Hys, hiljaa koulussa!

Minua kauhistuttaa, että Asla menee joskus kouluun. Olen valmistunut itse opettajaksi, mutta en halua toimia ammatissa. Suomalainen koulu vieraannuttaa arjesta. Koulussa ei tarvitse välttämättä viihtyä suuresti, mutta siellä olisi hyvä oppia selviämään elämästä, kun se vie niin suuren osan lasten ja nuorten elämästä.

Kouluinho on syntynyt kouluvuosien jälkeen. Lähes koko 9-vuotisen koululaisurani aikana tykkäsin koulusta. Sinne minä sovin ja siellä minä pärjäsin. Kirjoitin ylioppilaaksi, luin maisteriksi, siirryin elämään. Niin, 17 vuoden yhtäjaksoisen ja tiukan lukemis-, pänttäys- ja pätemisrupeaman jälkeen.

Elämässä olen huomannut, että olen epänormaali. Koulussa olin normaali. En ollut normaali ikätovereihin verrattuna, mutta normaali siihen nähtynä, mitä koulu oppilaalta odottaa. Yläasteella kyllä tunsin, että toisaalta täytin opettajien odotukset ja toisaalta en. Aivan kuin opettajatkin olisivat miettineet opetuksen tavoitteiden ja päämäärien ristiriitaa. Sitä, että missä on elämä.

Tee itse, älä tee yksin

Virke-lehden pääkirjoituksessa kerrotaan Emma Kostiaisen puheviestintätutkimuksesta. Sen mukaan korkeakouluopiskelijat pitävät vuorovaikutustaitoja tärkeänä lisäarvona työnhaussa, mutta ajattelevat, että itse aiheen ja työtapojen osaaminen on paljon tärkeämpää. Joka on ollut töissä, voi miettiä, onko se juuri näin. Pääkirjoittajan mukaan ei. Ei minustakaan.

Työelämän todellisuus on kai hiljalleen valumassa alas kouluportaita. Korkeakouluissa edellytetään kaikenlaisia sosiaalisia taitoja, mutta tutkinnot saa kirkkaasti läpi myös yksin työskennellen. Lukioihin yhdessä ideoimisen ja tuottamisen opit ovat tulossa. Peruskoulussa on vielä tärkeintä, että jokaisen omaa osaamista pystytään arvioimaan. Ensin yhdeksän vuoden aikana oppilaista taamotaan ryhmätyötaidot, ja seuraavassa koulussa tuskaillaan, että ryhmätyöskentely ei onnistu.

Hauskinta on, että peruskoulussa ryhmätyötaitoja harjoitellaan. Kyseessä on erillinen työtapa, joka nostetaan esille. Opettajat opettavat oikeita tapoja toimia ryhmässä. Tärkeintä siinä on tasapuolisuus, koska edelleenkin - jokaista on kyettävä arvioimaan. Normaalissa elämässähän olennaista on se, että jokaisella on omat vahvuutensa.