Näin teimme tämän uutisen

Joskus mietiskelen, miltäköhän toimittajakunta näyttää suuren yleisön silmissä. Suunnittelin asiasta blogikirjoitusta jo pari vuotta sitten, mutta niin kuin moni muukin hyväideainen blogikirjoitukseni, sekin jäi muiden kiireiden ja aikaansaamattomuuden ihmeen jalkoihin.

Nyt aihe on kahta ajankohtaisempi. Niinpä kaivoin vanhan tekstini fossilisoituneen luurangon esiin ja täydentelen sitä tässä uudemmilla lauseilla. Usean vuoden ajan annoimme valemedian kasvaa ihan rauhassa, ymmärtämättä, että sillä olisi yhteiskunnallista vaikutusta. (Olen jokseenkin katkera 1990-luvun ja 2000-luvun alun "nukkuvien puolue" -puheista, koska sitten kun nukkuvien puolue alkoi viimeinkin löytää kuuntelijoita, ei siihenkään oltu tyytyväisiä. Tyly yhteiskunnallinen sivuutus maksaa nyt kalliin hinnan.)

x

Ovatko toimittajat yleisön silmissä yksi ammattikunta? Meitähän on kaikenlaisia aina Tuomas Enbusken viihdetähtiydestä uutistoimittajaan ja paikallislehden maakuntakuulumisten kertojaan.

Sen täytyy olla niin, että perinteisen median uutistoimittajat ovat kasvotonta joukkoa, joka kantaa pääosan yleisestä toimittajaleimasta. He juoksuttivat Merja Ailusta ja jahtasivat Heidi Hautalaa ja kaivoivat kilvan tietoja huumepoliisien toimista. Lopputulos näissä nykyajan kohu-uutisissa on sellainen kaikkia osapuolia kuunteleva sekametelisoppa, että yleisö ei jaksa tietää, tekivätkö "toimittajat" hyvää vai pahaa.

Nyt kansainvälinen toimittajakunta paljasti Panaman-paperit. Millaisena toimittajat tuon uutisen äärellä näyttäytyvät? Tekivätkö hyvin vai väärin?

x

Toimituksen oven sisäpuolella kaikki näkyy kovin toisin. Siellä elää kilpailuasetelma eri medioiden välillä. Perinteisesti vastakkain ovat olleet Yle ja sanomalehdistö. Nyt asetelmat ovat jo paljon muuttuneet. Maakunnalliset sanomalehdet tekevät monenlaista yhteistyötä ja Ylen aikaa sitten hylkäämä STT(-Lehtikuva) on kutistunut mammutista miniksi.

Kaiken kauheuden keskellä on tapahtunut se, mitä olen pitkään toivonut (huomaa puhe nukkuvien puolueesta). Journalistinen media on valeuutisten voiman edessä astunut yhteen riviin. Hieman väkinäiseltä se näyttää, mutta hieno reaktio viimein.

Keskinäiseen kilpailuun keskittyminen on ollut journalistisen median suuri kompastuskivi. Joskus toimittajana minusta on tuntunut perin kummalliselta, kun omaa työtä verrataan "kilpailevan median" saavutuksiin, ei yleisön tyytyväisyyteen. (Toisesta suuresta kompastuskivestä eli hyvätuottoisten lehtiyhtiöiden muuttumisesta tappiolliseksi on puhuttu kyllin paljon.)

x

Siinä, miltä toimittajat näyttävät muulle maailmalle, on vielä yksi erikoinen piirre. Kaduilla nimittäin tapaa tuon tuostakin ihmisiä, jotka suhtautuvat uutistoimittajaan aivan kuin minulla olisi kelanauhuri kädessä ja pressikortti hatun lierissä.

Mikä kumma muukalainen.

(Sen jälkeen saatetaan edelleen kysäistä klassinen yleisökysymys, että missä sinä olet töissä...)

x

Yksi idea sopisi tähän tilanteeseen paremmin kuin nenä päähän. Journalistiikan opiskelija Jarno Liski on nostanut jo aikaa sitten esiin kansainvälisen idean, jonka mukaan toimitukset voisivat paljastaa uutistensa taustatöitä. Se olisi vallan hienoa!

Koittaisipa viimein aika, että journalistinen media toisi selvemmin työskentelyperiaatteensa esiin!

Meillä ei ole karkkipäivää

Mies lähti käyttämään lapsia hammaslääkärissä. Ohjeistin, että jos hammashoitaja kysyy, onko meillä karkkipäivä, muista vastata kuuluvalla äänellä, että
"Ei ole, koska meillä syödään karkkia vaikka joka päivä."
En nimittäin ole keksinyt vielä yhtään syytä, miksi meidän kannattaisi viettää karkkipäivää.

1. En halua sitoutua siihen, että minun pitäisi joka viikko ostaa tietyksi päiväksi karkkia. Nyt kun voi mennä montakin viikkoa, ettei kukaan syö tai edes kysy karkkia.

2. Haluan, että lapseni saa osallistua mukavaan hetkeen, jos isomummo, kummitäti, naapurin Aili tai kaupan Tatjana haluaa tarjota makeismaistiasia keskiviikkona, vaikka karkkipäivä olisikin lauantai. Haluan opettaa lapsilleni käytöstapoja.

Tutkija lupaa, että susisolmun voi ratkaista - JEE!

Aiemmassa susiaiheisessa kirjoituksessa epäilin, että susikonfliktin ratkaisijoilla on tekemätön paikka.

Tutkija Mari Pohja-Mykrän mukaan olen kuitenkin väärässä. Väitöstutkimuksensa äärellä Pohja-Mykrä toteaa, että eripuran äärellä ei pidä nostaa käsiä pystyyn.

Pohja-Mykrän tutkimus vahvistaa sen, mitä eteläiset luonnonsuojelijat eivät ymmärrä: Susien salakaadossa ei ole kyse siitä, että salakaataja vihaisi tai pelkäisi susia. Taustalla on syvä epäluottamus.

Pitääkö uutisen aina olla ensisijaisesti yleistajuinen?

"Journalisti kokee tekevänsä jutun laajalle lukijakunnalle sopivan. Professori kokee, että keittiöapulainen tekee hänen tuliaisiksi tuomastaan peuran sisäpaistista lasten lihapulla-annoksen ja jättää sen maustamatta."

Taidatkos sen paremmin sanoa. Hyvä hyvä, Janne Saarikivi!

Itse olen joskus toimitussihteerin kanssa tingannut siitä, voisiko uutisia tehdä myös asiantuntijoille ja poliitikoille eikä vain kirjoittaa niitä niin, että "pieksämäkeläiset eläkeläiset voivat nukkua rauhassa". <  Tuokin ilmaus on Janne Saarikiven; ilmeisesti hän koki tarvetta keksiä jotain freesimpää klassisen pihtiputaan mummon tilalle. No, pihtipudas ja pieksämäki rimmaavatki nätisti.

Minusta tavallisten uutisten pitää olla yleistajuisia ja kaikille keskiverroille ymmärrettäviä, mutta ne voivat olla sitä vaikka tarjoaisivat jotain asiantuntijoillekin. Sitä paitsi minusta eri alojen ammattilaiset ja asiantuntijat ovat potentiaalisia uutispalvelun maksavia asiakkaita, koska he a) ovat sivistyneistöä, jotka haluavat lukea lehtiä ja b) luultavasti tarvitsevat uutisia työssään.

Ilmainen sisältö on lehtitalon näyteikkuna

Suomalainen lehdistö on nyt päättänyt. Se on päättänyt, että enää ei jaeta ilmaiseksi. Ilmaisjakeluun alkaminen oli virhe, ja se virhe perutaan nyt.

Vakaa - mutta minusta ei täysin uskottavasti lausuttu - uhkaus on, että vuoden lopussa maksumuureja on liki joka puolella.

"Ansainnan kannalta medialle ongelma on maksuton sisältö."

Mediatutkija Arto Suninen perkasi noin median tilaa ja tulevaisuudennäkymiä reilun vuosi sitten ( Journalisti 14/2013).

Suomalaisen median tilahan on se, että se on viimeinkin joutunut muutosmyllyyn. Vanha tuote eli painettu sanomalehti oli ylivertainen mainoskanava ja se kannatti mediayhtiöissä liian hyvin liian pitkään.

Kun lehti toi rahaa, verkkosivuja pidettiin mukavana nykyaikaisena lisänä eikä niiden kannattavuudesta ei tarvinnut kantaa huolta.

---

Kuutosluokkalaisten Yrityskylä on mahtava keksintö

Seminaarimatkalla Oulussa sain lyhyen opastuksen siellä toimivaan Yrityskylään.

Kylä on kuudesluokkalaisille rakennettu oppimisympäristö, joita on rakennettu kymmenkunta eri puolille Suomea. Pohjoisin on Oulussa.

Yrityskylän toiminta rahoitetaan opetus- ja kulttuuriministeriön, kuntien, säätiöiden ja yritysten tuella. Toimintaa koordinoi Taloudellinen tiedotustoimisto, jota puolestaan rahoittaa suomalainen elinkeinoelämä eli suomalaiset suuryritykset.

Halusi kokiksi, joutui toimariksi

Yrityskylä vaikuttaa olevan aivan mahtava oppimisympäristö. Esimerkiksi Oulussa oppilaat saavat ennen Yrityskylä-päivää peräti kymmenen tuntia opetusta yhteiskunnan toiminnasta, taloudesta, työelämän käsitteistä, työpaikan hakemisesta ja siitä, miksi veroja maksetaan.

Kiinnostu ensin, lue sitten

Ennen kirjallisuuden opetuksessa oli jalo ajatus, että klassikoita luetuttamalla lapset ja nuoret sivistyvät.

Periaatteessa joo.

Nykyään linja on melkeinpä se, että lue, mitä luet, kunhan jotakin luet. Joidenkin oppilaiden kanssa opettajilla menee paljon aikaa siihen, että väkeä pitää houkutella kirjojen ääreen. Toisen ääripään kanssa opettaja on helisemässä, sillä hän ei itse ehdi mitenkään pysyä kärryillä siitä, mitä nuoret lukevat.

Mahtavimmat moitteet väkisinluettamiselle on minusta antanut saamelaistutkija Veli-Pekka Lehtola. Äidinkielen opettajain liiton julkaisemassa Virke-lehdessä (4/2013) olleessa artikkelissa Lehtola kertoo omista kokemuksistaan. Hänen lännentarinoista lähtenyt kirjallisuusmakunsa laajeni "vähitellen kaiken maailman kirjallisuudeksi".

"Tätä lukemisen resurssia ei ole varaa menettää  tuputtamalla vastentahoitsille lukijoille klassikoita. Kun omaehtoinen lukemusinnostus pääsee vauhtiin, voivat muutkin kirjallisuuden lajit alkaa myöhemmin kiinnostaa."

Olen täysin samaa mieltä. Se, mikä lähteen omasta kiinnostuksesta, tuottaa parhaimman tuloksen.

Kiinnostuksesta puheen ollen, Lehtolan kirjoittama kirjallisuusjuttu on todella hyvin kirjoitettu ja muutenkin kiinnostava, sillä siinä hän kuvaa omaa kouluaikaansa asuntolassa Inarissa. Juttu tarjoaa vilauksen Suomen saamelaisten historiaan ja tuntoihin siltä ajalta, kun saamelaisuus ei ollut kovin pop.

Tapahtui jänniä! Kenelle kerron ja kuinka kiireesti?

Juttelin työkeikalla pelastuslaitoksen miesten ja naisten kanssa. Käsillä ei ollut pelastustehtävää, joten oli aikaa porista. Vaihdettiin siinä kuulumisia puolin toisin; itse kertoilin, millaista on onnettomuusuutisten tekeminen. Kerroin, että joskus iljettää soitella ja kysellä tietoja kesken tulipalonsammutuksen.

Pelastusväki totesi, että ei asiallinen työnteko ole vaiva, sehän kuuluu asiaan. Enemmän heitä haittasivat nykyajan ohikulkijat ja ohiajajat, jotka keskittyvät "lukijan kuvien" ottamiseen eivätkä siihen, että olisivat mahdollisimman vähän haitaksi ja vaaraksi. Toisinaan väki alkaa ikuistaa tilanteita jo siinä hetkessä kuin olisi syy ja velvollisuus ryhtyä auttajaksi.

Kotihoidontukea ei tarvitse leikellä

Kotihoidontuen uudistus on nyt sosiaali- ja terveysministeriön valmistelussa. Hallitushan sopi viime kesänä, että kotihoidontuki rajataan puoliksi molemmille vanhemmille. Myöhemmin tänä vuonna hallitus tekee muutoksista lakiesityksen budjettilakina, jonka sitten eduskunta hyväksyy tai hylkää. Yleensähän se hyväksyy. Muutosten on määrä tulla voimaan 1.8.2015.

Minä olen käyttänyt kotihoidontukea melko paljon, mutta en kaikkea, mitä on ollut mahdollisuus saada. Minulle nimittäin kotihoidontuki on ollut valtava apu työllistymiseen. Siksi kotihoidontukea ei tarvitse leikellä.

Pitää olla työ, mistä jäädä vapaalle

Luulevatko Kokoomus ja SDP, että kaikki vanhemmat ovat ammattikoulusta työhön valmistautuneita duunareita tai virassaan pötköttäviä opettajia?

Englantilaisen puolihyvät neuvot lehdistölle

Meidän oma ammattilehtemme Journalisti on kiitettävästi yrittänyt viime vuosina etsiä avaimia siihen, miten suomalaismedia selviäisi tulevaisuuteen.

Varsinainen pasuuna oli löytynyt haasteltavaksi kesällä. Tulevaisuuden median osaaja, brittiläinen Emily Bell kertoi haastattelussa, että suomalaisilla olisi kenties vielä aikaa välttää yleiset virheet (Journalisti 8/2013).

Bellin mielestä olisi syytä katsoa, mitä brittilehdet puuhasivat kymmenen vuotta sitten. He nimittäin tekivät samaa kuin suomalaiset nyt: hankkivat uusia painokoneita, rakennuttivat uusia toimitaloja ja tekivät formaattiuudistuksia kuten lehden koon pienetämistä. Kas, tabloid-uudistushan on nyt yksi kovista sanoista Suomessa.

Bell toteaa, että mikään näistä toimista ei ratkaissut lehdistön ansaintamallin ongelmia eikä edistänyt innovaatiota.

"Niiden sijaan Bell investoisi mobiiliin ja palkkaisi ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla kuin perinteisessä mediassa on tapana."

Joo ja jaa, sanon minä. Eihän se onnistu, jos aikoo pelkkää sanomalehteä pitää hengissä sillä, että muuttaa sen tabloidiksi. Eivät postilaatikkojen saranat enää kulu entiseen malliin, selvä se.

Katso lukijaa silmiin

Pikkuisen kuitenkin toivoisin Bellin, ja suomalaisen median, katsovan suomalaislukijoita reilusti silmiin. Minusta tuntuu, että Bell ei tunne suomalaisten sanomalehtiperinnettä. Meillä on suuret ikäluokat ja muutenkin vielä valtavasti niitä, jotka haluaisivat aamuisen sanomalehden kotiinsa, jos vain sen saisivat. Isolle osalla kelpaa lehti päiväpostissakin, kunhan se vain tulee.

Heitä pitää palvella niin hyvin, että mahdollisimman suuri osa heistä saadaan pidettyä maksavina asiakkaina. Pitää tehdä niin kuin erään kollegan mukaan Paavo Väyrynen teki presidentinvaalikampanjassaan; kääntää kaikki kivet, osa vieläpä kahdesti.

Kun perinteinen lehdistö ymmärtää sen, sitten se voi kääntyä digikanavien puoleen ja kysyä, miten siellä uutis- ja artikkelinälkäistä yleisöä palveltaisiin parhaiten. Sitten voitaisiin vielä miettiä, miten tarjoillaan täkyjä niille, joilla ei ole nälkä, mutta jotka saattaisivat hyvään nisukahvitarjoukseen tarttua, kun se eteen sattuu.

Jos nettiin pannaan sanomalehti tarjolle, se palvelee lähinnä niitä, jotka eivät toiveistaan huolimatta saa lehteä postia aamu- tai päiväpostissa kotiinsa. Niille, jotka eivät sanomalehteä kaipaa, lienee turhan suuri työ perehtyä siihen netissäkään. Heille pitää tarjota muunlainen kaista journalistien leipomien antimien joukkoon.

Harmi, että Google ehti ensin

Journalistissa (6/2013) oli keväällä juttu Taistelu Googlea vastaan. Jutussa sanotaan, että Google kylvää kiukkua monissa lehdissä, sillä Google News julkaisee toisten lehtien uutisia.

Minusta se on varsin kätevä palvelu. Harmi, etteivät sanomalehdet ole keksineet sitä itse.

Ymmärrän tekijänoikeusongelman, mutta lehdet eivät ole kovin vahvoilla, jos ne eivät yritä täyttää sitä, mitä yleisö toivoo.

Aivan ykkösasia digitaalisissa palveluissa olisi, että lehdet voisivat tarjoilla lukijalle uutisen yhteydessä myös omia arkistojuttujaan, niin ettei lukijan tarvitsisi heti mennä Googleen sen jälkeen, kun on uutisen lukenut.

Ihastuin Miinus-keittiöön

Puustellin Miinus-keittiö voitti yhden monista sisustusalan palkinnoista, Muoto 2013:n.

Innostuin Miinus-keittiöstä aivan valtavasti. Juuri tuollaista pitää olla tarjolla. Miinuksen tekijät väittävät, että sen jokainen osa on harkittu ekologisin perustein. Runko on biokomposiittia ja sen osat ovat vaihdettavissa ja huollettavissa.

Koti-isyys ei ole helppo juttu

Kaksplus-lehden päätoimittaja Annina Pennonen kirjoitti keväällä otsikolla Totuus koti-isyydestä.

Kertoi, että oli hienoa, kun hänen miehensä oli koti-isä. Oli hienoa hoksata, että hän itse ei olekaan enää ykkösvanhempi, joka tietää villasukkien ja kurahanskojen paikan. Vahingon tullenkin lapsi halusi isän lohduttamaan.

Petokiistoissa on kyse muusta kuin pedoista

Maa- ja metsätalousministeriö valmistelee ahman kannanhoitosuunnitelmaa. Ahma on Suomen suurpedoista ainoa, jolta kannanhoitosuunnitelma on puuttunut. Vasta sitten, kun on pitkäjänteinen suunnitelma, voidaan tosissaan miettiä, mitä ahman aiheuttamille tuhoille voisi tehdä.

Lappilaisena ympäristönsuojelijana ja metsästäjänä olen aina vähän kahta mieltä petoasioissa. Välillä olen enempi susipuolta, välillä enempi pyyntipuolta ja joskus tallaan niitten välissä.

Ahmapuhe on tylsää

Ahmakeskustelu on vähän tylsää. Ahman rauhoitus on ollut niin täydellistä ja haitat niin lappilaisia, että siitä ei ole tarvinnut suurisuisten lausua mitään.

Aivan toista on puhua susista. Mitä mainioin keskustelu käytiin Ylen Susi-illassa. Siellä keltatukkainen helsinkiläiskirjailija sanoi, että "eiks sinne maalle vois tehdä jotain aitoi, et ne sudet pysyis sit poissa". Monelle keskustelun taso oli siinä sanottu. Kantalappilaisena löysin keskustelusta kuitenkin syvempiä sävyjä. Ja ymmärsin, että pitää olla aikamoiset velhot setvimässä susisolmua, jos se aiotaan saada oiottua.

Anna minulle työ, minä kyllä teen

Kommunismia on helppo haukkua epärealistiseksi järjestelmäksi, mutta kovin realistinen ei ole tämä meidänkään systeemi.

Meillä on hieno peruskoulu. Sen päälle on järjettömät odotukset siitä, millaista väkeä sieltä tulee.

"Suomi rakennettiin apumiehillä, jotka paiskoivat rakennuksilla rankasti hommia, kävivät ehkä välillä lusimassa ja palsivat takaisin laastia tekemään. Nyt näille mihille ei ole enää tilaa eikö työtä: pitää olla vähintään alempi AMK-tutkinto, että pääsee mihinkään, suree Tammi-Moilainen." (Lapin Kansa 23.3.2013)

Tammi-Moilanen on Vanajan vankilan johtaja Kaisa Tammi-Moilanen. Hän on niin oikeassa. Koulunkäynnistä on tullut työnteon este.

Tee tästä nämä hommat

Koulutus takaa useimmille mahdollisuuden hyvään ja tuottavaan työhön, mutta joillekin sopisi paremmin vain mennä töihin, jossa joku kertoo, mitä pitää tehdä. Vaikka koulu olisi kuinka hieno ja pätevä laitos, kaikista ei tule reippaita ja oma-aloitteisia.

Tähän samaan asiaan on mukavasti tarttunut myös elokuvaohjaaja Virpi Suutari. Hänen Hilton-dokkarinsa kuvaa syrjäytyneitä itähelsinkiläisiä nuoria.

On paljon nuoria, joille teoreettinen opetus ja koulunpenkillä hiljaa istuminen eivät luonnistu. (Me 4/2013)

Itse olin koulussa se harva, joka pystyi täyttämään peruskoulumuotin. Luulenpa, että minunlaisen nuoren elämä näyttää opettajasta kamalalta, mutta minkäs hän tekee; ysi tai kymppi on annettava, kun arviointikriteerit niin sanovat. En toivo kenenkään nuoren enää kokevan, että on kunniakasta ahtautua peruskoulumuottiin.

Monelle työ kelpaa

Tänään minulla oli ilo nähdä työssään ihminen, joka tekee mielellään sitä työtä, mitä hänelle on annettu. Talossa asioivien tervehtiminen ei ole hänen ykkösjuttunsa eikä hän ehkä ole sosiaalisessa mielessä ole työnantajansa paras käyntikortti.

Suulas poikani kävi kuitenkin mieheltä kyselemään työnteosta, ja mies selitti tähdellisenä, millainen urakka hänellä oli menossa. Siinä hän oli, työnantajan yksi parhaista käyntikorteista. Tuossa paikassa on annettu hänelle hyvä työ ja saatu hänestä hyvä työntekijä. Tuossa paikassa minä haluan asioida jatkossakin.

Rovaniemellä sosiaaliturvan johtajan Mirja Kankaan lempiaihe (kollegojensa mukaan) on sosiaalinen työllistäminen, mikä tarkoittaa esimerkiksi toimeentulotuen saajien työllistämistä sosiaalisesti. Oulussa sellaista käsittääkseni tehdään.

Paltamossa on ollut täystyöllisyyden kokeilu. Tulokset olivat hyviä, mutta ymmärtääkseni malli jätti vielä kehittämisen varaa. Vaikuttavaa oli, että monelle työ kelpasi. Yllättävä tulos taas oli, että kun työttömät pääsivät työterveyden piiriin, heiltä löytyi piileviä ja hoitamattomia sairauksia. Kansanterveys siis parani. Sallassa on ollut työttömien työllistäjänä Metlan tutkimusasema, joka aiotaan nyt lakkauttaa, kun TE-keskus lopetti työllistämistuet eikä Metlan budjetista sellaista varaa löydy.

Ei tietenkään ole realistista ajatella, että kaikki toimeentulotuen saajat onnistuisivat työssään. Olen kuitenkin varma, että esimerkiksi Oulussa on ihmisiä, jotka ovat onnellisia siitä, että joku näyttää heille työn, jota he voivat tehdä.

Vanhan ajan oppeja

Lopuksi vielä siteeraan Lapin Kansan mielipidepalstalle ahkerasti kirjoittavaa Pentti Ruohosta. Kirjoituksen aihe on Kemijoen rakentaminen ja otsikko "Oppia vanhan ajan nuorisotakuusta".

"Silloin ei työntekoa estäneet ylityökiellot, pyhätyöt tai yötyökiellot. Työtä tehtiin, kun sitä oli tarjolla. --- Tärkeintä oli opetella työntekoa, sopeutua porukkaan ja kokea onnistumisen ahaa-elämyksiä." (LK 16.2.2013)

Voi voi, sanoi lehtimies

En voi käsittää, miten tällainen uutinen voi olla olemassa: Susia pelästynyt hevonen pudotti koulutytön (Iltalehti).

Jos venäläinen kuvatoimisto hankkii kuvansa Titanic-elokuvasta, Iltalehti etsii uutisensa saduista, tällä kertaa Punahilkasta.

Paljon myöhemmin Iltalehti saikin tehdä uutisen siitä, että se oli tehnyt virheellisen jutun. "Hieman yli 10-vuotias" koulutyttö paljastui 26-vuotiaaksi naiseksi. Vähän muitakin asioita oli pielessä; sudet olivat koiria, joilla oli panta.

Uutistoimittaja äänessä

Parhaat oppini uutistyöhön olen saanut STT:ssä. Kas, sehän onkin UUTIStoimisto. Ykkösohje on, että uutisen pitää olla luotettava. Sen sisältö pitää tarkistaa vähintään kahdesta lähteestä. Kiireellisessä uutisoinnissa on eri säännöt, sillä niissä lähteet tarkastetaan jälkikäteen.

Tuo koulutyttö-susi-uutinen hävettää minua. Meitä on paljon toimittajia, jotka emme halua tuollaisia kirjoittaa. Valitettavasti jotkut haluavat suoltaa juttuja nopeasti, mutta vielä valitettavampaa on, että kaikkia toimittajia ei perehdytetä työhön kunnolla. Kaikissa toimituksissa ei ole edes mietitty sitä, mikä on uutinen tai millainen sen pitää olla.

Parhaimmillaan uutistoimitus on niin varma osaamisestaan, että työn periaatteet ovat julkisia. Julkinen on myös STT-Lehtikuvan tyylikirja.

Peitset tanassa

Jos et ole vielä kuullut Nazisin taistelusta, perehdy ihmeessä. Jos olet jo kuullut, olet varmasti naurusi jo hotkaissut. Nazisin taistelusta löytyy perustietoa täältä.

Sehän oli MTV3:n käännösvirhe, jonka pohjalla oli natsit (engl. Nazis). Moni toimittaja katsoo käännösvirheen olleen lopultakin hauska, inhimillinen kämmi. Mutta on se myös hyvä esimerkki siitä, että uutistoimittajan rutiineihin kuuluu tarkistaa, ettei kirjoita täysiä pöljyyksiä. - Siis jos työnantaja ei ole vetänyt kuristuspankaa liian tiukille.

Nazisin taistelu oli hauskaa, mutta varsin nolon uutiskämmin perässä saamme palata Iltalehteen. Viime tammikuun uutisessa sanottiin, että Perussuomalaisten Matti Putkonen luuli Pekka Haavistoa kokoomuslaiseksi.

Häpeällistä ei ole se, että toimittaja mokasi ("niitähän sattuu"), vaan se, että moka paljastaa toimittajan asenteen. Jos perussuomalaisen puheessa kuulostaa olevan virhe, niin SEHÄN ON VIRHE. Linkittämässäni uutisessa oikaisu on kirjoitettu alkuperäiseen juttupohjaan, joten näyttää siltä, että se on julkaistu samana päivänä. Oikeasti oikaisu tuli usean päivän, muistaakseni jopa viikon viiveellä.

Onkohan Kemijärvi maaseutua vai kaupunkia

Kemijärveläinen Kari Väänänen pääsi linnanjuhlissa otsikoihin, kun sanoi ymmärtävänsä vähän mielenosoittajiakin. Tosin Väänänenhän ei kommentoidessaan tiennyt, mitä kaikkea Tampere-talon ulkopuolella tapahtuikaan.

Väänänen kuvaili juhlamieltä siihen malliin, että onhan se kiva päästä matkustamaan kaupunkiin. Puhui varmaan kaikkien mettäperäläisten puolesta.

Väänänen on muuten kerran valittu Vuoden maaseutukasvoksi. Se on Suomen Kylätoiminnan kunniamaininta.

Siinäpä hyvä vinkkeli siihen, että Kemijärvi on kaupunki, mutta muun Suomen mielestä kaupungin tunnetuin asukas asuu maalla.

En ole vielä eronnut kirkosta

Inarin seurakunnassa on eestaasvaiheiden jälkeen lakkautettu tunturipapin virka. Niinhän sitä saatetaan tehdä, jos katsotaan, että vähemmilläkin papeilla pärjätään. Paha vain, että virassa oli mitä tykätyin pappi.

Eipä ole vaikea arvata, mitä moni seurakuntalainen on tehnyt monivuotisen viranlakkauttamisprosessin aikana. En ole kuullut, mitä mieltä itse pappi on ollut kirkostaeroamisista. Tuskin tykkää.

Moni ei ymmärrä, miten pelottavalla tiellä tässä ollaan.

Saatanpa ostaa pullotettua vettäkin

Kun olin nuori, lopetin karkinsyönnin. Reissasin paljon, ja etsin kaupasta usein kelpoa välipalaa. Tarjontaa oli aika vähän. Ostin joulukiisseelliin tarkoitettuja kuivattuja sekahedelmiä ja vauvan soseita. Etelä-Suomen luomukaupat olivat melkoisia paratiiseja, kun niistä sai ostaa mitä erilaisempia kuivahedelmiä, niinkin herkullisia kuin kuivattuja banaaneja ja ananaksia.

Mietin, että vielä tulee toinenkin aika, ja niin tuli. Parrot's tuli pähkinöineen marketeihin ja meijerit alkoivat tehdä smoothieta. Vauvanvellejäkin saa ostaa aikuisena, kauramaitona.

Vedelläkin tulevaisuus. Uutisen mukaan suomalaiset juovat kymmeniä miljoonia litroja vettä vuodessa.

Meidän omalla Lapin Kansallamme on joskus tapana vetää mutkat suoriksi näissä etelänmaan hömpötyksissä. Lehti tulkitsi pääkirjoituksessaan ulkomaisen pulloveden menekkiä niin, että "hanavesi ei kaikille kuitenkaan kelpaa".

Ostan silloin tällöin pullovääettä ja olen iloinen, että sitä on nykyisin saatavilla. Uskon, ettei suuri kulutus selity vain sillä, ettei hanavesi kelpaa, vaan sillä, että ihmsiet ovat nykyisin enemmän liikkeellä. Minusta on ainakin mukavampi ostaa lapsille pullollinen vettä kuin pullollinen limsaa, jos jano yllättää. Viimeksi se yllätti joulupukin pajakylässä.


Mietin, että onkohan Lapin Kansan pääkirjoittaja matkustellut kuinka paljon? Aseman vessastahan saa edelleen vettä, mutta se maksaa. Sehän ei tietenkään hetkauta heitä, joiden matkustelujuomana on olut.

Likinäköisyyden uhka

Minusta silmälasit eivät ole kovin kummoinen rajoite elämässä, mutta onnittelen silti heitä, jotka pärjäävät ilman.

Jo Aslan vauva-aikana mietin lapsen näön kehitystä. Päättelin, että jatkuva lähelle katselu ohjaa silmien kehitystä. Ajattelin, että näön kehittymisen kannalta olisi hyväksi olla paljon ulkona.

Uskoin teoriaani, mutta kovin syvälle en siihen paneutunut. Optikolta tosin kysäisin, että voisiko siinä olla perää. Hän totesi, että eipä noilla tunturien saamelaislla paljon likinäköongelmia ole ollut.