kulutuksen kannalta on siis aivan selvää, että soija kannattaisi lappaa suoraan ihmissuuhun.
Suomalainen lihantuotanto on ylimitoitettua rehutuontantoon nähden. Jutun mukaan Suomen omavaraisuus rehuvalkuaisen osalta on parhaimmillaankin vain 20 prosenttia. Euroopasta taas todetaan, että koko maanosan rehuproteiineista 65 prosenttia tulee soijasta.
Jos pääsen vielä soijan makuun, sen jälkeen voisin tutustua nyt niin muodikkaaseen härkäpapuun, jota suositellaan ruoaksi jos vaikka kelle. Niin lehmille kuin lehmänhoitajillekin.
Näköjään voisin useammin ostaa myös soijaa. Olen vähän mennyt siihen halpaan, että tuontisoijan sijaan kannattaisi ostaa kotimaista lihaa. Rehunäkökulmasta asia näyttääkin sitten aivan toiselta, sillä Suomeen tuodaan vuosittain rehuksi yli 60 miljoonaa kiloa soijarouhetta Brasiliasta. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuslaitoksen mukaan Suomen koko tuonti on peräti 200 miljoonaa kiloa soijarouhetta vuosittain.
Siinä kuormassa ei paljoa paina, jos minullekin tuodaan paketti tai pari.
Ylimitoitettu lihantuotanto
Poimin nämä soijaluvut viime keväänä Alma Median lehdissä julkaistusta soijajutusta. Siitä kävi hyvin ilmi, että suomalainen liha jalostuu ulkomaisella soijalla. Luonnonvarojen kulutuksen kannalta on siis aivan selvää, että soija kannattaisi lappaa suoraan ihmissuuhun.
Suomalainen lihantuotanto on ylimitoitettua rehutuontantoon nähden. Jutun mukaan Suomen omavaraisuus rehuvalkuaisen osalta on parhaimmillaankin vain 20 prosenttia. Euroopasta taas todetaan, että koko maanosan rehuproteiineista 65 prosenttia tulee soijasta.
Jos pääsen vielä soijan makuun, sen jälkeen voisin tutustua nyt niin muodikkaaseen härkäpapuun, jota suositellaan ruoaksi jos vaikka kelle. Niin lehmille kuin lehmänhoitajillekin.
tiistai 28. elokuuta 2012
Nutukastutkimus
Belgialaiset ovat innostuneet tutkimaan nutukkailla kävelyä. Mukavaa, että edes ulkomailla on innostuttu aarteesta, jota Suomessa ei osata arvostaa. Kaikki eivät edes tiedä, että Pohjois-Lapissa karvakengät ovat vielä ihan tavallista arkea.
Minä olen hommannut perheelleni nutukkaita siinä uskossa, että ne ovat terveellisiä. Ensimmäisestä nutukasostoksestani kului liki kymmenen vuotta, ennen kuin pehmeäpohjaisista kengistä tuli muotia. Meilläkin on testattu jo niin Feelmaxit kuin FiveFingersitkin. Viimeisin löytöni oli vauvojen Stonzit.
Olemme saaneet välitettyä nutukasintoa jalkaterapeutillekin. Eräs täkäläisistä kouluttajista on kuulemma etsinyt kumppanikseen nutukkaantekijää. En tiedä, onko löytynyt. Minun nutukasostojani on viime vuosina haitannut se, että harva haluaa tehdä karvakenkiä myyntiin. Ovat niin työläitä, että hyvä jos omalle väelle jaksaa niitä tehdä, on moni sanonut.
Vaikka terveysarvoista ei niin innostuisikaan, moni on huomannut nutukkaiden olevan ylivertaisia pakkasessa ja lumessa. Pitää olla tosi kylmä, että niissä alkaa varpaita palella. Ja kun kengät kiinnittää pauloilla, ei tarvitse huolehtia siitä, että saappaanvarsi loppuisi kinoksessa kesken.
Päteviä ensiaskelkenkiä
Kun Asla oli vauva, mietin kovasti, miten voisin noudattaa suositusta siitä, että kenkiä käytettäisiin mahdollisimman vähän. Talvikenkinä hänellä oli nutukkaat ja kesällä hän käveli paljon paljain jaloin. Ensimmäisenä kenkäkesänään hän käveli jo niin paljon asfaltilla, että oikeitakin kenkiä käytettiin paljon.
Junnalle keksin hankkia kesäkengiksi Polarn O. Pyretin tossut. Nehän on tarkoitettu sisätossuiksi, mutta koska pohja saumauksineen on niin hyvätekoinen, niitä sopi käyttää ulkonakin. Junna oli ensimmäisenä kenkäkesänään alle 1-vuotias, joten hän tarvitsi oikeita kenkiä vähänlaisesti.
Syksyn tultua käytin paljon aikaa välikelin tossujen etsintään. En ollut sellaisista kuullut, mutta Googlen kautta selvisi, että samaa mietti moni muukin äiti. Hakutuloksista päättelin, että Rukalla on ollut joskus kurahanskoja vastaavat kuratossut. Moni Google-haku johti lemmikkieläintarvikkeisiin, ja ehdin jo pohtia, sopisiko isolle koiralle tarkoitetut kuratossut myös lapselle.
Lopulta törmäsin Stonzeihin, jotka myös hankin. Talven päälle sain seurata, että niistä kasvoi varsinainen muoti-ilmiö. Niin muodikas, että Helsingistä tänne Lappiin tullut koti-isätuttava melkein oksensi, kun esittelin hänelle huippulöytöäni. Kaikesta kiihkoäitien merkkivouhotuksesta huolimatta on todettava, että Stonzit ovat loistokeksintö.
Minä olen hommannut perheelleni nutukkaita siinä uskossa, että ne ovat terveellisiä. Ensimmäisestä nutukasostoksestani kului liki kymmenen vuotta, ennen kuin pehmeäpohjaisista kengistä tuli muotia. Meilläkin on testattu jo niin Feelmaxit kuin FiveFingersitkin. Viimeisin löytöni oli vauvojen Stonzit.
Olemme saaneet välitettyä nutukasintoa jalkaterapeutillekin. Eräs täkäläisistä kouluttajista on kuulemma etsinyt kumppanikseen nutukkaantekijää. En tiedä, onko löytynyt. Minun nutukasostojani on viime vuosina haitannut se, että harva haluaa tehdä karvakenkiä myyntiin. Ovat niin työläitä, että hyvä jos omalle väelle jaksaa niitä tehdä, on moni sanonut.
Vaikka terveysarvoista ei niin innostuisikaan, moni on huomannut nutukkaiden olevan ylivertaisia pakkasessa ja lumessa. Pitää olla tosi kylmä, että niissä alkaa varpaita palella. Ja kun kengät kiinnittää pauloilla, ei tarvitse huolehtia siitä, että saappaanvarsi loppuisi kinoksessa kesken.
Päteviä ensiaskelkenkiä
Kun Asla oli vauva, mietin kovasti, miten voisin noudattaa suositusta siitä, että kenkiä käytettäisiin mahdollisimman vähän. Talvikenkinä hänellä oli nutukkaat ja kesällä hän käveli paljon paljain jaloin. Ensimmäisenä kenkäkesänään hän käveli jo niin paljon asfaltilla, että oikeitakin kenkiä käytettiin paljon.
Junnalle keksin hankkia kesäkengiksi Polarn O. Pyretin tossut. Nehän on tarkoitettu sisätossuiksi, mutta koska pohja saumauksineen on niin hyvätekoinen, niitä sopi käyttää ulkonakin. Junna oli ensimmäisenä kenkäkesänään alle 1-vuotias, joten hän tarvitsi oikeita kenkiä vähänlaisesti.
Syksyn tultua käytin paljon aikaa välikelin tossujen etsintään. En ollut sellaisista kuullut, mutta Googlen kautta selvisi, että samaa mietti moni muukin äiti. Hakutuloksista päättelin, että Rukalla on ollut joskus kurahanskoja vastaavat kuratossut. Moni Google-haku johti lemmikkieläintarvikkeisiin, ja ehdin jo pohtia, sopisiko isolle koiralle tarkoitetut kuratossut myös lapselle.
Lopulta törmäsin Stonzeihin, jotka myös hankin. Talven päälle sain seurata, että niistä kasvoi varsinainen muoti-ilmiö. Niin muodikas, että Helsingistä tänne Lappiin tullut koti-isätuttava melkein oksensi, kun esittelin hänelle huippulöytöäni. Kaikesta kiihkoäitien merkkivouhotuksesta huolimatta on todettava, että Stonzit ovat loistokeksintö.
tiistai 7. elokuuta 2012
Hyvää väsymystä hakemaan
Uni sitä ja uni tätä. Näin nukut paremmin. Ota töissä päiväunet. Paras uni on yhtäjaksoinen.
1990-luvulla naistenlehtien otsikot pullistelivat laihdutusohjeita. Nyt niissä huudetaan parempaa unta. Nukkumisen kaupallistaminen on vasta alkutiellään. Siihenkin kohta päästään. Eilen selailin uusinta Ruskovillan kuvastoa haaveilevimmin hirssiakanatyynyjen ja villatäytepeittojen kohdilla. On siinä tilaa mielikuvamainonnalle.
Viime talvena eräät tutkijat vakuuttivat BBC:n haastattelussa, että ihmisillä on taipumus jakaa unensa kahteen osaan. Suomalaistutkijat taas seisovat tiukasti sen takana, että pitkä, noin kahdeksan tunnin yöuni on paras.
Jaa, mitäpä jos kokeiltasiin sellaista, että liikuttaisiin ja tehtäisiin reipasta työtä päivät. Sitten vielä nähtäisiin kavereita ja kerrottaisiin heille omia kuulumisia ja ajatuksia. Saattaisi tulla uni illalla ihan mukavasti.
Aamuyöllä pihalle leikkimään
Täällä pohjoisessa hienoa yrittää elää myös sen mukaan, että kun talvella on pimeää, silloin nukutaan enemmän. Kesällä taas pärjätään vähemmillä unilla. Ainakaan vielä en tosin kykene moiseen rentouteen.
Joku yliopiston tutkija Lapin yliopiston tuoreessa Kide-lehdessä melkeinpä harmitteli sitä, että hullu vuodenaikaisrytmi on mennyttä. Hän muisteli aikaa, jolloin Lapissa saattoi aamuyöllä nähdä pihalla leikkiviä lapsia. Riippuu kyllä ihan tapauksesta, onko se tervettä vai ei. Ainakin kun ollaan kesäyönä poronvasoja merkitsemässä, se on varmasti ihan sopivaa.
Yksi parhaita uniaikojani oli silloin, kun vietimme kuukauden Alaskassa. Ulkoilimme aamusta iltaan ja teltassa nukutti hyvin. Enpä ole muutenkaan tainnut niin terveeksi ja hyvinvoivaksi tuntea itseäni muulloin elämäni aikana. Onneksi olen sen kokenut, niin en puhu tyhjin suin.
1990-luvulla naistenlehtien otsikot pullistelivat laihdutusohjeita. Nyt niissä huudetaan parempaa unta. Nukkumisen kaupallistaminen on vasta alkutiellään. Siihenkin kohta päästään. Eilen selailin uusinta Ruskovillan kuvastoa haaveilevimmin hirssiakanatyynyjen ja villatäytepeittojen kohdilla. On siinä tilaa mielikuvamainonnalle.
Viime talvena eräät tutkijat vakuuttivat BBC:n haastattelussa, että ihmisillä on taipumus jakaa unensa kahteen osaan. Suomalaistutkijat taas seisovat tiukasti sen takana, että pitkä, noin kahdeksan tunnin yöuni on paras.
Jaa, mitäpä jos kokeiltasiin sellaista, että liikuttaisiin ja tehtäisiin reipasta työtä päivät. Sitten vielä nähtäisiin kavereita ja kerrottaisiin heille omia kuulumisia ja ajatuksia. Saattaisi tulla uni illalla ihan mukavasti.
Aamuyöllä pihalle leikkimään
Täällä pohjoisessa hienoa yrittää elää myös sen mukaan, että kun talvella on pimeää, silloin nukutaan enemmän. Kesällä taas pärjätään vähemmillä unilla. Ainakaan vielä en tosin kykene moiseen rentouteen.
Joku yliopiston tutkija Lapin yliopiston tuoreessa Kide-lehdessä melkeinpä harmitteli sitä, että hullu vuodenaikaisrytmi on mennyttä. Hän muisteli aikaa, jolloin Lapissa saattoi aamuyöllä nähdä pihalla leikkiviä lapsia. Riippuu kyllä ihan tapauksesta, onko se tervettä vai ei. Ainakin kun ollaan kesäyönä poronvasoja merkitsemässä, se on varmasti ihan sopivaa.
Yksi parhaita uniaikojani oli silloin, kun vietimme kuukauden Alaskassa. Ulkoilimme aamusta iltaan ja teltassa nukutti hyvin. Enpä ole muutenkaan tainnut niin terveeksi ja hyvinvoivaksi tuntea itseäni muulloin elämäni aikana. Onneksi olen sen kokenut, niin en puhu tyhjin suin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)