Kotihoitaja

Rovaniemellä aiotaan kokeilla pientä kotihoidon kuntalisää. Aiempi kokeilu kymmenisen vuotta sitten päättyi, kun tuki ei vähentänyt päivähoidon menoja. Tuskin niin käy nytkään. Kyselyn mukaan lisätuen pitäisi olla 260 euroa, jotta se vaikuttaisi perheiden päätöksiin. Niin suurta tukea ei varmaan tule. Kelan kotihoidon tukeahan saa kolmisensataa euroa kuussa. Kuntalisä tulisi sen lisäksi.

Tuki tuskin vaikuttaisi minuunkaan. Nythän olen hoitovapaalla, vaikka mistään en olekaan vapaalla. Työni Oulussa jäi, kun muutimme Rovaniemelle. Silloin jäin suoraan äitiyslomalle. Vaikka minulla olisi työpaikka, olisin varmaan kotona. Mies ei luultavasti jäisi hoitovapaalle, ja minusta Asla on liian pieni päivähoitoon. Raisa Cacciatoren sana siitä, että alle 3-vuotiaan paras paikka on kotona, on tietenkin vain yleisohje. Silti uskon häntä, ja järkeni sanoo samaa.

En ole synnynnäinen kotiäiti enkä halua olla vain äiti. Ystävieni lapset, jotka ovat samanikäisiä ainokaisia ja joiden äidit ovat kotona, saavat äideiltään varmasti paljon enemmän kuin Asla. Minä teen myös uraa. Etsin kontakteja, kirjoitan, opiskelen ja kehitän kykyjäni pikku projekteissa. Rahaa en juurikaan tienaa, mutta toivoakseni investoin tulevaan. Jo se, että pitää itsensä vireessä, on työtä - sen vahvistavat varmasti muut kotiäidit. Urantekoni etenee erittäin hitaasti, mutta yritän kuitenkin.

Haluaisin töihin ja olen huolissani urakehityksestäni. Jos valitsisin vain sen perusteella, mitä itse haluan, menisin töihin. K (tässä välissä hoidin yhden räkänenän) ... niin. Haaveisiini on aina kuulunut perhe, ja edelleenkin perhe on minulle tärkeä. Kotiäitiys ei ole vastenmielistä, vaikkei se yksistään tunnu tarpeeksi mielekkäältä elämän sisällöltä. Minusta elämä vain on niin, että kun on lapsia, niistä huolehditaan niin hyvin kuin kyetään.

Se, mitä elämässä hyväksyy annettuna ja mitä ei, on kiinni arvoista. Ei-uskovaisen on vaikea ymmärtää sitä, että uskovaisenkin mielestä jumalanpalvelus voi olla tylsä, mutta silti hän haluaa siellä käydä. Toisen mielestä joku uhraa itsensä lastensa vuoksi. Tämä "uhraaja" taas kyllä ajattelee luopuvansa jostakin, mutta ei pidä sitä uhrauksena. Hän vain elää elämäänsä, jossa on erilaisia tilanteita.

Ja siitä tulee onnellisuus. Että käsittää, mitä elämä on.

Hiiliruokaa

Viimeinkin mediassa on alettu puhua ruoan ympäristövaikutuksista. Itse aloin lukioikäisenä riista-kasvissyöjäksi. Itse eläimen tappaminen ei ollut minulle kynnyskysymys. Se, millaisissa oloissa eläin kasvaa, merkitsi paljon. Periaatteeni jalossa hengessä minusta tuli pian myös metsästäjä.

Olen vasta käynyt kaksi mielenkiintoista keskustelua lihan vallasta. Ola, kokki ammatiltaan, totesi, että onhan lihalla haittavaikutuksia. Samalla hän jatkoi, että lihasta luopuminen tarkoittaisi sitten nälkää - olisiko se parempi? En viitsinyt kohteliaana pöytäkeskustelijana inttää siitä, kuinka paljon nälkää näkeviä jo on ja kuinka huono tuottoaste rehuhehtaarilla on. Syksyllä yritin esittää partion suurleiri Kilkkeen keittiöpomoille, että välillä voisi kaikille tarjota kasvisruokaa. Hiljainen lihamies vastasi, että sitten se olisi soijaa, kun lihan proteiineja on vaikea korvata millään. Voi taivas... Lihan proteiinit ovat tärkeitä, mutta tarvitseeko niitä saada kaksi kertaa päivässä? Hänelle intin vähän vastaan. Laihoin tuloksin.

Olen vähentänyt ruokani ilmastovaikutuksen melko pieneksi. Metsästämme osan ruoasta. Kaupassa käymme vain pari kertaa viikossa. Yritän välttää sitä, että autolla lähdettäisiin vain ostoksille. Autokauppamatkat ovat erittäin kuluttavia, vaikka kuinka ostaisi luomua ja reilua.

Kaupassa suosin luomua, reilua, kotimaista sekä vähiä ja kierrätettäviä pakkauksia. Kaikki tuo käy jo ihan luonnostaan. Eineksiä käytämme vähän ja yritämme tehdä ison satsin ruokaa kerralla. Talvella ostan talvikasviksia, esimerkiksi kotimaisia juureksia. Kesällä sitten syödään kurkkuja, salaatteja, kesäkurpitsoja, tomaatteja sun muita.

Parannettavaa on. Juustoa, voita ja maitotuotteita kuluu liikaa siihen nähden, mikä oikea tarve olisi. Kalastaminen toisi paljon lisää kaivattua luonnonmukaisuutta ja terveellisyyttä. Innostusta ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Mukavuussynti se kai sitten on.

Lasten aikuisten maailma

Kävimme yksi päivä kaupungilla Aslan kanssa. En oikein nauttinut reissusta, kun halusin antaa lapselle aikaa käpötellä ja katsella sen sijaan, että olisin kiskonut häntä hihasta ja hokenut, että "kävelepä reiphaasti nyt". Ja sitten emme tietenkään ehtineet hoitaa kaikkia asioita.

Kävelimme sisälle Revontuleen (kauppakeskus), jonka ensimmäinen kauppa myy alusvaatteita. Asla pysähtyi tuijottamaan monen neliön kokoista Triumphin mainosta, jossa viehkeä nainen istui alusvaatteisillaan. Mietin, onko tämä nyt ei-toivottu tilanne. Siinä hän seisoi keskellä käytävää ja katsoi kuvaa. Annoin katsoa.

Nyt olen iloinen aloittelevasta Suomi-TV:stä, joka lupaa lähettää sellaisia ohjelmia, uutisiakin, joita lasten kelpaa katsoa. En juuri katsele telkkaria, mutta olen miettinyt, että lähetyksissä ei muisteta enää lainkaan, että lapsetkin näkevät niitä. Ihan kannatuksen vuoksi voisin pitää Suomi-TV:tä auki, jos olisi tarve pitää televisiota auki. Kaupoissa taas haluaisin aina kulkea lööpittömien kassojen kautta. Lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula on lööppien osalta puhunut täyttä asiaa.

Jättisuuren alusvaatemainokset kaupungilla ovat minusta vähän kiusallisia, mutta en aio niitä kieltää. Kai minun täytyy vain miettiä, miten osoittaisin lapselle, että hän saa sanoa, jos mainos nostattaa jotain mieleen. Ja pitäisi miettiä myös, miten vastaan lapsen kysymyksiin. Television kanssa on vaikeampaa, ja siksi pidän sen pääasiassa kiinni Aslan nähden. Kerran katsoin eräiden lasten kanssa televisiota, josta tuli kondomimainos. "Ilmapalloja", sanoi lapsi. Minä vain toivoin, että mainos vaihtuisi äkkiä toiseen. Vieläkään en tietäisi, mitä sanoisin.

Luksussynntyssali?

Mitä ihmeellisiä uutisia luen? Lapin Keskussairaalan synnytyssaleista tulee kuulemma luksuspaikkoja. LKS:han ei ole ollut mitenkään tunnettu luksuksestaan, mitä synnyttämiseen tulee.

- Tämä on sitten hyvin vanhanaikainen sairaala, varoitteli nuori mies. Hän oli töissä osastolla ja esittelemässä osastoja eräälle tulevalla synnyttäjälle. Taisi tehdä sen kuiskaten. Taisi olla muualta tullut, tuollainen oikein tietäjämies etelästä. Kertoo meille paremmasta synnytyssairaalasta. Joopa joo.

Minulla ei ole valittamista vanhoistakaan synnytyssaleista. Paitsi että nyt vain yhdessä neljästä salista on amme. Itse en kuullut suositeltavan ammetta. Synnyttäjät eivät tykkääkään siitä. Synnytysjakkarakaan ei kuulemma ole mistään kotoisin. Epämukava kuin mikä, sanoi kätilö, eikä aikonut kyyristellä sen alla lasta vastaanottamassa.

Itse kipuilin tutkimushuoneen suihkussa, ennen kuin käpyttelin synnytyssaliin. Kipusuihkusta olisi ollut apua enemmän, jos siellä olisi ollut kivuliaalle synnyttäjälle sopiva tuoli. Suihkun ainoa kaluste oli mikä lie rautainen pianojakkara, kierteet ja kaikki, mutta ei mitään, mihin nojata. Etsin asentoni suihkun lattialta, sieltä ahtaasta nurkasta. Ja tietenkin suihkuverho kääriytyi ympärilleni. Ihanaa oli kuitenkin, että sain olla suihkussa niin kauan kuin halusin.

Nyt tehtävä uudistus kuulostaa hyvältä. Synnytyssalit ja osastot ovat samassa kerroksessa. Synnytyshetkeä voisi odotella osastolla. Isille tulee oma tila odotteluun ynnä muuhun, samoin osaston taukotila remontoidaan. Luksusta ovat muun muassa synnytyssalien tähtitaivasmainen led-valaistus. Rentoutumista varten tulee ammehuone. En tiedä, onko ammeita jatkossakin vain yksi.

Saapa nähdä, muuttuvatko synnytyskäytännöt, kun ympärillä on nykyaikaiset tilat. Puoli-istuva asento, sukista kiinni, työntö ja välilihan leikkaus. Niin on aina ja aamen?

Vieläkö lastenhoitohuone pysyy?

Hurjimmalta muutokselta kuulostaa, että synnyttänäiden osaston lastenhoitohuone otetaan muuhun käyttöön. Siis LKS:ssahan on vielä sellainen muinaisjäänne kuin lastenhoitohuone. Sinne meidänkin Asla kiikutettiin viereltäni sen enempiä selittämättä. Lähetin miehen perään katsomaan, minne menevät. Tuli kohta tyhjin käsin takaisin. Ei ollut löytänyt paikkaa. Kaveri kertoi esikoisen synnyttyään haahuilleensa osaston käytävillä neuvottomana, kun ei tiennyt, missä lapsi on. Minusta on aivan käsittämätöntä, että äideille ei kerrota, minne heidän lapsensa viedään ja mitä niille tehdään.

Huonekaverini (2 kpl) odottivat turhaan omaa lastaan ensimmäisen päivän imetysateroille. Toinen tappoi aikaansa puhumalla puhelimessa ja kertomalla, että ei vain lasta näy. Viimein tullut hoitaja selitti, että oli ollut koko aamun niin kiire, ettei ollut ehtinyt tuoda. Maito oli annettu pullosta. Toiselle olivat parin tunnin ikäistä lasta tuomassa, mutta äiti nukkui. Eivät herättäneet. Pikkuisen oli tuore äiti herättyään ihmeissään tuon kuultuaan.

Kai hoitajilla on kaunis ajatus antaa äidin levätä. Vierihoitoa ei varmaankaan vastusteta, mutta vanha toimintakulttuuri on lujassa. Ystäväni Tiina oli ilmoittanut, että lapsi, vieläpä esikoinen, pysyy hänen vieressään. Se sopi henkilökunnalle. Minulla oli oma tahtoni täysimetyksen suhteen, eikä sekään ollut osastolla ongelma, vaikka hieman sain kuulla napinaa. Synnytyssalin "älä anna pulloa" -pyynnöstä suivaantunut kätilö on sitten asia erikseen.

Äiti saa tahtoa, mutta tahtomiset pitää tietää itse. Ja ne pitää miettiä etukäteen, kun ei siinä synnytshöyryissä kaikilla pää toimi. On tavallaan selviö, että ainakin ensimmäisen yön lapsi nukkuu lastenhoitohuoneessa, ja nähdäkseni kaikkia lapsia ruokittiin myös pullosta. Nyt osaston huoneet remontoidaan kuitenkin vierihoitoa tukeviksi. Sitä en tiedä, poistetaanko lastenhoitohuone kokonaan.

Ruskovillan tuotteeet

Olen käyttänyt Ruskovillaa jo ennen Aslan syntymää, mutta Aslalle olen erityisesti hankkinut Ruskovillan tuotteita. Itsekin kyllä mietin, että miksi enää muita alusvaatteita edes käyttäisin. Niin hyviä ne ovat.

Yksi suosikkini on ollut villateddyalusta. Se oli mahtava oloalusta, kun ei haitannut, vaikka vauva pissasi siihen. Villahan puhdistuu tuulettumalla. Yleensä tuuletin sen öisin, ja aamulla otin taas käyttöön. Siinä pikku Aslan oli hyvä, lämmin ja mukava maata ilkosillaan. Myöhemmin se on toiminut muun muassa sohvalla istuma-alustana kuivaksiopetteluvaiheessa, vaunuissa lämmikkeenä ja nyt lisäpeittona, kun emme ole vielä uutta täkkiä saaneet hankittua. Vauvalla se voi olla sekä peittona että sijauspatjana ilman puuvillaisia lakanoita. Näin iholle tuleva kangas on lämpimämpi.

Myös Ruskovillan lampaantalja on hyvä. Se ajaa oikeastaan saman asian hoitoalustan kanssa, mutta halusin molemmat, koska talja oli pysyvästi vaunuissa. Taljanhan voi pestä koneessa. Halpistaljoihin ero on siinä, että talja on merinolampaasta.

Vaippoina on ollut Ruskovillan harsoja. Osa kehuu niitä, mutta itse en ole huomannut, että ne olisivat mitenkään erityisen ylivetoja. Toki ne ovat jämäkämpiä, paksumpia ja paremmin muotonsa pitäviä kuin monet muut harsot.

Aslalla on ollut koko ajan villaisia ja silkkisiä Ruskovillan vaatteita. Ne ovat siis tavallisia alusvaatteita. Moni myy netissä käyttämättömiä villabodyja, kun ovat mieluummin käyttäneet villahaalaria. Käyttäjä on siis ajatellu bodyn perinteiseksi "villavaatteeksi", jota käytetään ulkoillessa. Parhaimmillaan ne ovat kuitenkin tavallisina vaatteina ihoa vasten. Ja niitähän voi käyttää kesälläkin.

Sotkuissa, esimerkiksi ruokaillessa, villavaatteet ovat hyviä, koska ne hylkivät likaa. Ne siis eivät oikein likaannu, koska ruokatahrat voi pyyhkiä pois. Väriä tahroista tietysti jää, mutta muuten vaatteet pysyvät "puhtaina". Vaikka lapsi opetteli itse syömään, sama paita saattoi olla käytössä monta päivää. Yksi ekologisuustekijä onkin, että pesuvälit ovat pitkät.

Aslalla on ollut atooppista ihoa. Poskiin ihottuma on jäänyt toistaiseksi, mutta käsivarsissa ja jaloissa ollut ihottuma heitti vaivaamasta, kun hankin pääasialliseen käyttöön silkkisiä ja merinovillaisia alusvaatteita ja aloin käyttää MiniRiskiä ja pesupähkinöitä pääasiallisina pesuaineina. Lisäksi käytän jatkuvasti pesukoneen lisähuuhtelua.

Villaisista vaippahousuista suosikkini ovat pitkälahkeiset, koska ne toimivat samalla pitkinä housuina. Vaippavaiheen jälkeen olemme käyttäneet niitä alushousuina. Ne pysyvät jalassa, kun päällä on toiset housut. Pissavahingot eivät niissä haittaa, koska ne eivät päästä kaikkea pissaa läpi ja niitä ei tarvitse pestä kovin usein, vaikka vahinkoja sattuisikin.

Aslalla on silkkinen kypärämyssy. Se on ohut, pehmeä ja lämmin. Villainenkin varmaan olisi ihan hyvä. Puuvillaiseen verrattuna näiden etu on se, että puuvilla on kylmä märkänä. Myssythän yleensä siitä, että lapsi kuolaa tai imee lakkia.

Ruskovillan vaatteiden, varsinkin valkoisten, kanssa täytyy hyväksyä, että niihin jää tahroja, koska pesuaineet ovat mietoja. Mutta minusta alusvaatteiden tahrat eivät häiritse. Paljon tärkeämpää on vaatteiden ekologisuus, eettisyys, kotimaisuus, puhtaus ja terveellisyys.

Vieläkin kestovaippoja?

Ai, teillä on vielä kestovaipat? kysyi Sanna-ystäväni, kun kävin hänen luonaan kylässä. Olin vähän hämmentynyt. En ollut koskaan edes miettinyt niistä luopumista.

Kestovaippainto olisi varmasti laantunut, jos olisin joutunut siivoamaan ison vauvan kakkoja vaipoista. Mutta onneksi ei ole tarvinnut, kun Asla alkoi käyttää ahkerasti pottaa noin kahdeksankuisena. Tämän ja viiden eri muun lapsen vuoksi olen toistaiseksi hyvin vakuuttunut siitä, että tuloksekkainta on aloittaa pottaharjoittelu silloin, kun lapsi osaa istua. Tuttavapiirin viisi erilaista perhettä ovat minusta jo aika pätevä näyttö.

Nyt käytämme kertakäyttö- ja kestovaippoja yhtä paljon. Molempia yhden vuorokaudessa. Odotan, että yövaipaksikin riittäisi kestovaippa. Välillä olen sitä kokeillut, mutta huonosti kävi. Sänky oli märkä ja Aslan iho kärsi. Vaipan pitäisi kai olla kymmenen senttiä paksu, että se riittäisi. Päivän ainoa kestovaippa on käytössä päiväunilla. - Joskus toki muulloinkin, jos ollaan esimerkiksi pitkällä kauppareissulla. Päiväunivaippakin on joskus kuiva.

Olen alkanut vähän kestovaippakriitikoksi. En missään nimessä vastusta kestovaippoja, mutta haluaisin, että puhuttaisiin enemmän myös vaipattomuudesta. Sen ei tarvitse olla totaalista, vaan vaippoja voi käyttää vähemmän. Vaipattomuus on kaikkein luontoystävällisintä.

Ihana ystäväni Riika onkin muuten toteuttanut vaipattomuutta paljon - tosin aivan eri lailla kuin itse sitä tarkoitan. Hän kertoi siivoilevansa konttailevan vauvansa pissoja sieltä täältä. Hauska juttu, eikä ainakaan yhtään vaippoja huonompi ratkaisu lapsen kannalta. Näkeepähän lapsi tuloksenkin.

Ilman poota?

Nyt olen keksinyt uuden villityksen. Luin vasta lehdestä no poo -ilmiöstä, mistä en, ihme kyllä, ollut kuullut aikaisemmin. Sehän on shampooton elämä.

Pikkuisen etsiskelin asiasta tietoa. Vaikuttaa siltä, että ei kovin kummoisesta harrastuksesta ole kysymys. Mutta jos haluaa pitäytyä kuitenkin nykyaikaisessa hiuskauneudessa kiinni, niin joutuu näkemään vaivaa. Eri asiahan on sitten, jos pitää vain lyhyttä tukkaa tai esimerkiksi aina lettiä. Tai jos suostuu kuljeksimaan vähän karheammassa kuontalossa.

Mies oli lukenut saman lehtijutun. "Just joo." Kun kerroin kiinnostuneeni, hän kauhistui. Totesi, että alkaa mennä vähän liikaa hihhulihommiksi. Joka tapauksessa ajattelin nyt ottaa asiasta vähän selvää ja sitten ehkä siirtyä kokeilujaksolle. Katsotaan sitten, onnistuuko se vai ei.

Jaa että miksi? En (ainakaan vielä) usko shampoiden myrkyllisyyteen tai muuhun tyypilliseen no poo -juttuun. Olen jo vuosia miettinyt, onko shampoo juurikin tarpeen. Tutkija Tuula Tuisku Oulun yliopistossa kertoi ajastaan nenetsien parissa. Me opiskelijat kyselimme puhtaudesta. Hän kertoi pesytymisestä ja totesi, että kun elämään tottui, olo ei ollut likainen. Hän kertoi, miten nenetsit peseytyivät (saunoivat) ja huolehtivat puhtaudestaan. Puhtauskäsityksen lisäksi muutoksessa oli varmasti hänen oma elimistönsä.

Ja mitä oli aika ennen shampoota? Samaa olen kysynyt muistakin asioista. Elettiinkö joskus ilman kertakäyttövaippoja? Entä kosteusvoiteita? Entä pyykkipulveria? Entä vitamiinivalmisteita? Entä pikku purkeissa myytävää hapanta jugurttia? Entä ilman samoihin pikku pulloihin pakattuja vihannespuristeita? Mihin kaikkeen meidät onkaan totutettu.

Vaikken tiennyt no poo -ilmiöstä tai siitä, miten siirtyminen shampootomaan elämään olisi mahdollista, aloitin oman kokeen. Asla on elänyt ilman shampoita ja pesuaineita. Veden lisäksi puhdistukseen on käytetty rasvaa. Minusta on mielenkiintoista nähdä, alkaako hänen kehonsa jossain vaiheessa vaatia pesuaineita vai onko niiden käyttö lähinnä tottumiskysymys?

Onnellinen kuluttaja

Olen inhokuluttaja, vaikka ei tämä elämä siltä näytä. Minullahan on kaikkea ja melkein kaikki on priimaa. Toteutan aika hyvin ohjetta, jonka mukaan pitää ostaa vähän mutta kunnollista. Lisäksi ostan, käytän ja ennen kaikkea huolin paljon kierrätystavaraa. Poislaitettava tavara lähteen ensisijaisesti kiertoon, toissijaisesti lajiteltuihin jätteisiin, kolmassijaisesti jää odottamaan varastoon käyttötarvetta ja vasta neljässijaisesti menee roskiin.

Yhteishyvän (6/09) pääkirjoitus inhottaa. Se päättyy niin kliseeseen:

Tärkeintä on tuntea, mistä oma onni syntyy.

Sitä ennen todetaan, että onhan se hyvä, että ollaan nuukia, kun ilmastonmuutoksesta keskustellaan. Sitten vähän kehutaan valveutuneita eettisiä ja nuukia kuluttajia. Ja lopuksi räjähtää tajunta, joka mielistelee kaikkia:

Toisaalta isolle joukolle ihmisiä kuluttaminen on elämäntapa ja itseilmaisun väline. He hakevat uutta, seuraavat trendejä ja etsivät edullista hintaa. Mielihyvää tuottavat erilaiset valinnat toteuttaa omaa itseään.

Minä en halua ostella siksi, että tavaroista tulee yleensä jätettä. En myöskään halua, että koti on täynnä kaikenlaista kolpaa. Vielä ajattelen sitä, mistä tavara on lähtöisin. Kyse ei ole vain sen kierrätettävyydestä vaan siitä, mitä kaikkea se on saanut aikaan ennen kuin se on käytössäni. Mihin tavaran valmistuksesta syntyneet jätteet ja päästöt ovat joutuneet? Kenen viljelymaata sen vuoksi on tarvittu? Onko joku jäänyt vaille puhdasta vettä tavarani vuoksi? Onko joku lapsi ollut valmistamassa sitä? Olisiko se voinut olla minun lapseni, jos asuisin jossakin muualla?

Joogasta synnytyssaliin

Kävin äitiysjoogassa ennen Aslan syntymää. Minulla ei ollut odotuksia joogan suhteen, sillä en ollut joogannut aikaisemmin. Halusin katsoa, mitä se minulle antaa - ehkä rentoutumista ja nautinnollista raskausaikaa, ehkä apua raskausvaivoihin.

Aluksi kävin joogassa Oulussa ja lopuksi Rovaniemellä. Meillä on täällä aivan mahtava äitiysjoogaohjaaja, Ritva Kuure. Hänen tunneillaan löysin ratkaisun lääkkeettömään synnytykseen, jota olin toivonut alusta alkaen.

Vauvassa (4/2009) oli juttu äitiysjoogasta. Joogaohjaaja Liisa Erika Savonen kertoo siinä lyhyesti siitä, miten joogan hengitysharjoitukset auttavat lievittämään kipua. On tärkeää, että synnyttäjä, sikiö ja kohtu saavat happea.

Minulla oli uskoakseni sietämättömän kivulias synnytys. Siltä se tuntui, ja siltä se on kuulostanut muiden synnytyskokemuksiin verrattuna. Halusin synnyttää niin, että tunnen, mitä tapahtuu. Halusin olla aktiivinen synnyttäjä, koska minusta synnyttäjä ei ole lähtökohtaisesti potilas. Hänestä kyllä tulee potilas, sitten jos synnytys ei etene hyvin. Toisekseen en halunnut, että synnytykseni olisi vain kivunlievityksen odottamista. Ensikertalainen ei yleensä huomaa, että lääkettä ei saa heti, aina ei ollenkaan. Voi myös olla, että lääke ei auta. Esimerkiksi itse olisin joutunut kestämään kamalia supistuksia joka tapauksessa tuntikaupalla, vaikka olisinkin halunnut kipulääkettä.

"Onhan sitä ennenkin pärjätty ilman kipulääkkeitä."
"Synnytyskipu on pehmeää kipua."
"Synnytyskivun kestää, koska sillä on merkitys."

Noin ajattelin itsekin, ja niin ajattelee moni muu. Nuo ovat sellaisia kliseiksi muodostuneita lausahduksia. Omasta synnytyksestäni en varmaan olisi selvinnyt vain noiden asennelauseiden varassa, vaikka asenne olikin vankkumaton.

Pakko rentoutua

Kipu oli sietämätöntä ja koin sen keskellä yötä, väsyneenä. Opin viimeistään silloin, että kivunsietämisessä tärkeintä on rentoutuminen. Rentoutua voi oman mielensä avulla tai lääkkeiden avulla. Jooga on yksi keino harjoitella rentoutumista, mutta ei tietenkään ainoa. Minulle jooga sopi erittäin hyvin.

Omatoiminen rentoutuminen on erittäin vaikeaa nykyaikaisessa synnytyssalissa, ainakin Rovaniemellä, kun pitää maata pöydällä ja olla kiinni piuhoissa. Kivun kestäminen vaati ääretöntä keskittymistä, mikä erittäin vaikeaa, jos pitää välillä asettua kiinni antureihin.

Asennoiduin itse niin, että lääkkeitä ei ole edes olemassa. Synnytys vaati kaiken ajatuskapasiteetin, enkä halunnut käyttää päätäni siihen, että miettisin sopivaa hetkeä tai sopivaa lääkettä. Asennetta enemmän oli kuitenkin apua joogasta. Kipu muuttui tappavaksi heti, kun en jaksanut hengittää ja olla rauhallinen. Silloin mies auttoi hengittämällä malliksi.

Rentoutuminen on tärkeää myös siksi, että synnytys etenisi. Supistukselle pitää antaa tilaa. Synnyttäjän tehtävä on antaa kohdulle mahdollisuus tehdä tehtävänsä omatoimisesti. Puudutukset auttavat nimenomaan rentoutumisessa, ja silloin kohtu saa toimia rauhassa. Joskus lääke taas rentouttaa kohdunkin, jolloin tarvitaan lääkettä lisäämään supistuksia. Minusta synnytyslääkkeiden huono puoli on juuri tuo; ne saattavat johtaa uusiin ongelmiin.

Jos en olisi opetellut rentoutumista, koko ilta ennen sairaalaan lähtöä ja odotusaika sairaalassa olisi ollut helvetillinen. Suosittelen kyllä erittäin lämpimästi kaikille, myös niille, jotka ovat valmiita käyttämään puudutuksia, opettelemaan synnyttämistä etukäteen.

Muutamat tuttavat ovat sanoneet jotain sentapaista, että synnytyksestä ei kannata lueskella etukäteen, kun ei koskaan kuitenkaan tiedä, miten se sujuu. Tiedonhankinta ja muiden kokemukset vain lisäävät kauhuja. Heille riittää, että he menevät sairaalaan, koska siellä on henkilökunta, joka tietää ja osaa.

---

PS. En ole perehtynyt synnytyslääkkeisiin. Siksi kirjoitan epätarkasti "lääkkeistä". Niihin liittyviä tietoja voi etsiä muualta.

Vauva ja maapallo

"Mitä järkeä minun on pitää huolta yhdestä lapsesta, kun maailmassa kuitenkin kuolee satoja tuhansia pienokaisia vuosittain?"

Janne Metso kirjoittaa Vauvassa (6/2009) siitä, minkälaisen ekologisen nukahduksen hän on kokenut lapsensa syntymän myötä. Hän arvelee perheensä kuluttavan viikossa enemmän kuin afrikkalainen kylä kuukaudessa. Metso tietää ympäristösyntinsä, mutta haluaa nyt elää niin, että hänen oma lapsensa on tärkeintä, mitä hänellä on. Selväksi käy, että ristiriita ei ole kuitenkaan ratkaistu.

Metso miettii, mitä sanoisi maailman köyhien lapsien vanhemmille. "Olen pahoillani" vai "olen paholainen" Nii-in, sanopa muuta. Mietin asiaa hieman pidemälle. Mitä minä toivoisin, jos olisin se maailman laidan köyhä äiti, jolla on yhtä rakas lapsi kuin oma Aslani? Tuttavani Robert sanoi tähän kerran, että kaipa hän toivoisi asuvansa Pohjoismaissa. Sitten hän totesi, miten kiitollisia saammekaan olla elinpiiristämme.

Tähänkö piste?

Ei minusta. Luulen, että toivoisin, että maailmassa elettäisiin niin, että minulla ja perheelläni olisi mahdollisuus elää onnellisena kotonamme. Ettei tarvitsisi pyrkiä kylmään ja pimeään Pohjoismaahan.

Sidottu turpeeseen

Kuulun kai nyt talonpoikien luokkaan, kun omistan talon ja maan. Aion asua kotonani, ja olen sitoutunut sen myötä erinäisiin rasitteisiin ja velvoitteisiin.

Lapin Kansassa on tänään uutinen siitä, että monet kunnat kiristävät kiinteistöveroa. Rovaniemi ei kylläkään niin aio tehdä. Kuntaparat tarvitsevat rahaa. Ne yrittävät saada rahaa ja säästöjä niin, että kuntalaisten hyvinvointi ei liiemmin kärsi. Sen kyllä ymmärrän.

Kiinteistöveron nostosta tulee mieleen saamenkulttuurin luennot yliopistossa. Tutkija Aslak Aikio oikaisi monia vääriä luuloja saamelaisten huonosta kohtelusta Ruotsin vallan aikana. Hän puhui Lapinrajoista ja viljelyrajoista. Keräilytaloudessa eläneet saamelaiset olivat kruunulle tärkeitä, eikä heitä voinut verottaa ja kiristää miten sattuu, sillä heillä oli mahdollisuus lähteä paremmille seuduille asumaan. Sen sijaan Lapinrajan tuntumassa asuneita talonpoikia kurjistettiin. Heidän verojaan nostettiin tarvittaessa, sillä Aikion sanoin "talonpoikahan on sidottu turpeeseen".

Samanlainen olo on minulla. Kiinteistöveron nosto on helppo tapa kerätä rahaa. Muutaman äyrin takia ei muuteta mihinkään. Tärkeimpiä asuinpaikan vaikuttimia ovat työ, perhe ja taloudellinen kokonaisuus, ei yksittäinen vero.

Minua voidaan nyt lypsää kiinteistöverolla, vesimaksuilla ja kaikenlaisilla ekomaksujen tapaisilla korvikeveroilla. En minä niiden takia kotoani mihinkään lähde. Minä olen kiinni turpeessa.

Kuka näitä keksii?

Pottailun ensiaskeleisiin kuuluu KaksPlussan mukaan (6/2009) pottailuvaatteiden hankinta.

"Löysät housut ja housuvaipat lapsi saa helposti itsekin vetäistyä alas, kun haluaa potalle."

Asla on jo melko kuiva, mutta motoriset taidot eivät ole likimainkaan sillä tasolla, että hän voisi itse laskea housunsa. KaksPlussan lähtökohta on se, että pottaan tutustuminen aloitetaan aikaisintaan puolitoistavuotiaana. Lapsentahtisuus tarkoittaa sitä, että lapselle annetaan vaippa, jos hän sitä haluaa.

Totta, pyynnöstä vaipan antaminen on lapsentahtista lapselle, joka on tottunut käyttämään vaippaa. Mutta onko vaippojen käyttö leikki-ikäisillä lapsentahtista? Onko vaippojen käyttö ylipäätään lapsentahtista?

Pitääkö lapsen olla tietoinen hädästään?

KaksPlussassa lastenlääkäri Risto Lappi oikein kritisoi pissattajavanhempia. Hänen mukaansa "ei ole luonnollista, että vanhemmat ottavat pissattajan roolin näin vahvasti". En ymmärrä, miten vauvan pissattaminen voi olla haitallista, kuten lääkäri Lappi jutun mukaan sanoo.

Jos pikkuisen viitsii katsoa omaa kulttuuriamme etäämmälle muihin maihin tai edes omassa kulttuurissamme muutamia vuosikymmeniä taaksepäin, oivaltaa kyllä, mikä on lapsentahtista ja mikä ei. Nykyaikana Suomessa ja joissakin muissakin maissa on mahdollista käyttää vaippoja, mutta mikään välttämättömyys vaipat eivät ole. Jos olisivat, meillä ei todellakaan olisi maailmassa ylikansoitusongelmaa.

Lapin mukaan noin 2,5 - 3 -vuotias osaa kertoa hädästään ja pyytää päästä potalle. Asla teki näin ensimmäisen kerran noin vuoden ikäisenä. Tunnen neljä erilaista lasta, jotka ovat olleet noin 1,5 - 2 -vuotiaana kuivia. Vanhemmat eivät ole samasta kaveripiiristä, ja he ovat edenneet lapsentahtisesti ilman sen kummempaa pakottamista tai yliopettamista. Lapin mukaan se ei kai ole mahdollista. Olen myös kuullut mummoista, jotka päivittelevät sitä, miten nykyään isojakin lapsia pidetään vaipoissa.

Miksi vanhemmat saavat kahdenlaista, ristiriitaista tietoa kuivaksioppimisvalmiudesta? Lapin ja kaltaistensa tieto perustuu siihen, että kuivaksi oppiminen edellyttää, että lapsi on asiasta tietoinen. Lapin viittaus siihen, että pissatus häiritsisi lapsen omaa oppimista, tarkoittanee juuri tietoista oppimista. Me todella modernit tai todella vanhanaikaiset - kummin vain - taas ajattelemme, että lapsen ei tarvitse tiedostaa pissaa, kakkaa, pottaa tai vaippaa - saati osata puhua niistä. Vauvahan osaa vaikka mitä. Hän esimerkiksi osaa suosia helppokäyttöisempää tuttipulloa tissin sijaan. Miksi hän ei automatisoituisi myös pissatukseen?

Olisi reilua, että kaikki saisivat tietoa vaihtoehdoista

Aslalla on vaipat, koska meidän kulttuurissamme pissatustieto on kadonnut, enkä jaksanut ottaa itse asioista selvää tuoreena vanhempana. Vaikka palaisin ajassa taaksepäin, en tekisi toisin, sillä uutukaisena äitinä minulla ei ollut voimia pissatukseen. Minusta on kuitenkin tärkeää tietää, mikä on luonnollista lapselle ja mikä taas nykyajan tuomaa luksusta.

Vanhemmille pitäisi olla paremmin tarjolla todenmukaista tietoa eri vaihtoehdoista ja siitä, että vaipat voivat olla vain lyhyt vaihe vauvan elämässä. Monen 3-vuotiaan kuivaksioppiminenkin olisi varmasti helpompaa, jos vanhemmat tietäisivät, mitä lapsentahtisuus tarkoittaa erilaisten valintojen kohdalla. Vaippalapsella se tarkoittaa eri asiaa kuin lapsella, joka ei ole koskaan edes oppinut kakkaamaan vaippaan.

Pantleyn uniopeista

Vauvassa 11/2008 oli juttu Pantleyn unikoulusta. Toimittaja kertoi päiväkirjanomaisesti kokemuksiaan. Raportoinnin aikana unikoulu auttoi hieman, mutta läpimurtoa ei tullut. Oman kokemukseni myötä uskon, että Pantleyn oppien toimivuudesta todistaa se, että toimittaja pääsi heti ensimmäisinä öinä etenemään.

Olen miettinyt paljon Pantleyn unikoulua, koska mielestäni se on hyvä metodi, mutta moni raportoi luovuttaneensa. Ohjelman raskaus riippuu siitä, miten vaikeaksi uniongelma on kehittynyt ja siitä, miten herkkä vauva on. Meidän Aslamme on tässä suhteessa mielestäni aika herkkä. Nyt taaperoiässä se näkyy muun muassa niin, että lomamatkalla hän erittäin helposti heittää ruokailut hulinoiksi, kun käytössä ei olekaan rutiinia ja syöttötuolia. Lapsen ahdistus näkyy riehumisena.

Pantleyn ohjelma on vanhemmille erittäin vaativa, erityisesti vaikeiden tapausten kohdalla paljon vaativampi kuin moni muu unikoulu, sillä se toimii vauvan ehdoilla. Sen toteuttaminen vaatii syventymistä ja usein omien elämäntapojen tilapäistä muuttamista vauvan ehdoille. Jos aloittaa Pantleyn unikoulun, lapsen unesta tulee hetkellisesti elämän ykkösasia. Tämä on minusta tärkein asia, joka kannattaa miettiä huolella läpi ennen kuin hommaan alkaa. Unikoulu onnistuu useimmiten vain, jos siihen sitoutuu kunnolla. Unikoulun jälkeen, kun vauva on oppinut nukahtamaan ja nukkumaan, elämä voi olla taas rentoa, kunhan pidetään minimirutiineista kiinni.

Pantley antaa konkreettisia vinkkejä, joita voi kokeilla niitä sieltä täältä noukkien. Niistä voi olla apua. Pitää kuitenkin varautua siihen, että elämässä joutuu tekemään unikoulun ajaksi aivan perustavanlaatuisia muutoksia. Esimerkiksi minä päädyin muutamaksi kuukaudeksi kävelemään vaunujen kanssa tuntitolkulla joka päivä.

Pantleyn opit pätevät useimpiin vauvoihin. On mahdollista, että jotkut opit eivät päde juuri oman vauvan kohdalla, mutta vauvalle pitää antaa mahdollisuus kokeilla. Vanhemman on sitouduttava harjoitukseen. On epäreilua vaatia vauvalta joustamista sen mukaan, mitä itse viitsii kulloinkin tehdä. Jos esimerkiksi aloittaa nukkumaanmenon aikaistamisen, sen vaikutusta ei näe kahdessa päivässä. Kannattaa kokeilla kutakin temppua kunnolla ja arvoida tulokset esimerkiksi 10 päivän päästä. Siitä ei tule mitään, jos vaihtelee uniohjelmaa harva se päivä.

Vanhemmalle on helpompi, jos käy ongelmien ja ratkaisujen kimppuun yksi kerrallaan. Jos päiväunet ovat pielessä, on parempi antaa öiden mennä vanhaan tapaan ja yrittää korjata aluksi päiväunia. Me aloitimme päiväunista ja nukahtamisharjoituksista. Jos yrittää opettaa parempia nukahtamistapoja ja samalla harjoitella itse uudenlaisia yöherätysten hoitoja, päätyy helposti niihin kuuluisiin aamuyön luovutuksiin.

Pantleyn ohjelman huono puoli on se, että vanhemman pitää olla terävänä ja jaksaa yrittää. Se on erittäin vaikeaa, kun väsyneen pinna palaa helposti. En suosittele, että vaikeasti uniongelmainen perhe alkaa ykskaks tehdä uniohjelmaa. Parasta olisi, jos vanhemmalla olisi tukena muita aikuisia, joiden kanssa käytäisiin sitoutumisen periaatteet läpi ennen unikoulun aloittamista. Tässä unikoulussa jos missä pätee se, että hyvin suunniteltu (ja noudatettu) on puoliksi tehty.

Riiput jo ristillä, osa 2

Kirjoitin vastikään siitä, miten vastuutonta juorujournalismi usein on. Nyt käteeni sattui toukokuinen Journalisti, jota en ollut vielä ehtinyt lukea. Siinä oli Hymyn uuden päätoimittajan Sami Lotilan haastattelu. Alla on lainaus jutusta.

Voisitko julkaista Hymyssä (...) tosi ilkeän jutun tunnetusta kirjailijasta tyyliin "Riiput jo ristillä, Jari Tervo"?
Totta helvetissä. Hyvä idea.

Miten säälittävää ja törkeää. Onko Lotilalla ihmisiä, joita hän rakastaa? Entä läheisiä, joiden ei soisi joutuvan kärsimään tuollaisten juttujen takia?

Lotila, jos häntä nyt blogini ylipäätään kiinnostaa, leimaa minut varmasti vain huumorintajuttomaksi tosikoksi. Minä kun en ymmärtänyt hänen itseironista huultaan. Sitä, että tuhoaa toisen ihmisen elämän, ei voi puolustella sanomalla "Daiju, se oli vitsi!".

Pyöräkärry

Trek Gobug 2

Meillä on käytössä Trek Gobug -pyöräkärry. Ostimme sen, koska liikumme paljon pyörällä. Gobug on kärrien keskikastia. Se ei ole varsinainen urheilukärry, kuten kalleimmat mallit. Se on kuitenkin hyvä. Jossain keskustelussa se nimettiin pyöräkärryjen Hiaceksi. Osuva nimitys!

Pyöränistuimeen verrattuna pyöräkärry on meidän mielestämme parempi, koska siinä voi kuljettaa lapsen lisäksi tavaraa, esimerkiksi kauppaostoksia. Jos meillä olisi vain pyöränistuin, ostokset pitäisi laittaa reppuun, mikä olisi lapselle epämukavaa. Pyöräkärryn kanssa kaupasta tuo helposti kolme kassillista ruokaa.

Pyöränistuimissa on jo varmaan sellaisia klik-klak-kiinnitänpäs-helposti-malleja. Meillä ei ole pyörissä tavaratelineitä, joten istuimen pitäisi olla satulatolppaan tai runkoon (?) kiinnitettävä. Lisäksi istuimen pitäisi olla helposti irrotettavissa ja vaihdettavissa pyörästä toiseen. Kumpikaan meistä ei halua maastopyöränsä pysyväksi taakaksi lastenistuinta.

Pyöräkärry kiinnitetään takapyörän akseliin. Kärryn mukana tulee vasittu akseli. Meillä on kärrymme miinuspuolena se, että akseli pitää aina vaihtaa siihen pyörään, jolla kärryä vedetään. Vaihtaminen on helppoa. En tiedä, saako Trekin akseleita irtokappaleina. Olen ehdottanut toisen akselin hankintaa, sillä minä voisin ajella aina vetoakseli takarattaan pitimenä. Miehelle, jolla on varsin korkeat laatuvaatimukset pyöränsä jokaikisen osan suhteen, ei sovi, että hänellä olisi jatkuvasti vetoakseli. Minulle akselilla ei ole niin väliä, sillä kerran kävin kaupungilla ilman koko kampetta. Vetoakseli oli siirretty pyörästäni toiseen pyörään, eikä minulle ollut laitettu alkuperäistä akselia tilalle.

Trekin huonoin puoli on jousituksen puuttuminen. Jos olisin rikas, hankkisen jousitetun kärryn. Mutta koska en ole kovin varakas, päätin, että jouseton kärri saa riittää, kun hintaero oli useita satoja euroja. Jousitus on tarpeen paitsi maastoreiteillä myös asfalttiteillä - ne kun eivät ole yleensä priimapintaisia. Kärryssähän on joustava kangasistuin ja ilmapyörät, joten kuoppaan täräyttäminen ei ole automaattisesti vaarallista.

Gobugiimme mahtuu hyvin tavaraa. Istuimen takana on hyvä tavaratila ja lisäksi lapsen jalkojen eteen voi laittaa jotain. Silloin täytyy tietysti huomioida se, että onnettomuustilanteessa matkustamossa olevat tavarat lentävät.

Trek rullaa hyvin ja on kohtuullisen kevyt. Raskaan kärryn kanssa reissut jäisivät vähiin. Siksi en tyytynyt halpaan malliin. Ylämäet jaksaa kohtuukuntoinen ihminen polkea.

Suojapeitteet eivät ole Trekissä reunoiltaan täysin tiiviit, mutta mielestäni riittävät. Perussuoja on verkko, joka suojaa roskilta ja pölyltäkin. Sen päälle voi kiinnittää sade- ja tuulisuojan (pääosin muovia). Lapsen ja tavarat löytää kummankin suojan alta aivan hyvin. Kovallakin sateella olemme olleet liikenteessä, ja lapsi on suojautunut hyvin sekä sateelta että roiskeelta.

Trekiin ei saa babysetiä. Käsittääkseni babysetejä ei saa käyttää urheilukärryissäkään pyöräillessä eli lapsen pitää osata istua. Asla alkoi pyöräilyharrastuksen kolmikuisena. Otimme kärryn kangasistuimet irti ja kiinnitimme vanhan auton turvakaukalon remmeillä kiinni. Kaukalon pitää olla jalustallinen, mikä tarkoittaa yleensä tosi vanhaa. Remmeillä sen saa sidottua kärryn runkoon hyvin kiinni. Aluksi pitää ajaa varovasti, koska vauva ei osaa tukea niskaansa. Kyyti ei saa olla pomppivaa. Koska babysetejä ei saa käyttää pyöräillessä, on turvakaukaloviritys mielestäni turvallisin vaihtoehto, jos välttämättä haluaa vauvan kanssa pyöräillä.

Kärryn muuttaminen työnnettäväksi vaunuksi on ominaisuus, jota olen muutaman kerran kaivannut. Olisi kätevää ajaa kaupan eteen, irrottaa kärry vetolaitteesta ja käydä sen kanssa kierros marketissa. Pari kertaa olen sen tehnytkin, mutta kärryä on pitänyt työntää pienestä kahvasta eikä sitä ole voinut jättää seisomaan itsekseen. Meillä siis ei ole eteen kiinnitettävää lisäpyörää eikä työntöaisaa. Tarvittaessa kärryä voi kuitenkin työntää kävellen, mutta kovin kätevää se ei ole.

Vinkkejä kärrynostajalle:
- Mieti akselipolitiikkaa: löytyykö jostakin setistä sellainen akseli, jota voisit käyttää jatkuvasti.
- Jos haluat polkea paljon, osta kärry joka kulkee hyvin.
- Mieti turvallisuusominaisuuksia. Turvakaari on tärkeä.
- Jousituksesta tinkiminen säästää monta sataa euroa, mutta vaatii kynnyksissä ja möykyissä varovaisempaa ajoa ja hitaampaa vauhtia. Tosilenkkeilijälle suosittelen jousitettua mallia.

Vaihe 10: Yöunille ilman imetystä

Pian jäi iltaimetys kokonaan pois. Meidän elämäntyylillämme siitä ei tullut mitään, että olisin ollut nukahtamisaikaan poissa kotoa. Suunnitelmissa oli toteuttaa viikon ajan isä nukuttaa -ohjelmaa.

Muutama ilta meni hyvin, mutta sitten koitti itkuilta. Tein pihatöitä ja kuuntelin ikkunan läpi, miten lapsi itki. Hän ei rauhoittunutkaan isän kanssa. Minä menin pelastamaan poloisen puolisoni parkukammiosta, ja kas, Asla nukahti pian. Samalla tavalla kävi seuraavanakin iltana. Päätimme uskoa Aslaa, että nyt on äidin vuoro nukuttaa. Äiti kelpasi nukuttajaksi ilman imetystäkin.

'''
PS. Muissakin yhteyksissä Asla on osoittanut, että hän sietää poikkeuksia erittäin hyvin, kunhan ne loppuvat aikanaan. Yleensä olemme kylässä 1 - 2 yötä. Jos olemme pitempään, kolmantena päivänä "teilläpä on hyväntuulinen vauva" loppuu. Sama näytti olevan iltanukutuksissa. Yleensä nukutamme Aslan vuoroilloin, joten poika alkoi protestoida huomattuaan, että isä nukuttaa jo ties monettako iltaa.

Isät nurkkaan

Törmäsin käsittämättömään vanhakantaisuuteen, kun luin hömppälehti Pampers Villagea. Se on siis Pampersin lehti vanhemmille. Mistä lie rekisteröinnistä se minulle palkkioksi lähetetään.

Lehdessä on köykäistä asiaa lapsista ja lasten kanssa telmuamisesta. Sitten yhdellä sivulla on otsikkona Isien nurkka! Vähän niin kuin lemmikkilehdessä olisi marsusivu. Kunnon vauva- ja perhelehdissä isien omia sivuja ei onneksi enää ole.

Talvella Lapin Kansassa oli juttu opiskelevista äideistä. Toimittaja oli kirjoittanut juttuun sen, miten haastateltavat olivat pyytäneet kirjoittamaan isistä. He olivat kieltäneet kirjoittamasta "isäkin osallistuu lastenhoitoon". Heidän mielestään lapsenhoito ei ainakaan heidän perheissään ole sitä, että äiti hoitaa ja isä vain osallistuu.

Tunnen toki perheitä, joissa äiti hoitaa lasta ja isä osallistuu, silloin kun pystyy. Jos hoitosuhteet ovat epätasaiset, syy voi olla kenessä vain tai olla olematta kenessäkään. Joissakin perheissä työnjako on selvä ja reilu, vaikka lastenhoito olisi äidin hommaa.

Voi, tuli katovuosia!

Eipä ole paljon lehdissä näkynyt juttuja yritysten lamapuskureista. Ennen vanhaan hyvää taloudenpitoon kuului, että hyvinä aikoina varaudutaan huonoihin aikoihin. Nyt meno on sellaista, että huonoja aikoja ei odotella. Sitten kun katovuosi koittaa, ihmetellään, että eihän tällaista pitänyt tulla.

Kevään Journalistissa (7.5.2009) oli juttu "Puskurit omistajien taskuihin". Lehtiyhtiöt ovat koonneet viime vuosina krouvisti voittoja, ja avokätisesti niitä on jaettu omistajille. Sitten koitti lama. Hups, yllättäen seitsemäntoista lihavan vuoden jälkeen.
- Pyydän kaikkia työntekijöitä kantamaan vastuunsa yhteisen työmme hyväksi. Jättäkää lomarahat nostamatta, pitäkää palkattomia vapaita tai ottakaa tästä hyvä eropaketti. Tässä tilanteessa ei voi ajatella lyhytnäköisesti, sillä yhtiön on pakko turvautua irtisanomisiin, jos emme saa tarpeeksi säästöjä. Tämuä on meidän yhteinen ponnistuksemme.

Talousajattelussa olen ottanut askeleita vasemmalle. Olen niin raivostunut kapitalistismin vuoksi. Ensin kootaan voittoja eikä säästetä tulevan varalle. Huonoina aikoina tappiot maksatetaan muilla. Hyvinvointivaltioissa maksajiksi joutuvat kaikki: valtio, työttömyyskassat ja muut kansalaiset.

Lööpistä tuomiolle

En ole äärimmäinen sananvapauden puolustaja, sillä sananvapauden nimissä tehdään paljon pahaa. Minusta se on rinnastettavissa jo kirkkohistoriaan - muinaisiin tekoihin, joiden jättämää taakkaa kristikunta kantaa aina muassaan.

STT julkaisi viime viikolla uutisen lööppirikollisen lapsista. Esimerkkitapauksessa kolmikymppinen lapsi kärsii mielenterveysongelmista, jotka juontuvat isän talousrikostuomiosta. Asiasta tehty lööppi ei varmastikaan yksin ajanut tuolloin 9-vuotiaan lapsen elämää huonoille urille, mutta kärsimystä sekin aiheutti.

Kauhajoen ja Jokelan koulusurmien jälkeen suomalainen media heräsi. Se, mitä lakiin on kirjoitettu, ei olekaan aina olennaisinta. Me emme voi päästää tilannetta siihen, että vain laki asettaa toiminnallemme rajat. Toimittajatkin ovat ihmisiä, jos eivät äitejä ja isiä niin ainakin lapsia. Lööpintekijöilläkin on toivottavasti rakkaita ihmisiä, joille kärsimystä ei soisi.

Nyt on meneillään vaalirahakohu. Voi voi. Keväisestä Matti Inkisen kuolemastakin voisi kohista. Poismenoa edeltävinä aikoina Inkinen oli useamman kerran lööpeissä ja juorulehtien kansissa. Voiko lööpintekijä todellakin vain ajatella, että "tämä on minun työtäni"? Vaivasiko omatunto sitä, joka kirjoitti Hymyn kanteen kerran järkyttävän tekstin "Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka"?

Suomessa on viime aikoina annettu ihmisenmittaisia tuomioita yksityiselämää loukkaavasta tiedonvälittämistä. Voisiko onnettomuusuutisessa joskus lukea: "poliisi tutkii lööpin osuutta tapahtuneeseen"?

Kaksi kauhista vuotta

Tämä aika on kauhea sumppu. Muutamassa vuodessa pitäisi valmistua, lisääntyä, työllistyä ja asettua. Kaikkea yritän kovasti.

Viime vuonna lisäännyin ja valmistuin. Melkein työllistyinkin. Toissa vuonna olin hyvässä työsuhteessa, mutta se piti jättää, kun mies sai työn ja piti muuttaa. Seuraajani on jo vakinaistettu. Tänä vuonna olen viritellyt uudestaan työllistymistä, mutta lapsenhoidon kanssa se ei ole helppoa. Lapsi on minulle kuitenkin tärkein, ja haluan, että hän saa olla kotona. Asettuminen on edennyt talon ostoon. Kaupat tehdään pian.

Tässä ei ole mitään järkeä, että kaikki pitää tehdä yhtä aikaa. Malliyhteiskuntamme on rakentunut aivan persiilleen. Ensin voisi rukata koulutusjärjestelmää niin, että ei tarvitsisi istua sisätiloissa kahtakymmentä vuotta, ennen kuin pääsisi töihin. Systeemi ei ole edes toimiva, sillä korkeakouluopinnot viivästyvät työn vuoksi melkein kaikilla. Pitäisikin hyväksyä se, että ihmiset lähtevät ja jopa haluavat töihin nuorempina kuin pitäisi.

Työn ohessa opiskelun pitäisi olla tavallinen tapa opiskella. Yliopistoilta, ammattikorkeakouluilta ja ammattikouluilta menee hirveästi turhaa aikaa siihen, että opiskelijoille rukataan mahdollisuuksia valmistua työn ohessa. Jos koko homma suunniteltaisiin uudestaan, kaikilla olisi helpompaa.

Muiltakin osin elämässä pitäisi olla mahdollista tehdä asioita osa-aikaisesti. Lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aulahan on tällä viikolla perännyt parempia mahdollisuuksia osa-aikatyöhön, jotta lapset voisivat olla enemmän kotona.

Meille osui toiveiden talo eteen, ja onneksemme saimme siitä kaupat sovittua. Luojalle kiitos, mies on juuri saanut viran. Kotiäiti ja pätkätyöläinen eivät ole lainaneuvotteluissa kovin vahvoilla. Meille ensiasunto on omakotitalo. Lukion jälkeen lähdimme molemmat opiskelemaan. Mies opiskeli kaksi korkeakoulututkintoa ja minä yhden. Ei siinä ollut mahdollista hankkia asuntoa.

Näin ystävääni Hannaa eilen. Hänen perheessään on viimeisen vuoden aikana ratkottu aivan samoja ongelmia kuin mekin. Totesimme molemmat, että lujilla tässä ollaan. Kauhistuttavaa on ajatella, että omat lapsemme joutuvat joskus samaan kamalaan kouluputkeen, joka kestää vähintään kymmenen vuotta.

1-vuotiaan pottalakon ratkaisu

Asla oli pottalakossa, kun ikää oli noin 1 v 2 kk. Kirjoittelin lakosta, mutta ratkaisun raportointi on jäänyt. Kirjoitan sen nyt.

Mietin monta päivää pottalakon syytä ja päättelin, että todennäköisesti se on uhmaa. Päätin kokeilla uhman taltuttamista. Jos se ei onnistuisi, antaisin ajan hoitaa tehtävänsä.

Asla oli liian nuori ymmärtämään tarrapalkintoja tai lahjontaa. Minun piti keksiä jotain tässä ja nyt. Mietin, mikä on Aslasta maailman kiinnostavinta - autot. Pyysin serkkupoikaa kokoamaan vanhoja autojaan kannelliseen muovilaatikkoon. Aslalle ne olisivat uusia.

Potta-autot tepsivät heti

Tuli potta-aika. Poika kieltäytyi koko kehonsa voimalla. Näytin autolaatikkoa ja lupasin avata sen, kunhan Asla istuu potalle. Syy-seuraus-suhteen ymmärtäminen puheesta oli Aslalle vielä vaikeaa, mutta sormella osoitellen viesti meni perille.

Poika istui, sai laatikon auki ja päätti karata. Keräsin autot pois ja suljin laatikon. Itkuhan siitä tuli. Jatkoin määrätietoisesti. Lapsi ymmärsi melkein heti, mistä on kyse. Parin päivän päästä mies kertoi tilanteesta, missä Asla oli istunut kiltisti potalle, ottanut autoja käteen ja alkanut nousta ylös. Ennen kuin isä ehti sanoa mitään, pojan ilme muuttui. Hän selvästi muisti, että ei tästä saanutkaan nousta.

Parin viikon kuluttua potta-autolaatikkoa ei tarvittu enää.

Potta ei kelpaa

Aslan pottalakko alkoi ahdistaa, ja yritin ottaa selvää, miksi sellaista tapahtuu. Etsin tietoa Googlen avulla, kun en kirjallisuudesta tiennyt. Nykyään netissä on älyttömän hyvin suomeksikin asiaa vaistovanhemmuudesta ja luonnonmukaisesta lapsenhoidosta, mutta 1-vuotiaan pottalakosta en kunnon tietoa löytänyt.

Pottalakon syyksi esitetään kahta asiaa: vaippaan totuttamista ja lapsen epäkypsyyttä. Kumpikaan selitys ei minulle käynyt, koska Asla on pottaillut menestyksekkäästi kahdeksan kuukauden ikäisestä alkaen. Epäkypsyys-selitys on virallista suomalaista terveystietoa, jonka a) muiden maiden ja kulttuurien ihmiset, b) nykyajan vvv:tä harjoittavat vanhemmat ja c) (iso)isovanhempiemme ja sitä aikaisemmat sukupolvet ovat osoittaneet vääräksi. Ennen täällä meilläkin oli aivan tavallista, että parivuotiaat olivat kuivia.

Ratkaisukeinoja

Löysin keskusteluja 1-vuotiaan pottalakosta. Kaava oli aika sama kuin meilläkin. Vanhemmat olivat alkaneet pottailun varhain, mutta joskus vuoden (esim. 10 kk - 1,5 v) tietämillä lapsi oli mennyt lakkoon. En löytänyt, että kukaan olisi kertonut ratkaisseensa ongelman. Ainoa ratkaisu oli aika ja toteamus siitä, miten lapset ovat erilaisia. Sellaistakin näkemystä löysin, että pottalakko on vaikea ratkaista sitten, kun varsinaine uhma-, siis tahtoikä on päällä. Moni totesi pottailun onnistuneen esimerkiksi 7 - 11 kk:n iässä. Lakon jälkeen pottailu onnistui useimmilla vasta 3 - 4 vuoden iässä. Vanhemmat ymmärrettävästi lopettivat lakon myötä ahkeran yrittämisen, koska lapsi ei kerta kaikkiaan suostunut potalle.

Vanhempien lasten kanssa pottalakkoa ratkaistiin tarroilla tai muilla palkinnoilla. Yksi hyvä ja hauska kokemus oli, että lapsi oli houkuteltu potalle kuulemaan, miten pieru pärähtää pottaan. Osa oli onnistunut tykästyttämään lapsen pöntölle istumaan tai pojan kohdalla pissattamaan seisaallaan kuten isäkin.

Kolmantena keinona löysin vanhan opin siitä, että antaa lapsen olla märissä vaatteissa. Joku oppi siitä päivässä, joku kahdessa viikossa. Oli myös kokemuksia siitä, että lasta ei pissalammikossa leikkiminen tai märissä housuissa touhuaminen häirinnyt yhtään. Joillakin vaippojen kieltäminen johti siihen, että lapsi pidätti molempia hätiään. Yöllä lapsi pissasi vaippaan. Ummetuksen ja virtsatietulehduksen vaara on, jos lapsi pidättelee.

Aika varmasti tepisi meilläkin, mutta se oli minulle toiseksi viimeinen vaihtoehto. Viimeinen olisi väkisin pottailu. Minun järkeeni ei mahdu, että ison lapsen pitäisi kulkea vaipassa. Tarrat, pieruhoukuttelu tai muu sellainen ei toimi vielä 1-vuotiaalla. Hän ei pysty käsittämään niin abstrakteja asioita. Vaipattomuuskin olisi riski. Syömisongelmat ratkaisee pienen lapsen kohdalla nälkä, mutta pissa- ja kakka-asioissa on se vaara, että lapsi huomaa, että mikäs on sen mukavampaa kuin pissata ja kakata lattialle.

Mutta miksi?

Minusta alkoi tuntua, että Aslan pottalakko on pohjimmiltaan samaa uhmaa kuin syöttötuolista pois kiipeäminen, lusikan heitteleminen lattialle ja käsienpesun vastustelu. Hän viattomasti yrittää näyttää ja käyttää omaa tahtoaan. Meidän tehtävämme on opettaa, missä menee raja.

Pottalakko on kinkkisempi ratkaistava kuin moni muu, koska lapsella ei ole välttämätöntä tarvetta käyttää juuri pottaa. Esimerkiksi lusikan käyttöön voi pakottaa ottamalla ruoan pois. Potan sijasta tarpeet voi hoitaa vaippaan - tai vaikka housuun tai lattialle. Lapsi voi myös pidättää. Siksi ei monella vanhemmalla varmasti ole pottalakon kanssa muuta keinoa kuin odottaa. Sitä en tiedä, tuleeko pottalakkoa niille lapsille, jotka eivät ole käyttäneet vaippaa (juuri) lainkaan. Olisi mielenkiintoista, jos joku osaisi kertoa.

Poika se on

Asla on niin ihastunut autoihin. Hänen leikkinsä on nykyään sitä, että hän ajelee pikkuautoilla pitkin lattiaa ja murisee. En käsitä, mistä hän on sen oppinut. Äitini mukaan sen täytyy vain olla geeneissä. Serkkuni visioi, että kivikaudella, kun keksivät pyörän, pyörittelivät sitä ja päristelivät samaan aikaan. Niin sen täytyy olla.

Haluan olla tiedostava sukupuolikasvattaja. Minua on puhutellut paljon Imatran kirkkoherran Olli Aallon, ei kun siis Marja-Sisko Aallon tapaus. Hänhän ryhtyi sukupuolenkorjaushoitoihin yli 50-vuotiaana, käytännössä sen jälkeen, kun hänen äitinsä oli kuollut. Äiti oli hyväksynyt lapsensa luonteen, mutta ei halunnut, että poikansa "esiintyisi" naisena äidin vielä eläessä. Olen tajunnut, että sukupuolisuus on hormonaalinen asia, ja jos (normiyhteiskunnan termein) kaikki ei ole siltä osin kunnossa, ihminen kokee olevansa hukassa yhteiskunnan nainen-mies-jaottelun kanssa.

Asla on poika, ja todennäköisesti hän on aivan tyypillinen poika. Vanhemapana haluan kuitenkin tiedostaa, mitkä ovat yhteiskuntamme poikajutut, jotta lapsellani olisi mahdollisuus osoittaa, millainen hän on. Eikä kyse ole vain sukupuolesta, vaan kasvatuksesta yleensäkin. Asla saa itse osoittaa, mistä hän tykkää. Lelulaatikko on aina ollut hänen ulottuvillaan. Olen yrittänyt välttää sitä, että opettaisin häntä leikkimään leluilla oikein. Kaikenlaisia leluja oli jokseenkin samassa suhteessa aluksi. En halunnut hankkia mitään, koska halusin ensin nähdä, mistä hän on kiinnostunut. Kaikkia leluja oli yhtä vähän - nukkeja, autoja, helistimiä, palloja, palikoita.

Autoista tuli suosikkeja, ja niinpä niitä on ilmaantunut lisää. Ilman sen kummempaa mallia Asla ryhtyi ajeluttamaan pikkuautoja laittioilla ja murisemaan kuin moottori. Äänen hän varmasti keksi ulkoa oikeista autoista. Samalla tavalla toimii kaikki, missä on pyörät, eli kaulin, leikkipuhelin tai teippirulla. Autot saavatkin olla huippujuttu. En yritä ohjata häntä muuhun. Jos hän kiinnostuu joskus vaikkapa nukeista, olen valmis tukemaan sitä.

Vaateaatteet

Poika saa näyttää pojalta ja tyttö tytöltä, mutta sitä en ymmärrä, että sukupuolen olisi pakko näkyä. Ihmettelen sitä, että vanhemmat pyytävät tuttaviltaan sinisiä vaatteita siksi, että syntymässä on poika. Eri asia on, jos kyse olisi siitä, että ei halua ottaa vastaa selkeitä tyttövaatteita tai siitä, että vanhemman oma lempiväri on sininen. Mutta että poika = sininen! Vauvana Aslalla oli paljon valkoista, koska minusta se on vauvan vaatteiden paras ja suloisin väri. Tykkään uudesta äitiyspakkauksestakin. Nyt Asla pukeutuu vanhempiensa (tai isovanhempiensa) maun mukaan, koska he hankkivat hänelle vaatteet. (Ja jos äiti ei jostain muiden ostamasta tykkää, se jää yleensä vähemmälle käytölle.)

Minua harmittaa, että vaatemallistoissa on yleensä poikavaate ja tyttövaate. Yleensä en tykkää kummastakaan. Jos tykkään, otan sen, mistä tykkään. Esimerkiksi Aslan yöpuku on Tutan Omppu-sarjaa. Minusta punainen versio oli hienoin, ja sen ostin. Monta kertaa huokaan, miksi pitää olla tyttövaatteita ja poikavaatteita. Miksei voi olla vain lastenvaatteita? Avoimessa päiväkodissa eräs äiti oli valmis ostamaan kolmivuotiaalle pojalleen vaaleanpunaisen pyörän siksi, että poika halusi sen. Olisinko minä?

Sukupuoliprotestin tarvetta minulla ei ole. Vaikka tykkäisin jostakin vaaleanpunaisesta mekosta, en ostaisi sitä Aslalle. Se olisi norminvastaista ja oman hyvän maun rajani vastaista. En myöskään tiedä, miten suhtautuisin, jos Asla joskus haluaisi itselleen mekon. En aio rohkaista siihen. Mutta opetanko hänelle eutkäteen asenteena, että mekot ovat tyttöjen juttu?

***

PS. Lastenlääkäri arvioi Aslaa vauva-aikana sanomalla, että hän on kaunis poika. Siksi punaisissa tai neutraaleissa vaatteissa Aslaa luullaan usein tytöksi. Oikaisen, jos tarve vaatii. Minusta on kuitenkin hauskaa se, että voin hieman ravistella ennakkoluuloja.

Pottalakkoon

Asla meni pottalakkoon. Ikää oli 1 v 2 kk.

Sanotaan, että lakon syy voisi olla huonoissa kokemuksissa. Asla oli ennen lakkoa vauvarokon kovassa kuumeessa, ja tavanomaisesti käytin häntä vessassa käynnin ja vaipanvaihdon yhteydessä potalla. Välillä hän väsyneenä itki potalla, kun ei jaksanut olla. Tietäähän sen tunteen, kun on itsekin joskus kipeä. Toki hän itki muutenkin. Ehkä lakon laukaisivat kuumeisena koetut ikävät hetket potalla, kun siinä piti parkua ja odottaa, että äitikin on valmis. Voi olla, että lakko olisi voinut tulla muutenkin.

Samaan aikaan Asla oppi kiukuttelemaan. Sekin varmasti vaikutti asiaan. Hän alkoi kiipeillä pois syöttötuolista, vaatia sylissä syömistä (kiipesi pöydälle ja konttasi syliini) ja vastustella vaipanvaihtoa. Kaikenlaista syliin kiikkumista, vaatteissa roikkumista ja muuta oman tahdon ilmausta alkoi olla samaan aikaan.

Aloin olla helisemässä. Ruokaongelmat ratkesivat toistaiseksi nopeasti - niistä voin kertoa toisessa postauksessa. Pottalakko meni siihen, että en jaksanut edes yrittää käyttää häntä potalla.

Asla alkoi käydä potalla noin kahdeksankuisena eli kun osasi istua tukevasti. Kakkavaippoja ei tarvinnut juuri vaihtaa ennen lakkoa, ja muutenkin homma meni hyvin - mutta rennosti. Jos pojan ei tehnyt mieli istua, hän sai mennä. Välillä, jos menohaluja tuntui olevan joka kerta, pistin hieman rajoja.

Aslan lakko toimi niin, että hän alkoi huutaa ja rimpuilla sylissä aina vessaan mennessämme ja vaippaa poistaessamme. Potalle tai vaihtoehtoisesi pöntölle häntä ei saanut, koska hän jännitti itsensä tikkusuoraksi ja huusi. Jotakin työkaluja olisi tarvinnut, jos olisi halunnut hänet väkisin taivuttaa. Järkeni sanoi heti, että väkisin ei kannata hommaa hoitaa. Yritin pysyä rauhallisena ja iloisena, mutta Asla ei enää suostunut lainkaan potalle.

Minua alkoi ahdistaa. Ajattelin, että haluan selvittää asian nopeasti. Aluksi päätin ottaa selvää ja yrittää hankkia tietoa vessatuksesta ja sitten yrittää ratkaista ongelman jotenkin muuten kuin "sopivaa aikaa" odottamalla.

Hei, pitäs päässä vessaan!

Tänään oli hieno oppimispäivä! Asla (1 v. 1 kk) osoitti ensimmäisen kerran itse, että nyt olisi aika mennä vessaan. Hän leikki makuuhuoneessa ja konttasi sieltä kitisten eteiseen ja kohti vessaa. Hän katsoi isää, vikisi ja osoitteli vessan ovea. Hämmentynyt isä ei heti osannut reagoida, ja niinpä me kohta sitten siivosimme oikein kaksissa miehin sekä vessaa että lasta.

Vaipathan ovat Aslalla vielä normaalisti käytössä, mutta kakkavaippoja ei ole juuri tarvinnut vaihtaa sen jälkeen, kun hän noin 8 kuukauden iässä alkoi käyttää pottaa. Aloitimme pottailun heti, kun vauva osasi istua tarpeeksi tukevasti. Vieraisilla on käytetty vessanpönttöäkin.

Aluksi potalla käytiin silloin tällöin. Lopulta aamupotta tuli aamukakan myötä säännölliseksi. Hiljalleen käyttöä lisättiin niin, että parin kuukauden ajan potalla on käyty aina vaipanvaihdon yhteydessä.

Luultavasti Asla vain oppi nopeasti, että on paljon mukavampi kakata pottaan kuin vaippaan. Joka tapauksessa kakkapyykistä päästiin pottailun myötä melkein kokonaan ja melkein heti. Se olikin hyvä juttu, koska samallahan hän alkoi syödä enemmän kiinteää ruokaa ja sitä myöden... - arvaatte kyllä.

Isovanhemmat olivat kovasti ihmeissään, oikeastaan epäuskoisia siitä, miten 9 kuukauden ikäinen vauva osaa hoitaa asiansa pottaan. En tiedä, mutta sen tiedän, että vauvat ovat valmiita oppimaan kuivaksi paljon nopeammin kuin nykyään on tapana. Hieman viitseliäisyyttähän se vaatii. Riisuminen ja pukeminen on minusta aina aika iso urakka.

Aslaa kiikutettiin (ja kiikutetaan edelleen) potalle, jos naama alkaa näyttää vääntämisen merkkejä. Mutta useammin käy niin, että hänet vain istutetaan potalle, kun on aika vaihtaa vaippa, ja siinä se iso hätä hoituu samalla. Kai hän vain hoksaa, että nyt on hyvä tilaisuus.

Kannustan kyllä kaikkia harrastamaan varhaista pottailua! Meillä ei nimittäin niitä kuuluisia niskapaskoja tarvitse siivota.

Lahjatonkin oppii laulamaan

Otsikko on kopioitu Yhteishyvästä (4/09). Lehdessä on juttu LauluAvaimesta ja sen vetäjästä, Ava Nummisesta.

LauluAvain on (luullakseni) helsinkiläinen laulukoulu laulutaidottomille. Jos meillä täällä Rovaniemellä olisi sellainen, menisin sinne heti. Numminen on kehittänyt opetusmetodin, joka auttaa laulutaidottomia ja laulamisessa traumatisoituneita. Viimeksi mainittujahan on paljon. Musiikin opettajan tokaisu ja ala-arvoinen numero ovat lukinneet monet lauluhanat.

Olen tykännyt laulaa pienestä lähtien. Lapsena istuin äidin kyydissä pyörän istuimessa ja lauleskelin matkat pitkät. Kakkosluokkalaisena oli mahdollisuus pyrkiä koulun kuoroon. Silloin tuli selväksi, että minusta ei ole mihinkään. Olin laulanut aina niin mielelläni! Pieleen, väärin ja huonosti. Kuoroonpyrkimistilanne ei ollut kummoinen.

Kahden opettajan kuullen lauloimme pareittain koulun juhlasalissa. Valitsimme kaverin kanssa jonkun aika vaikean musikaalilaulun. Lauloimme yhdessä pari säkeistöä. Sitten opettajat pyysivät kaveriani laulamaan vielä heidän soittonsa perusteella. Minua ei noteerattu. Siinä vaiheessa alkoi tuntua pahalta. Minkäänlaista palautetta ei koskaan annettu. Myöhemmin vain ilmoitettiin, ketkä on valittu kuoroon. Oliko siinä todellakin alakoulun opettajat ja pedagogian ammattilaiset työssään? Oli siinä.

En enää laulanut. Hävetti hirveästi aina, jos oli laulutilanne. Kotona olin saanut äidiltä lahjaksi aivan ihania Suuria toivelaulukirjoja. Otin joskus kirjan ja menin kellariin monen oven taakse laulamaan. Ja lauloin kovaa, mutta en missään nimessä halunnut, että kukaan kuulisi. Enkä haluaisi vieläkään.

Yläasteella uskaltauduin pieniin kuoroesityksiin, mutta oikeasti auoin vain suutani. Laulusurustani en kertonut, mutta yritin selvitä asian kanssa. Kerroin ihmisille, etten osaa laulaa. Lukiossa musikaalirooleja valittaessa vinkkasin, että voin tietenkin yrittää, jos minua opetetaan. Roolini muutettiin puherooliksi. Janosin palautetta, sillä minua vaivasi epätietoisuus. En ollut oikeastaan varma, osasinko laulaa vai en, sillä ainoa tieto asiasta oli se, etten 8-vuotiaana päässyt kuoroon. Mutta lukuisista vihjeistä ja pienistä lauluyrityksistäkään huolimatta kukaan ei koskaan kommentoinut asiaa.

Tilanteita oli ja meni. Asia on tullut vastaan elämässäni aika usein, muun muassa partion yhteislauluhetkissä on kirpaissut joka kerta. Parikymppisenä aloin ymmärtää, että laulua voisi opetella. Kävin kerran Löydä laulusi -ryhmässä, mutta jostain syystä toista kertaa ei tullut lähdettyä. Se yksi kokemus oli kuitenkin mahtava. Ääni löytyi ja kulki.

Päätin, että jos joskus olen raskaana, opettelen laulamaan. Lupaus meinasi jäädä toteutumatta, mutta lopulta löysin kansalaisopiston ryhmän, jonne saavat variksetkin tulla. Siellä laulamista harjoitellaan laulamalla. Haluaisin kuitenkin enemmän LauluAvaimen tyyppistä harjoitusta, jossa opetellaan äänenmuodostusta ja tekniikkaa. Joskus olen sellaisia harjoituksia saanut osaavan ohjaajan opissa tehdä, ja voi sitä mahtavaa tunnetta, kun loppuillan on mukava puhua ja lauleskella. Oma ääni kuulostaa niin sointuisalta silloin.

Todiste yksiavioisuudesta

Suomen tilastollinen vuosikirja kertoo, että joka ikinen vuosi Suomessa syntyy poikia enemmän kuin tyttöjä. Tilastoja tästä asiasta on pidetty vuodesta 1761, joten päätelmä on taatusti validi.

Raskausaikana odotin fyysisiltä tuntemuksiltani poikaa, mutta henkisiltä tyttöä. Henkinen tyttöolo johtui siitä, että kaikille muille oli syntynyt poika tai syntymässä poika. En silloin tiennyt, että poikia syntyy aina enemmän. Nyt, kun tiedän, on minusta luonnontieteellisestikin todistettu, että ihminen on yksiavioinen. Muutenhan tällä lisääntymistahdilla lajin sukupuolisuhteen pitäisi olla sellainen, että olisi paljon naaraita ja vähemmän uroksia.

Me metsästäjäthän tiedämme asian laidan hyvinkin. Hirvenpyynnissä seurataan tarkasti sitä, kuinka paljon ammutaan uroksia ja kuinka paljon naaraita. Se on "kannan hoitamista". Naaraita pyydetään hyvin säästeliäästi. Meillä ammutaan ensinnäkin vasa kertaansa. Toisekseen kultainen sääntö kuuluu, että jos on tähtäimessä tokka hirviä, pyritään ampumaan uros.

Olen itsekriittinen metsästäjä. Kaikkia nämä puheet eivät miellytä. Hirvikantaa on täällä leikattu jo puolenkymmentä vuotta. Homma etenee hitaasti. Joissain pitäjissä lupamäärät ovat laskeneet, mutta toisaalla ne ovat pysyneet korkeana tai jopa nousseet. Kantaa leikataan minusta paljolti tilastollisesti. Luvat käytetään, jos ehditään. Metsästys on kuitenkin niin valikoivaa, että tuottava hirvikanta pysynee pitkään melko hyvänä.

Vaihe 9: Illalla nukkumaan ilman äitiä

Yöheräilyt vähenivät yhteen kertaan. Imetin Aslan aamuyöllä, koska silloin hän yleensä heräsi niin, ettei rauhoittunut yhtään. Minulle se sopi, koska yritin olla kiitollinen siitä, että tarvitsee enää herätä vain yhden kerran. Se myös antoi aamulla aikaa heräillä rauhassa ennen aamupalalle kiirehtimistä.

Iltanukutuksen hienosäätöä

Illalla Aslan nukuttaminen ei ollut enää homma eikä mikään. Ihmeellistä! Pitää muistaa koko ajan, että siihen tultiin pitkän työn kautta ja että Pantleyn opeista oli selvästi apua. Aslasta alkoi nähdä, että toistuvat iltarutiinit rauhoittivat häntä ja että hän osasi odottaa, että kohta pääsee nukkumaan. Nukkumaanmenoaikakin alkoi vakiintua noin kello kahdeksaan. Itkut loppuivat melkein tyystin.

Annoimme Aslalle aikaa vakiinnuttaa iltanukahtaminen, ja työskentelimme välissä yöhoitojen kanssa. Se tuotti tulosta, ja siirryimme taas illan hiomiseen. "Ongelmana" oli vielä se, että illalla tarvittiin äiti imettämään ennen nukahtamista.

Pari kertaa olin poissa kotoa illalla nukkumaanmenoaikaan. Kotiin tullessa kuulin jo portaille hirveän huudon. Mies yritti saada poikaa nukkumaan. Kaikki oli mennyt hyvin siihen saakka, kun iltarutiineissa oli tullut imetyksen aika. Asla oli selvästi tajunnut, että äiti puuttuu, ja alkanut itkeä.

Aloimme askel kerrallaan siirtää imetystä kauemmas nukahtamishetkestä. Asla siis oli imetetty ennen sänkyyn laittamista, siten että sänkyyn mennessään hän oli vielä hereillä. Ensiksi tehtiin niin, että valot pidettiin päällä imetyksen ajan ja sammutettiin vasta, kun poika oli laitettu sänkyyn. Seuraavaksi imetyksen jälkeen vielä puettiin yöpuku, laitettiin poika sänkyyn ja sammutettiin valot.

Asla yllätti

Eräänä iltana olin taas menoissani. Tulin kotiin kiirehtien, koska tiesin, että nukkumisaika on käsillä. Ovella olikin vastassa hiljaisuus. Mies katsoi televisiota ja totesi, että Asla oli mennyt täysin itkuitta nukkumaan.

Tavoitteenani oli ollut, että yksivuotiaana Asla osaisi mennä nukkumaan ilman äitiä. Se toteutui viikkoa ennen synttäreitä. Suunitelmissani oli, että se tapahtuisi sen kautta, että imetyshetki loittonee nukahtamishetkestä. Asla kuitenkin otti etumatkaa.

Ilman äitiä nukahtaminen onnistuu vain, jos äiti ei ole kotona. Edelleenkin siis loitonnan imetystä nukahtamishetkestä askel kerrallaan. Nyt on jumittu siihen, että imetys on vaipanvaihdon jälkeen ennen yöpuvun pukemista. Se ei mene vielä kitkatta, joten odotellaan tuloksia rauhassa.

Vaihe 8: Viimeinkin pitempiä öitä!

Aslan nukuttaminen iltaisin oli ihanaa. Kotitunnelma vapautui, kun kysymys "Kumpi nukuttaa?" ei enää ahdistanutkaan. Emme me asiasta puhuneet, mutta sen vain huomasi, että aikaisemmin nukuttaja oli toiminut pikemminkin velvollisuudentunnosta kuin mielellään.

Mikään ei auta

Periaatteemme on koko ajan ollut hoitaa Aslaa hänen tarpeisiinsa vastaten. Jos hän on yöllä herännyt ja kaivannut läheisyyttä tai apua nukahtamiseen, hän on sitä saanut. Itsenäisen nukahtamisen taitoa oli kehitetty illasta alkaen. Viimeinkin olimme saaneet iltanukutuksen ihanteelliseksi.

Asla (9 - 10 kk) heräili muutaman kerran yössä. Olin vähentänyt imetystä, ja useimmiten rauhoitin Aslan kantamalla häntä sylissä ja laskemalla sitten omaan sänkyynsä. Isä onnistui rauhoittelussa ja omaan sänkyyn uudelleennukuttamisessa paremmin kuin äiti. Joskus myös imetin, varsinkin aamuyöllä.

Suunta piti olla eteenpäin, mutta se olikin taaksepäin. Yöheräilijää ei tahtonut saada jatkamaan uniaan omassa sängyssään, ja mieskin istui joskus toista tuntia vauva sylissä. Parin minuutin välein hän yritti laskea tätä pinnasänkyyn. Vääää! Imetyskään ei auttanut. Asla ei nukkunut imetyksen jälkeen erityisen pitkään eikä hän välttämättä edes nukahtanut imetyksen päätteeksi.

Minusta vauvalla on oikeus saada vastaus hätäänsä tai huoleensa yölläkin. Minä en itse päätä sitä, että "nyt hän on jo niin ja niin monta kuukautta ja saa pärjätä ilman sitä ja tätä". Vauva osoittaa tilanteen. Meillä alkoi näyttää siltä, että enää ei ole mitään tarvetta, jota me hellät vanhemmat voisimme tyydyttää. Nyt oli aika opetella yönukkumista aivan oikeasti. Asla halusi nukkua, mutta ei osannut. Hän ei kaivannut mitään hoitomuotoa, koska ne eivät rauhoittaneet häntä sen kummemmin.

Itkuinen yö

Koitti yö, jolloin Asla taas heräsi. Pidin sylissä, ei auttanut. En imettänyt, koska takana oli jo monta yötä, jolloin imetys oli ollut turhaa. Imetyksen jälkeenkin vauva oli pitänyt erikseen rauhoittaa. Alkoi mennä siihen, että Asla nukkui rauhallisesti, vain jos juoksentelin ympäri taloa häntä käsivarsillani kantaen. Siinä ei ollut mitään järkeä.

Laskin Aslan sänkyynsä. Ajattelin, että jos hän itkee joka tapauksessa - sylissäkin - on sama opettaa hänet rauhoittumaan sänkyynsä. Samalla laillahan opettaisin hänet rauhoittumaan sylissä, jos pitäisin häntä vain sylissä. Halasin häntä pinnasängyn laidan yli. Pidin vauvaani tavallaan sylissä, mutta en nostanut häntä sängystä. Silitin, paijasin, lauloin. Itku ei ollut kovaa, mutta itkua kuitenkin. Yritin hoitaa ja lohduttaa häntä yhtä hyvin kuin sylissäkin.

Sängyssä hän itki ehkä tunnin. Edeltävän tunnin hän oli itkenyt sylissäni. Erään kerran, kun laskin hänet selälleen, hän päätti jäädä siihen. Hän sulki silmänsä. Avasi ja tarkisti, että äiti on vieressä. Lupasin olla. Hän laittoi silmät kiinni. Ja kurkisti kohta taas. Sitten hän huokaisi ja nukahti. Ja nukkui niin rauhallisena ja kauniina, että minä itkin ja ihailin.

Parin tunnin päästä Asla heräsi. Tassuttelin häntä jotenkuten puoliunessa ja taisin sanoakin jotakin. Hän päätti jatkaa uniaan. Aamuyöllä hän heräsi rääkymään. Rauhaa ei tullut, joten imetin. Sama tilanne on ollut useampana yönä. Siinä viiden pintaan tulee sellainen herääminen, että poika ei rauhoitu. Annan olla. Ajattelen, että ehkä hänellä sitten on nälkä.

Entä jos?

Itkumetodi tuotti nopean tuloksen. Pian Asla nukkui jopa yhdeksänkin tuntia putkeen. Olisiko pitänyt tehdä se aikaisemmin?

Ei minusta. Oli tärkeää kokeilla eri keinoja ja varmistaa, että Asla on todellakin itse valmis nukkumaan yönsä. Minulle tuosta valmiudesta todisti se, että mikään öinen hoito ei enää auttanut. Tai en tiedä, oliko se todiste, mutta joka tapauksessa oli kyse siitä, että hänet oli opetettava rauhoittumaan johonkin, koska hän vain itki. Mieluummin ohjasin häntä rauhoittumaan sänkyynsä kuin sylihyppyyttelyyn.

Enkö vain uskalla myöntää, että olisi pitänyt tehdä itkuhoito aikaisemmin? Voihan se olla niinkin. Minulla on kokemus vain yhdestä lapsesta. Hänen kohdallaan yöheräilyn apu ei löytynyt päiväunista eikä iltanukutuksesta. Ei löytynyt myöskään siitä, että yöllisiä toimia vähennettään koko ajan ja hänet opetetaan nukahtamaan yölläkin omaan sänkyynsä.

Ensimmäiset talvikengät

Aslalle oli aika ostaa talvikengät. Nutukkaat ovat parhaat, mitkä tiedän. Sellaiset siis hankittiin.

Tein tilauksen jo marraskuun lopussa, mutta kengät saimme vasta helmikuun puolivälissä. Siihen asti pärjättiin nippa nappa äitiyspakkauksen tossukoilla. Nämä ovat 1 - 2 -vuotiaan kokoa. Ajattelin, että kasvunvara ei haittaa, nyt kun Asla ei vielä kävele.

Sain käytettynä parit parit pikkuisia talvikenkiä, mutta annoin ne kaverille lainaan. Käytämme itsekin - siis me aikuiset - nutukkaita talvella, joten miksei lapsemmekin. Lämpimämpiä talvikenkiä en tiedä. Ne kestävät hyvin eri säitä.

Erityisen hyvä puoli on ergonomisuus. Lapsellehan kengät ovat tarpeen vain jalkojen suojaksi esimerkiksi säätä ja teräviä esineitä vastaan. Itse jalka kehittyisi parhaiten avojaloin epätasaisella alustalla kävellen. Nutukkaat ovat kauttaaltaan samanlaista nahkaa. Niissä ei siis ole vahvistettua pohjaa. Siksi ne jalassa voi ikään kuin talvellakin kävellä avojaloin. Lumen päällä kävely taas kehittää jalan pieniä lihaksia paremmin kuin lattialla tai asfaltilla kävely. Itse olen kärsinyt monenlaisista jalkavaivoista, jotka meillä länsimaissa ovat hyvin yleisiä. Toivottavasti Asla välttyisi joiltain niistä.

Lapsen kannalta hyvä ja käytännöllinen puoli nutukkaissa on myös se, että ne ovat sekä ulko- että sisäkengät. Pohja pysyy puhtaana ja lumettomana, eikä kenkiä tarvitse riisua joka kerta sisälle tultaessa. Perinteisesti Lapissa kengät puetaan aamulla ja riisutaan illalla.

Perinteisissä nutukkaissahan on kippurakärki. Pyysin, että saisimme tasakärkiset kengät, koska niitä olisi helpoimpi käyttää peitteiden alla vaunuissa, ahkiossa jne. Kenkäheiniä meillä ei sentään ole käytössä. En osaa niitä kerätä.

Vaihe 7: Uusintana iltanukahtamiskoulutus

Joululomalla ajauduimme vain yöstä toiseen. Olimme viikon poissa kotoa, ja siinä meni uusiksi niin iltanukutus kuin yöhoidotkin. Imetin 9-kuukautista taas jopa neljä kertaa yössä. Tietenkään mihinkään puolen tunnin välein heräilyyn emme palanneet, mutta suuri osa aiemmista saavutuksista kyllä menetettiin.

Päiväunet pysyivät kuosissaan. Vaunuissa unet onnistuivat varmasti, sisällä vaihtelevasti. Joka tapauksessa Asla osasi nukkua riittävät päiväunet.

Öiden pelastamisen aloitimme taas illasta. Asla oli ensinnäkin saatava rauhoittumaan nukkumaan ja toisekseen nukahtamaan itse sänkyynsä. Asla on todella liikkuvainen lapsi, ja perhepeti alkoi olla meillä jo turvallisuusriskikin. Kun hän herää, hän ehti salamana kiivetä jommankumman meistä yli sängyn reunalle tai yöpöydälle, ennen kuin itse havahdumme. Olisi pitänyt purkaa sänky ja laittaa vain patjat lattialle.

Emme tehneet mitään ihmeellistä. Yritimme olla vain kärsivällisiä. Iltaisin tehtiin iltatoimet, Asla imetettiin ja laskettiin sänkyyn. Sitten jompikumpi valvoi sängyn reunalla ja yritti saada pojan pysymään rauhallisena sängyssään. Asla nousi ylös, käveli sängynlaitoja pitkin, ryskytti ja melusi. Väsyttyään hän myös itki. Rauhoitteluun auttoi pyllylle taputtelu, niskan silittely, hiljainen laulaminen ja silittely. Joskus uni tuli näillä keinoilla.

Usein Asla itki, jolloin hänet otettiin syliin. Emme tietenkään heti ensi-ininästä nostaneet häntä sängystä. Kokeilimme ensin rauhoitella silittelyin ja muin kosketteluin. Melko nopeasti kuitenkin huomasi, jos Asla ei aikonut vaieta. Silloin häntä rauhoiteltiin sylissä jotenkin ja laskettiin rauhallisena sänkyyn. Tämä vaihe vaati taas eniten kärsivällisyyttä. Piti yrittää laskea vauva sänkyyn, ennen kuin hän nukahtaa syliin. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä nukuttamiseen väsynyt vanhempi alkaa pelätä vauvan itkua. Hän kokee, että parempi pitää hiljainen vauva sylissä kuin ottaa riski ja laskea hänet sänkyynsä. Joskus Asla ei rauhoittunut, vaan nukahti itkien syliin ja simahti niin totaalisesti, että hänet saattoi lopulta laittaa sänkyyn.

Siitä se pikku hiljaa kuitenkin suttaantui. Tuttihan oli jäänyt pois, joten alkuvaiheessa koskettelu, tassuttelu, oli tärkeä rauhoittelija. Syliin ottamisen tarve väheni. Kun oli useamman illan kokemus siitä, että Aslaa ei tarvitse juuri ottaa syliin, aloimme tietoisesti vähentää tassuttelua. Nukahtamisessa tuli yleensä vaihe, jolloin vauva oli puoliunessa ja mönki sängyssä vielä itsekseen, muttei kaivannut enää kosketusta. Pikemminkin hän siinä vaiheessa joskus suuttui taputtelusta.

Minun piti taas taistella sitä vastaan, että en silittele häntä uneen, vaan uskallan lopettaa koskettamisen silläkin uhalla, että joskus voi tulla itku. Minusta parhaita olivat ne hetket, kun huomasin, että Asla ei välttämättä itke ollenkaan illalla nukahtaessaan. Toinen suosikkisaavutukseni oli se, kun Asla oppi laskeutumaan itse makuulle, vaikka hän välillä nousikin seisomaan.

Mies uskalsi pian kokeilla sellaistakin, että hän vain laski vauvan sänkyyn ja jäi itse makoilemaan viereen omaan sänkyynsä. Se onnistui. Toisinaan Asla nousi tarkistamaan monta kertaa, että onhan isä siinä lähellä. Joskus isän piti hieman silittää, että Asla ymmärsi laittaa itse jälleen maata.

Parin kuukauden jälkeen meillä oli vauva, joka parhaimmillaan nukahti heti, kun hänet imetyksen jälkeen laski sänkyynsä. Öisinkin hän rauhoittui joskus helposti.

Joulukoristeita

Teinpäs tässä talven ja auroinkoisen kevään kunniaksi joulukoristeita. Ratkaisin kaksi ongelmaa: Meillä on kuusenkoristeita, muttei koskaan kuusta. Meillä ei myöskään ole jouluverhoja.

Ostin siis vain tavallista satiininauhaa. Päätin tehdä nämä nyt hyvissä ajoin, kun aina ennen joulua on niin paljon tekemistä, ettei tämmöseen ehdi.

Alkeellisilla käsityötaidoilla

Käytämme kestovaippoja. Aluksi käytimme harsoja. Ne olivat mielestäni kelpo vaippoja siihen saakka, kunnes Asla alkoi liikkua. Ongelma ei ollut mikään sellainen, että vaippa päällä olisi huono liikkua, vaan se, että hän liikkui niin paljon, että vaippaa ei saanut puettua päälle. Nyt itken jo välillä Fuzzienkin kanssa, kun ei niitäkään ehdi saada paikoilleen. Poika on kuin korkkiruuvi siinä vaipan päällä "maatessaan". Ja kierre osuu justiinsa siihen lantion kohdalle.

Harsojen jälkeen olen ostanut valmisvaippoja, pääasiassa käytettyjä. Omat suosikkini ovat Fuzzi Bunz -taskuvaipat. Myös Imse Vimsen aio:t ovat hyviä. Ne istuvat suurimmalle osalle lapsista.

Kuvassa olevissa imuissa on päällinen puuvillakangasta ja sisällä muutama kerros vanhaa froteepyyhettä. Olen tehnyt erikokoisia. Isot käyvät taskuvaipan täytteeksi ja pienet lisätäytteeksi. Molempia käytimme myös harsojen sisällä lisäimuna.

Näiden ompelijoille annan sellaisen vinkin, että sisälle tuleva frotee kannattaa kiinnittää kunnolla päälliskankaaseen. Monta kappaletta olen jo korjannut, kun pyykkäyksen jälkeen irti oleva tai irronnut täyte on ollut pelkkä mytty.

Vaihe 6: Iltatutin vieroitus

Vielä vähän viilattavaa iltanukutuksessa

Asla oli oppinut nukahtamaan iltaisin itsekseen, tosin tutti suussa. Olisi hyvä, että nukahtamiseen ei liittyisi minkäänlaista imemisassosiaatiota. Siitä ei ole haittaa, jos siitä ei ole haittaa. Meillä kuitenkin heräiltiin öisin.

Iltanukutus kulki niin, että imetin ja laitoin (tai mies laittoi) Aslan sänkyyn. Hän nousi usein ylös, rynkytti pinnasängyn laitoja tai muuten vain juoksenteli ympäri sänkyä ja kurotteli laitojen yli. Olimme hissukseen ja kävimme aina välillä kääntämässä pojan makuulleen ja tarvittaessa laitoimme tutin takaisin suuhun. Jollain kallistuskerralla hän lopulta jäi aloilleen makaamaan ja nukahti. Yritimme näyttäytyä mahdollisimman vähän, koska olimme havainnoineet, että Asla riehaantuu, jos hänellä on seuraa.

Tuttikaapparihiipparit

Iltatutista vieroittaminen oli hankalampaa kuin päiväunitutista, koska päivällä meillä oli käytössä vaunut. Aluksi etsimme sopivaa irrotushetkeä. Ei liian aikaisin, ettei tulisi huuto, mutta ei liian myöhäänkään, ettei se olisi hyödytöntä.

Oikea hetki oli siinä, kun poika oli sammumaisillaan, mutta silmä ei vielä painunut kiinni. Se oli kuin talvi-iltapäivien sininen hetki, lyhyt mutta kaunis. Tutin irrottaja ei saanut näyttäytyä, koska se riehaannutti pojan. Niinpä me konttailimme ja hiippailimme pinnasängyn ympärillä ja yritimme hivuttaa käden tutille ja kiskaista tutin irti aivan kuin näkymätön nukkumatti sen tekisi.

Uusi ongelma

Vieroitusoperaatio ei kerennyt purra. Jokin muu puri. Asla sai samoina viikkoina (8 kk:n ikäinen) ensimmäiset ylähampaansa. Kuten ystävänsä Iisko, Aslakin alkoi hyljeksiä tuttia ylähampaiden myötä. Häntä piti alkaa taas kanniskella iltaisin. Tutin hän yleensä kiskaisi suusta ja nakkasi lattialle. Epätoivoisesti yritimme tutittaa, kunnes lopulta päätimme, että eiköhän tartuta tilaisuuteen. Jos joka tapauksessa piti kantaa, on sama pärjätä vastedes ilman tuttia.

Meillä alkoi uusi koulu. Harmitti. Toisaalta pitäähän ymmärtää, että vauva kasvaa niin nopeasti, että joskus uusi ongelma tulee, ennen kuin vanha on ratkaistu. Rauhoittelimme Aslaa jälleen sylissä ja laitoimme hänet sänkyyn nukahtamaan, sikäli kun se onnistui.

Huipennus

Viimein, parin viikon jälkeen, koitti suuri ilta. Laskin Aslan imetyksen jälkeen sänkyyn. Hän nousi ylös, kierteli sänkyä, kurotteli, kolisteli, rynkytti ja lopulta laskeutui itse nukkumaan. Katsoin tapahtumaa epäuskoisena oven raosta. Minun ei tarvinnut käydä Aslan luona lainkaan.

Se olikin paha ilta. Samalla kun seurasin tapahtumaa, mietin, että huh huh. Se oli joululomareissua edeltävä ilta. Pääsimme huipennukseen juuri silloin, kun rutiinit olivat menossa rikki. Seuraavana päivänä lähdimme reissuun. Eikä toista tuollaista iltaa enää tullut.

***

PS. Olemme sairastelleet kaikki kevään flunssat oikein urakalla. Sen vuoksi blogin päivityksessä on ollut tauko.

Eiköhän vakinaisteta avoimet päiväkodit ja perhekerhot?

Äitiyslomalaisen aamu alkaa. Vauva herää. Mies lähtee töihin. Aamupesulle. Pue vauva. Pukeudu. Aamupalaa itselle ja lapselle. Siivoilua (lapsen, keittiön, itsensä). Jaahas, päiväuniaika koittikin jo. Äkkiä pakkaamaan. Mitä tänään pitikään... (kauppalista? kirjaston kirjat? perhekerhopäivä? kyläilyä kaverin luona? kartongit keräykseen? neuvola?)

Itkee jo. Meinaapa puhalluttaa. Yksi, kaksi, kolme, neljä, vaikka sata.

Lastenhoitokeskustelu Nina Mikkosen peesissä on ollut ihanan mustavalkoinen: hyvä äiti hoitaa lapsensa kotona ja fasisti vie hänet päiväkotiin. Neutraalit nössykät sanovat tähän, että vanhemmilla pitää olla aito mahdollisuus valita, kummin tekee. Ja että kotihoidon tukea pitää nostaa. Tuommoinen puhe on ihan hötöntöttöä, mitä itse ongelmaan tulee.

Kökitäänkö kotona keskenämme?

Erään tutkijan mukaan (aamu-TV:ssä taannoin) vanhempien merkittävin ongelma on yksinäisyys. Suurimman osan äitiyslomastani olen kokenut kotona vauvan kanssa olemisen raskaaksi. Olemmekin kulkeneet paljon ihmisten ilmoilla - kaupoissa, kylästelemässä, perhekerhoissa ja jopa miehen työpaikalla.

Minusta omat vanhemmat ovat lapsen parhaat hoitajat, mutta "äiti ja lapsi kaksin päivät kotona" -ympäristö on luonnoton. Se aiheuttaa äidille turhautumista, väsymistä ja yksinäisyyttä. Lapsi jää paitsi sosiaalisista kontakteista.

Maikkarin 45 minuuttia -ohjelmassa Jari Sarasvuo sanoo, että lapset pitäisi varhain laittaa kilpailullisiin tilanteisiin. Hänen mukaansa lapselle on hyödyllistä, että hän välillä onnistuu ja välillä epäonnistuu ja "tottuu siihen, mitä elämä on oikeasti". Kommentaattoriksi kutsuttu pastori Jaakko Heinimäki taas toivoo lapsille harrastuksia, jotka eivät perustu vastustajan kukistamiseen, vaan yhdessä tekemiseen. Katsoin ohjelman ja mietin heti, että kohta moralistit ampuvat Sarasvuon alas. Totta kai lapsi tarvitsee kilpailullisia tilanteita. Ei Sarasvuo puhunut kilpaurheilusta, vaan kilpailullisista tilanteista. Minusta ne voivat olla hyvin pieniäkin. Kun kerhotäti kysyy viikonloppukuulumisia, lapset opettelevat ottamaan puheenvuoron (ja kuuntelemaan). Ponnistella voi muutenkin kuin urheilemalla.

Täytä kasvatusvastuusi parissa tunnissa

Nina Mikkonen latasi päivähoitokeskusteluun aiheellista yhteiskuntakritiikkiä. Se ymmärrettiin niin, että päiväkodin työntekijöitä ei arvosteta. Arvosteluhan kohdistui - tai ainakin pitäisi kohdistua - päivähoitojärjestelmään. Miten kasvatusvastuu voi olla kotona, jos lapset ovat yhdeksän tuntia valveillaojoajastaan muualla kuin kotona? Minä menin pienenä hoitoon. Väkisinkin se etäännytti vanhemmista. Ei kaikesta päivän aikana tapahtuneesta ehtinyt raportoida kotona.

Ei kotona hoitava tarvitse palkkaa

Kotihoidon pitäisi olla kliseisesti "aito mahdollisuus" eli Kelan pitäisi maksaa kotiin jäävälle paremmin. Tv-uutisissa tavikset toistelevatkin, että hyvä rikas-Mikkosen on puhua. Monessa perheessä raha käy vähiin, jos molemmat vanhemmat eivät ole töissä. Kotihoidon tuen korottaminen ei ole ainoa apu. Hyvää perhepolitiikkaa olisi vähentää lapsiperheiden kuluja. Esimerkiksi asuntojen hinnat ja lainat pitäisi saada kohtuulliselle tasolle. Puoli sanaa on totta toki Mikkoseltakin: taloudellinen pakko ei aina ole taloudellinen pakko, jos halutaan valita toisin.

Moni äiti lähtee lopulta töihin lepäämään. Saahan töissä käydä esimerkiksi rauhassa vessassa. Kotihoidon ainoa kynnyskysymys ei siis ole raha, vaan vanhemman henkinen hyvinvointi. Kuntaliiton varhaiskasvatustyöryhmä esitti vastikään (STT 3.2.), että kaikille yli 3-vuotiaille pitäisi tarjota avoimen päiväkodin palvelut. Kannatan! Lisäksi päivähoitoa pitäisi kehittää avoimen päivähoidon, osa-aikaisen päivähoidon ja perhekerhojen suuntaan. Osa-aikatyönkin pitäisi olla oikea mahdollisuus.

Minä haluaisin käydä töissä oman urani, oman hyvinvointini ja hieman palkankin tähden. Haluaisin myös hoitaa lastani itse. Silloin, kun lapseni on muualla hoidossa, haluaisin, että hoito-olot ovat lapsen mittapuun mukaiset. En halua häntä suureen päiväkotiryhmään. Kotihoito, muutaman perheen yhteinen hoitaja, vuorohoito muiden äitien kanssa tai perhepäivähoito ovat minun unelmiani.

Vaihe 5: Päiväunten tuotekehittelyä

Asla ei enää nukkunut liian vähän päiväunia, mutta se edellytti kahta asiaa. Jotta Asla suostui olemaan vaunuissa, hänellä piti olla tutti suussa. Lisäksi minun piti lenkkeillä päiväunien ajan, jos ei sattunut käymään niin, että poika nukahti imetyksessä sänkyyn.

Hus, tutti!

Aloitin tutin vieroittamisen. Tutti oli apuna myös iltanukahtamisesssa. Minusta vieroittaminen on helpoin aloittaa päiväunista.

Päivätutin vieroitus kävi helposti, mutta ei nopeasti. Ilman Pantleyn ohjetta tuskin olisin niin hyvin onnistunut. Pantley kirjoittaa, että kaikki nukahtamiskeinot lopetetaan samoin: otetaan keino pois, ennen kuin vauva nukahtaa.

Päiväunet alkoivat pukemisella ja imetyksellä. Sitten laitoin Aslan vaunuun. Usein hän alkoi itkeä. Tutin ja kävelemisen (ja alussa joskus myös sylin) avulla sain hänet rauhalliseksi. Jos hän ei itkenyt, en laittanut tuttia. Luovuin siitä tavasta pian, koska väsymyksen painaessa Asla alkoi yleensä itkeä, ja sitten hänet oli vaikea, joskus mahdoton, rauhoitella. Tavaksi vakiintui "tutti suuhun ja vaunuihin".

Pantley käskee ottamaan tutin pois, ennen kuin vauva nukahtaa. Jos vauva vastustaa, tutti laitetaan takaisin. Kun vauva on rauhoittunut, se otetaan taas pois. Toistoja tarvitaan aluksi tosi monta, mutta lopulta vauva hyväksyy tilanteen ja nukkuu tutitta.

Kun Aslan silmä luppasi ja hän oli nukahtamisillaan, otin tutin pois. Jos hän alkoi äkistä, laitoin tutin nopeasti takaisin, ettei itku kävisi mahdottomaksi. Ja pois, suuhun, pois, suuhun, pois, suuhun jne. Alussa saattoi käydä niin, että Asla ärsyyntyi kunnolla, ja jouduin kanniskelemaan.

Pantley ei huomioi neuvoissaan sitä, että alussa vauva kerkeää nukahtaa, ennen kuin tutti otetaan pois. Vanhempi voi kokea silloin, että homma ei onnistu, ja jättää työn kesken. Vaikka Asla aluksi nukahtikin tutti suussa, toistuva pois ottaminen iskostui hänen mieleensä. Pikku hiljaa tutin kesti ottaa pois aikaisemmin ja aikaisemmin. Lopulta pystyin ottamaan sen pois heti, kun hän oli rauhoittunut vaunuihin. Viimein tuttia ei tarvinnut lainkaan.

Jos Asla heräsi "kesken", annoin tutin, jotta hän nukahtaisi mahdollisimman pian uudestaan. Lopulta uskalsin kokeilla, nukahtaisiko hän ilman tuttia uudestaan, ja niinhän tapahtui.

Vaunujen pysäytys

Vielä piti ratkaista jatkuvan kävelemisen ongelma. Otin mallia tutinvieroituksesta. Aloin tähän vasta sitten, kun päiväunilla ei tarvittu tuttia. Tutti oli hätävarana.

Tässäkin pätee tuttu periaate: vauvan pitäisi herätä niissä oloissa, joissa hän nukahtaa. Kävelin, kunnes Asla oli nukahtamassa, ja pysäytin vaunut. Oli oikein tylsää seisoa keskellä pyörätietä ja odottaa. Aluksi tuli aina itku. Lähdin liikkeelle, odotin rauhoittumista, pysähdyin ja sama rundi aina alusta.

Pysähtyneisiin vaunuihin nukahtaminen oli Aslalle vaikeampaa kuin tutitta kuukahtaminen. Joskus piti laittaa tutti suuhun, joskus piti kantaa ja joskus ehkä juosta kotiin. Mutta taas Asla oppi.

Aluksi Asla ei nukkunut pysähdyksissä pitkään. Toin hänet nukahtamisen jälkeen kotiportaille, kyttäsin heräämistä ja lähdin uusintakierrokselle. Uusintakierroksella en aina tehnyt pysäytysnukutusta.

Asla ei oppinut nukahtamaan suoraan kuistille (kuten laita-vaunuun-minä-nukahdan-heti-vauvat), mutta hän oppi jatkamaan uniaan pysäytyksissä. Jos olisi ollut kesä, olisin valinnut pysäytyspaikan niin, että olisin voinut odotella siinä, kunnes lapsi herää. Oli kuitenkin kolea, sateinen syksy.

Lopputuloksia

Molemmissa nukahtamisharjoituksissa oli tärkeää kärsivällinen toistaminen ja aika. Kesken leikin ei pidä lopettaa. Aluksi käy todennäköisesti niin, että uniapuvälineen saa pois, vasta kun vauva on nukahtanut. Siitä huolimatta poisottoa pitää jatkaa. Imetysnukahtamisvieroituksessa Pantley neuvoo odottamaan lapsen rauhoittumista ja laskemaan "tuhat, kaksi tuhatta ... kymmenen tuhatta" aina ennen kuin irrottaa rinnan lapsen suusta.

Minä opin myös sen, että ei pidä pelätä "jos se alkaa itkeä". Joinakin kertoina harjoitukset saattavat mennä toivottomaksi huudoksi. Silloin on taas kaikki keinot sallittuja. Pantleyn oppien mukaanhan lasta ei tarvitse itkettää. Kitinään vastataan heti, kun huomataan, että se ei rauhoitu itsestään.

Ja vielä oppina kolahti, että pikavoittojen kalastelu ei kannata. Ei kannata lähteä siitä päästä, että laittaa vauvan tutitta vaunuun ja toivoo hänen nukahtavan. Nukahtamisharjoituksissa pitää toimia niin, että lähdetään vähentämään hoidon määrää nukahtamishetkestä. Tärkeintä on pitää lapsi rauhallisena nukahtamiseen asti.

Vaihe 4: Yksittäisiä apuvälineitä

Olemme ottaneet käyttöön yksittäisiä apuvälineitä, joiden toivoimme auttavan Aslaa nukkumaan paremmin.

• Unipussi. Auttoi selvästi silloin, kun Asla alkoi pyöriä, ryömiä ja nousta kontalleen. Hän havahtui hereille harvemmin, kun unipussi esti liikkumisen. Kun taidot ja voimat kasvoivat, tämä hyöty jäi. Pysyypä kuitenkin peitto päällä ja poika lämpimänä, kun yöllä nostellaan.
• Ruskovillan villa-alusta (hoitoalusta). Laitoimme tämän pinnasängyn pohjalle pehmikkeeksi ja lämmikkeeksi. Vaahtomuovipatja+puuvillalakana oli kylmä ja kova yhdistelmä. Auttoi mielestämme hieman sänkyynlaskemisvaiheessa.
• Unilelu. Asla nukahti monesti nalleansa halaten. Nalle on ollut hänen sängyssään aina. Rätin ideaa hän ei tajunnut. Valitsimme kakkosunileluksi pienen pehmon, jota Pantleyn ohjeiden mukaan hajustimme ihoamme vasten. Pehmoa imeskellen ja heiluttaen Asla on nukahtanut. On auttanut myös häntä pysymään sängyssä - hänellä kun on taipumusta nousta aina ylös. Nyt näyttää menneen siihen, että lelut pitää heilutella ja viskoa sängyn laidan yli ennen nukahtamista. Tulos siis on nolla.
• Vaunujen puoli-istuva asento. Asla viihtyi vaunuissa noin kuukauden. Sitten alkoi tuskaiset ajat, kun hän vain huusi, kun hänet laittoi vaunuihin. 3 - 4 kuukauden iässä vasta löytyi ratkaisu. Hänet piti tukea vaunuihin puoli-istuvaan asentoon. Siinä hän katseli, kunnes silmä painui kiinni. Olisimmepa keksineet tämän aikaisemmin! Hänen luonteeseensa on kuulunut pienestä asti voimakas tarve nähdä, mitä ympärillä tapahtuu. Kantoliinassakaan hän ei ole viihtynyt kasvot kantajaan päin.
  

Emme ottaneet käyttöön:

• Pimennysverhot. Verhojen sanotaan olevan tehokkaita, mutta näillä leveyksillä hyöty olisi marginaalinen. Puolet vuodesta öisinkin on valoisaa, joten uudet ongelmat olisivat kohta edessä. Parempi tottua nukkumaan valoisassa.
• Nukkuminen eri huoneessa. Joitakin vauvoja tämäkin kylmä tosiasia auttaa nukkumaan rauhallisemmin. Meidän asunnossamme järjestely ei ole mielestämme mahdollista.

Vaihe 3: Lisää öisiä rauhoittelukeinoja

Pelkkää imetystä (melkein)

Asla rauhoittui yöllä useinmiten imetykseen. Joskus avuksi riitti tutti tai syli. Olin aika kärsimätön, ja halusin miehen mukaan öisiin valvomisiin pian. Siksi aloimme päiväunien pidentämisen ja iltanukutuskehitystyön rinnalla rauhoitella Aslaa öisin muutenkin kuin rinnalle.

Jälkiviisaana mietin, että olisi kannattanut odottaa rauhassa iltanukutusten vakiintumista. Ideahan oli se, että lopulta Asla rauhoittuisi vähemmin ja vähemmin toimenpitein illalla, ja sitten myös vähemmin ja vähemmin toimenpitein öisin. Olisi ollut lempeämpää, että olisimme harjoitelleet vain iltanukahtamista. Ensimmäiseen yöheräämiseen olisi sitten reagoitu samoin rauhoittelukeinoin kuin iltanukutuksessa. Jos vauva ei olisi niihin rauhoittunut, olisi rauhoitteluapuna ollut imetys tai sylissä kanniskelu tai mikä tahansa.

Kahden viikon tehojakso

Otimme kahden viikon koejakson. Ensimmäiset illat menivät siihen, että kokeilimme, saisimmeko Aslaa rauhoittumaan muuten kuin imetykseen. Lopulta hän alkoi rauhoittua siihen, että häntä pidetään sylissä jumppapallon päällä kevyesti pomppien. Hän rauhoittui, nukahti, nukkui ja heräsi. Nukutusteho ei ollut yhtä voimakas kuin imetyksessä. Selvästi vaikutti tottumiskysymykseltä. Niinpä oman jaksamisen vuoksi otin käyttöön säännön, että aina neljän tunnin jälkeen imetän, ettei tarvitse koko yötä valvoa.

Periaatteessa idea oli Pantleyn oppien mukainen. Hän kannustaa etsimään vaihtoehtoisia nukutuskeinoja ja nukuttamaan vauvaa eri tavoin. Meillä tulosta syntyi. Kolmen yön jälkeen heräämisiä oli jo vähemmän, ja Asla rauhoittui keskimäärin nopeammin kuin aikaisemmin.

Lopputulos ja kriittinen arviointi

Nyt tuntuu siltä, että en tekisi samaa uudestaan. Odottaisin pidempään iltanukutuksen opettelun kanssa ja kokeilisin rauhassa, voiko yötä lähteä parantamaan sitä kautta.

Miksi en ole tyytyväinen?

• Yön ensimmäinen herätys oli varsinkin alussa itkuinen. Periaatteitteni vastaisesti annoin vauvan itkeä pitkään - en tietenkään yksinään, vaan koko ajan yritin häntä rauhoitella monin keinoin. Pantleyn malli toteutuisi, jos lapsi tyytyisi järjestelmään melko helposti. Asla protestoi voimakkaasti.
• Imetys neljän tunnin välein antoi minulle mahdollisuuden nukkuakin jonkin verran. Se ei kuitenkaan ollut lapsentahtista. Sama olisi kai ollut lopettaa imetys kokonaan ja valvoa lyhytaikaisesti hieman enemmän. Nyt Asla ei periaatteessa voinut tietää, miten hänen tarpeeseensa vastataan. En siis katsonut Aslan tarvetta hänestä itsestään, vaan kellosta.

Kritiikin kritiikkinä pitää kuitenkin sanoa, että itkuilta ei olisi voinut mitenkään välttyä, koska ei Asla aina rauhoitu imetyksenkään. Oikeastaanhan aloin vähentää imetyksiä siitäkin syystä, että joskus imetin ja imetin yöllä, ja sitten poika kärsikin ähkystä.

Miten kävi?

Sain hämmästyä vauvan sisäinen kellon voimakkuudesta. Koska Asla meni nukkumaan yleensä kahdeksan aikaan, ensimmäinen imetys tuli puolen yön jälkeen. Toinen imetys sitten osui neljän ja viiden välille. Kuukauden päästä Asla heräsi useina öinä kahdesti, juuri noina aikoina. Kun kaksi heräämistä oli vakiintunut, yritin vähentää yhteen öiseen imetyskertaan. Se ei onnistunutkaan, koska vauva oli niin hyvin tahdistunut.

Lopputulos antoi minulle uskoa siihen, että vauvan sisäinen kello on ainakin Aslalla ihanan voimakas. Sitä voi käyttää hyväksi nukkumaan opettelussa.