Monet vanhemmat puhuvat lapsilleen yleiskieltä, siis kirjakieltä. Jos pitää ohjeistaa ja opettaa, lausutaan deetkin tismalleen.
- Odota. Ei saa ottaa toiselta kädestä.
Ja puolisolle sama:
- Oota! Älä vie sitä multa käestä!
Sen lisäksi, että lapselle puhutaan yleiskielisesti, puhutaan myös opettavaisesti. Puolisolle riittää toteamus tästä tilanteesta ('älä vie sitä minulta nyt'). Lapselle taas opetetaan samalla yleinen toimintaohje ('koskaan ei saa ottaa toiselta kädestä').
Myös pedagogiset keskustelut ovat näköjään varsin suosittuja. Kun puhumaan opetteleva lapsi sanoo, että joku on iso, vanhempi kertoo, mikä on vastaavasti pieni. Tai kun lapsi osoittaa tunnistavansa punaisen, vanhempi kertoo kaikki muutkin värit.
- Muna.
- Niin, punainen. Se on punainen auto.
- Muna.
- Niin on. Minkäs värinen auto tämä on?
- Töö.
- Minkä värinen?
- Muna.
- Ei, kun se on vihreä. Ja tuossa on sininen ja tuossa ruskea auto. Ne ovat eri värejä.
Aikuinen oikein ilottelee mielikuvituksellaan...
Jos punainen on ainoa lapseni tunnistama väri, haluan tuoda esille, että sen tunnistaminen on positiivista. Useinhan aikuinen vain tuo esiin sen, mitä lapsella on vielä oppimatta - kaikki muut värit siis.
Minä haluan käyttää lapseni kanssa hauskaa ja elävää kieltä; kehittää ajattelua ja mielikuvitusta. Haluan, että hän voi kielenkin puolesta tuntea, että hän on tasavertainen. Että hänelle puhutaan kuin ihmiselle.
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
torstai 18. helmikuuta 2010
Vaihe 11: Päiväunet sisälle
Vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä Asla alkoi nukkua päiväunensa sisällä. Vaunuissa nukkuminen meni vaikeaksi. Hänen ääretön kiinnostuksensa maailmaa kohtaa voitti unet. Nukahtamiseen meni kauan aikaa ja hän heräsi mielenkiintoisiin ääniin helposti. Uudelleennukutus oli sujunut pienellä kävelylenkillä, mutta lopulta uudelleennukutus kävi mahdottomaksi.
Vappulomalla (2009) Ylläksellä nukutin Aslan vaunuihin ja hänen nukkuessaan istuin lukemaan ulos. Hän heräsi johonkin ääneen kesken unien, ja lähdin uudelleennukutuskävelylle. Asla vain punkesi istumaan. Lopulta painoin vaunun aisan alas, niin että hän ei kerta kaikkiaan päässyt istumaan enää. Sitten hän pian nukahtikin, kun oli pakko maata.
Toukokuussa Aslalle tuli pieni kuumetauti. Sen suoman väsymyksen turvin hänet opetettiin nukahtamaan pinnasänkyyn. Unirutiineista tehtiin iltarutiinien kaltaiset, mutta kuitenkin iltarutiineista poikkeavat. Parin hankalan nukutuksen jälkeen lapsi oppi uuden päiväunipaikan. Ja taas äidin elämä helpottui.
Vappulomalla (2009) Ylläksellä nukutin Aslan vaunuihin ja hänen nukkuessaan istuin lukemaan ulos. Hän heräsi johonkin ääneen kesken unien, ja lähdin uudelleennukutuskävelylle. Asla vain punkesi istumaan. Lopulta painoin vaunun aisan alas, niin että hän ei kerta kaikkiaan päässyt istumaan enää. Sitten hän pian nukahtikin, kun oli pakko maata.
Toukokuussa Aslalle tuli pieni kuumetauti. Sen suoman väsymyksen turvin hänet opetettiin nukahtamaan pinnasänkyyn. Unirutiineista tehtiin iltarutiinien kaltaiset, mutta kuitenkin iltarutiineista poikkeavat. Parin hankalan nukutuksen jälkeen lapsi oppi uuden päiväunipaikan. Ja taas äidin elämä helpottui.
torstai 28. tammikuuta 2010
Hys, hiljaa koulussa!
Minua kauhistuttaa, että Asla menee joskus kouluun. Olen valmistunut itse opettajaksi, mutta en halua toimia ammatissa. Suomalainen koulu vieraannuttaa arjesta. Koulussa ei tarvitse välttämättä viihtyä suuresti, mutta siellä olisi hyvä oppia selviämään elämästä, kun se vie niin suuren osan lasten ja nuorten elämästä.
Kouluinho on syntynyt kouluvuosien jälkeen. Lähes koko 9-vuotisen koululaisurani aikana tykkäsin koulusta. Sinne minä sovin ja siellä minä pärjäsin. Kirjoitin ylioppilaaksi, luin maisteriksi, siirryin elämään. Niin, 17 vuoden yhtäjaksoisen ja tiukan lukemis-, pänttäys- ja pätemisrupeaman jälkeen.
Elämässä olen huomannut, että olen epänormaali. Koulussa olin normaali. En ollut normaali ikätovereihin verrattuna, mutta normaali siihen nähtynä, mitä koulu oppilaalta odottaa. Yläasteella kyllä tunsin, että toisaalta täytin opettajien odotukset ja toisaalta en. Aivan kuin opettajatkin olisivat miettineet opetuksen tavoitteiden ja päämäärien ristiriitaa. Sitä, että missä on elämä.
Tee itse, älä tee yksin
Virke-lehden pääkirjoituksessa kerrotaan Emma Kostiaisen puheviestintätutkimuksesta. Sen mukaan korkeakouluopiskelijat pitävät vuorovaikutustaitoja tärkeänä lisäarvona työnhaussa, mutta ajattelevat, että itse aiheen ja työtapojen osaaminen on paljon tärkeämpää. Joka on ollut töissä, voi miettiä, onko se juuri näin. Pääkirjoittajan mukaan ei. Ei minustakaan.
Työelämän todellisuus on kai hiljalleen valumassa alas kouluportaita. Korkeakouluissa edellytetään kaikenlaisia sosiaalisia taitoja, mutta tutkinnot saa kirkkaasti läpi myös yksin työskennellen. Lukioihin yhdessä ideoimisen ja tuottamisen opit ovat tulossa. Peruskoulussa on vielä tärkeintä, että jokaisen omaa osaamista pystytään arvioimaan. Ensin yhdeksän vuoden aikana oppilaista taamotaan ryhmätyötaidot, ja seuraavassa koulussa tuskaillaan, että ryhmätyöskentely ei onnistu.
Hauskinta on, että peruskoulussa ryhmätyötaitoja harjoitellaan. Kyseessä on erillinen työtapa, joka nostetaan esille. Opettajat opettavat oikeita tapoja toimia ryhmässä. Tärkeintä siinä on tasapuolisuus, koska edelleenkin - jokaista on kyettävä arvioimaan. Normaalissa elämässähän olennaista on se, että jokaisella on omat vahvuutensa.
Kouluinho on syntynyt kouluvuosien jälkeen. Lähes koko 9-vuotisen koululaisurani aikana tykkäsin koulusta. Sinne minä sovin ja siellä minä pärjäsin. Kirjoitin ylioppilaaksi, luin maisteriksi, siirryin elämään. Niin, 17 vuoden yhtäjaksoisen ja tiukan lukemis-, pänttäys- ja pätemisrupeaman jälkeen.
Elämässä olen huomannut, että olen epänormaali. Koulussa olin normaali. En ollut normaali ikätovereihin verrattuna, mutta normaali siihen nähtynä, mitä koulu oppilaalta odottaa. Yläasteella kyllä tunsin, että toisaalta täytin opettajien odotukset ja toisaalta en. Aivan kuin opettajatkin olisivat miettineet opetuksen tavoitteiden ja päämäärien ristiriitaa. Sitä, että missä on elämä.
Tee itse, älä tee yksin
Virke-lehden pääkirjoituksessa kerrotaan Emma Kostiaisen puheviestintätutkimuksesta. Sen mukaan korkeakouluopiskelijat pitävät vuorovaikutustaitoja tärkeänä lisäarvona työnhaussa, mutta ajattelevat, että itse aiheen ja työtapojen osaaminen on paljon tärkeämpää. Joka on ollut töissä, voi miettiä, onko se juuri näin. Pääkirjoittajan mukaan ei. Ei minustakaan.
Työelämän todellisuus on kai hiljalleen valumassa alas kouluportaita. Korkeakouluissa edellytetään kaikenlaisia sosiaalisia taitoja, mutta tutkinnot saa kirkkaasti läpi myös yksin työskennellen. Lukioihin yhdessä ideoimisen ja tuottamisen opit ovat tulossa. Peruskoulussa on vielä tärkeintä, että jokaisen omaa osaamista pystytään arvioimaan. Ensin yhdeksän vuoden aikana oppilaista taamotaan ryhmätyötaidot, ja seuraavassa koulussa tuskaillaan, että ryhmätyöskentely ei onnistu.
Hauskinta on, että peruskoulussa ryhmätyötaitoja harjoitellaan. Kyseessä on erillinen työtapa, joka nostetaan esille. Opettajat opettavat oikeita tapoja toimia ryhmässä. Tärkeintä siinä on tasapuolisuus, koska edelleenkin - jokaista on kyettävä arvioimaan. Normaalissa elämässähän olennaista on se, että jokaisella on omat vahvuutensa.
tiistai 26. tammikuuta 2010
Rasvausohjeita
Aslalla on ollut lievää atopiaa, lähinnä poskissa ja käsivarsissa. Käsivarsien ihottuma on erittäin harvinaista enää. Kun atopiadiagnoosi saatiin, aloimme käyttää pääasiasa MiniRiskiä, pesupähkinöitä ja pyykkikoneen lisähuuhtelua. Lisäksi panostin luomuvaatteisiin.
Poskia on hoidettu rasvaamalla. Meille lääkäri sanoi perinteisen ohjeen, että viikko kortisonivoidetta ja pari viikkoa perusrasvaa. Kaverini Riikka on lapsinensa käynyt erikoislääkärillä, joka oli sanonut, että voi antaa myös lyhytkuureja, esimerkiksi kolme päivää kortisonia ja neljä päivää perusrasvaa. Kysyin tätä ohjetta tk-lääkäriltä, ja hän sanoi sen käyvän.
Lyhytkuuri on ehdottomasti parempi, koska lopputuloksen kannalta ei ole väliä, käyttääkö kortisonia kolme vai seitsemän päivää. Ihottuma paranee parissa kortisonipäivässä ja pahenee pari päivää lopettamisesta. Pitkän kuurin huono puoli taas on se, että kortisonitauonkin on oltava pitkä, jolloin iho ehtii mennä erittäin huonoksi.
Puolitoistavuotiaana meidän atopiamme on lievittynyt selvästi. Pakkasilla on toisinaan kortisonijaksoja, mutta pääosin vaiva ei vaadi juuri hoitoa.
Poskia on hoidettu rasvaamalla. Meille lääkäri sanoi perinteisen ohjeen, että viikko kortisonivoidetta ja pari viikkoa perusrasvaa. Kaverini Riikka on lapsinensa käynyt erikoislääkärillä, joka oli sanonut, että voi antaa myös lyhytkuureja, esimerkiksi kolme päivää kortisonia ja neljä päivää perusrasvaa. Kysyin tätä ohjetta tk-lääkäriltä, ja hän sanoi sen käyvän.
Lyhytkuuri on ehdottomasti parempi, koska lopputuloksen kannalta ei ole väliä, käyttääkö kortisonia kolme vai seitsemän päivää. Ihottuma paranee parissa kortisonipäivässä ja pahenee pari päivää lopettamisesta. Pitkän kuurin huono puoli taas on se, että kortisonitauonkin on oltava pitkä, jolloin iho ehtii mennä erittäin huonoksi.
Puolitoistavuotiaana meidän atopiamme on lievittynyt selvästi. Pakkasilla on toisinaan kortisonijaksoja, mutta pääosin vaiva ei vaadi juuri hoitoa.
maanantai 25. tammikuuta 2010
Kummallisia metsästäjiä
Metsästys on Suomen kummallisimpia asioita. Metsästäjäksi alkavan on liityttävä metsästäjärekisteriin, jolloin hänestä tulee myös riistanhoitaja, paikallisen riistanhoitoyhdistyksen jäsen. Riistanhoitoyhdistykset ja riistanhoitopiirit taas ovat maa- ja metsätalousministeriön alaisia yksikköjä.
Entäpä jos vaikka hoitajiksi aikovat rekisteröityisivät omiin sairaanhoitoyhdistyksiinsä ja -piireihinsä, jotka taas olisivat sosiaali- ja terveysministeriön alaisia?
Metsästäjä maksaa vuosittain harrastuksestaan riistanhoitomaksun (ns. metsästäjäkortti). Se oikeuttaa hänet metsästämään, jos hänellä on käytössään maa-alue, missä metsästää. Metsästyshän ei ole jokamiehen oikeus.
Entäpä jos hoitaja maksaisi vuosittain sairaanhoitomaksun, joka oikeuttaisi hoitamaan sairaita?
Riistanhoito on maa- ja metsätalousministeriön alaista työtä, jota tekevät vapaaehtoiset lähinnä metsästämällä riistaa. Kaikki metsästäjät kuuluvat riistainhoitoyhdistyksiin, mutta läheskään kaikki eivät toimi niissä. Riistanhoitoyhdistykselle on pakko löytyä hallitus ja muut toimijat paikkakunnan metsästäjien joukosta. He tekevät työtä yleensä vapaaehtoisina. Tuo työ on muuta kuin metsästystä - paperityötä, laskentoja sun muuta.
Entäpä jos hoitajista osa joutuisi hoitajantyönsä ohella tekemään potilaskortistoista, vastaamaan ajanvarauksiin ja raportoimaan hoitotoimenpiteistä ministeriölle? Entäpä jos paikallisten hoitajien pitäisi vain valita nämä taustatyön tekijät omasta porukastaan ihan omin avuin, oli halukkaita tai ei?
Maa- ja metsätalousministeriö päättää vuosittain, mitä eläimiä saa metsästää ja kuinka paljon. Joistakin eläimistä metsästäjät vielä maksavat lisäksi kaatolupamaksun, jolla rahoitetaan riistanhoitotyötä.
Entäpä jos hoitajienkin pitäisi jokaisesta suuresta operaatiosta maksaa erillinen toimenpidemaksu?
***
Entäpä jos metsästäjät heittäisivät metsästämästä ja vieläpä maksamasta siitä, että tekevät valtion töitä? Kauanko menisi, että hirvi kurkistelisi itse kunkin akkunan ja auton edessä?
Entäpä jos vaikka hoitajiksi aikovat rekisteröityisivät omiin sairaanhoitoyhdistyksiinsä ja -piireihinsä, jotka taas olisivat sosiaali- ja terveysministeriön alaisia?
Metsästäjä maksaa vuosittain harrastuksestaan riistanhoitomaksun (ns. metsästäjäkortti). Se oikeuttaa hänet metsästämään, jos hänellä on käytössään maa-alue, missä metsästää. Metsästyshän ei ole jokamiehen oikeus.
Entäpä jos hoitaja maksaisi vuosittain sairaanhoitomaksun, joka oikeuttaisi hoitamaan sairaita?
Riistanhoito on maa- ja metsätalousministeriön alaista työtä, jota tekevät vapaaehtoiset lähinnä metsästämällä riistaa. Kaikki metsästäjät kuuluvat riistainhoitoyhdistyksiin, mutta läheskään kaikki eivät toimi niissä. Riistanhoitoyhdistykselle on pakko löytyä hallitus ja muut toimijat paikkakunnan metsästäjien joukosta. He tekevät työtä yleensä vapaaehtoisina. Tuo työ on muuta kuin metsästystä - paperityötä, laskentoja sun muuta.
Entäpä jos hoitajista osa joutuisi hoitajantyönsä ohella tekemään potilaskortistoista, vastaamaan ajanvarauksiin ja raportoimaan hoitotoimenpiteistä ministeriölle? Entäpä jos paikallisten hoitajien pitäisi vain valita nämä taustatyön tekijät omasta porukastaan ihan omin avuin, oli halukkaita tai ei?
Maa- ja metsätalousministeriö päättää vuosittain, mitä eläimiä saa metsästää ja kuinka paljon. Joistakin eläimistä metsästäjät vielä maksavat lisäksi kaatolupamaksun, jolla rahoitetaan riistanhoitotyötä.
Entäpä jos hoitajienkin pitäisi jokaisesta suuresta operaatiosta maksaa erillinen toimenpidemaksu?
***
Entäpä jos metsästäjät heittäisivät metsästämästä ja vieläpä maksamasta siitä, että tekevät valtion töitä? Kauanko menisi, että hirvi kurkistelisi itse kunkin akkunan ja auton edessä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)